Vapaa - ajattelemaan ja tuntemaan

Päivi Kosonen kirjoittaa:

Goliarda Sapienza
Elämän ilo (L’arte della gioia, 1998).
Suomentanut Laura Lahdensuu.
Gummerus, 2014.


Goliarda Sapienzan romaani on epätavallinen romaani. Se on kielellisesti ja rakenteeltaan epätasainen – ja ehkä juuri siksi virkistävä. Teos on virkistävää luettavaa kepeän ja laskelmoidun amerikkalaisproosan jälkeen, puhumattakaan yli-intellektuaalisesta tahi synkähkön puoleisesta eurooppalaisesta nykyproosasta. Sapienzan romaani on elävä ja hengittävä, vaihteleva, outo, queer, jos tällaista sanaa rohkenee käyttää myönteisenä attribuuttina, elävän ja monimuotoisen teoksen synonyyminä.


Romaanin pitkä tie


Goliarda Sapienzan (1924–1996) äskettäin suomennettua romaania Elämän ilo kehystävät lukuisat puheet ja esittelyt, alkusanat ja jälkilauseet. Niiden ajatellaan olevan tarpeen, koska romaani ei ole aivan tuore, vaan tekijän puoliso Angelo Pellegrino julkaisi sen omakustanteena 1998.

Itse asiassa esipuheen mukaan Elämän ilo oli valmis jo vuonna 1976. Sapienza oli tarjonnut kirjaansa useille italialaisille kustantajille, jotka eivät kuitenkaan juurikaan innostuneet rakenteeltaan ja kieleltään eriskummallisesta teoksesta, joka vieläpä oli täynnä uskaliaita aiheita: aborttia, insestiä, feminiinistä seksuaalisuutta ja antifasistista politiikkaa. Kun kirjailija kuoli vuonna 1996, käsikirjoitus jäi puolisolle, joka tunsi velvollisuudekseen julkaista sen. Vuosi oli 1998. Toinen painos otettiin erään Sapienzan maailmankatsomusta esittelevän televisio-ohjelman jälkeen 2003. Oikeastaan vasta teoksen ranskannoksen suosion jälkeen Sapienzan romaani palasi takaisin Italiaan, jossa sitä alettiin lukea enemmän 1900-luvun naisen elämää kuvaavana romaanina – ei pelkästään kulttuurihistoriallisesta mielenkiinnosta.



Kehitysromaani: 1900-luvun naisen seikkailu

Romaanin päähenkilö ja pääasiallinen kertoja on sukunimetön naishahmo Modesta, joka kertoo romaanissa oman kasvu- ja kehitystarinansa 1900-luvun Italiassa. Se on kertomus sosiaalisesta noususta, köyhän sisilialaistytön noususta arvostettuun asemaan, kun hän päätyy nuorena naisena mahtavan ruhtinasperheen miniäksi ja saa lopulta neuvokkaana ja älykkäänä naisena hoitaakseen suuren omaisuuden ja perinnön, jota hän viisaasti opettelee koko romaanin ajan käyttämään.

Päähenkilön elämään kuuluvat lapsuus- ja nuoruusvuodet luostarissa, lukuisat rakkaudet, äitiyden jaksot ja lukuisat lapset – omat ja toisten – sekä erinäiset seksuaalisen ja poliittisen heräämisen kaudet. Modestasta muotoutuu elämän myötä vankka fasismin ja mafian vastustaja, joka pyrkii kasvattamaan omat lapsensa vapaiksi ajattelemaan ja tuntemaan.

Vaihe vaiheelta päähenkilöstä tulee kirjailija, joka ottaa tehtäväkseen puhdistaa ja elvyttää sanoja:

Vika on sanoissa, joiden perinne edellyttää olevan ehdottomia, vääristyneissä merkityksissä, jotka niiden ylle on vedetty. Sana rakkaus valehteli, täsmälleen samoin kuin sana kuolema. Monet sanat valehtelivat, melkein kaikki. Siinä siis oli tehtäväni: oli tutkittava sanoja täsmälleen samoin kuin tutkitaan kasveja, eläimiä... sen jälkeen ne piti puhdistaa homeesta, vapauttaa ne vuosisataisten perinteiden kovettuneiden kuorien alta, oli keksittävä uusia sanoja ja ennen kaikkea heitettävä pois päivittäisessä käytössä kuluneimmat, kaikkein lahoimmat, kuten: ylevä, velvollisuus, perinne, itsekieltäymys, nöyryys, sielu, häveliäisyys, sydän, sankarillisuus, tunne, armo, uhraus, luopuminen (Elämän ilo, 199.)

Romaanin loppupuolella hän joutuu jopa vankilaan, mutta vapautuu ja jatkaa elämäänsä, alkaa jakaa oppejaan ja elämänkokemuksiaan nuoremmille: ”Älä ihmeessä rupea ilonkaan fanaatikoksi”, Modesta toteaa pojanpojalleen romaanin lopussa.

Romaanissa on monia yhtymäkohtia tekijän omaan elämään, samoin kuin hänen muissa romaaneissaan, joita hän julkaisi 1960-luvulla ja oman vankeusaikansa jälkeen 1980-luvulla.


Emansipoituminen, vapautuminen naisena ja ihmisenä

Keskeinen kasvu romaanissa on emansipoitumista, vapautumista naiseksi ja siksi ihmiseksi joka on – vapaiksi naista estävien ja häntä pienentävien aatteiden ja ideologioiden, kaavojen ja muottien, perinteiden haarniskojen ja panssareiden ikeestä. Omassa mielessäni Sapienzan teos vertautuu kahteen vanhaan teokseen, Casanovan Muistelmiin tai miksei myös George Sandin muistelmiin. George Sand kuvaa juuri Modestan kaltaista päähenkilön jakautumista köyhän ja aristokraattisen yläluokan perinteen kesken ja samoin myös erilaisten rajojen rikkomista elämässään, erityisesti luostarielämän seksuaalikielteisen elämäntavan jälkeen. Casanovasta puhuttaessa on kuitenkin pakko tarkentaa, että omassa mielessäni kyse on alkuperäisten ranskalaismuistelmien Casanovasta, älykkäästä ja seikkailullisesta hahmosta, jolle hengen ja ruumiin vapaus oli muita arvoja tärkeämpää – tärkeämpää kuin seksi.

Mikään kyltymätön rakastajatar ja seksihahmo Modesta ei siis ole, vaikka suomalaisen teoksen takakansiesittelyssä näin väitetäänkin. Modesta on pikemminkin hahmo, jonka vapauskäsitykseen kuuluu vapaus myös eroottisen ja seksuaalisen itsensä toteuttamisen alueella. Se ei mitenkään automaattisesti tarkoita lukuisia kumppaneita, vaan olennaisempaa Modestan seksielämässä on rakkauden, elävyyden ja aistimellisuuden vaaliminen. Kahlitseva aviorakkaus ei kuitenkaan ole häntä varten, vaikka toisaalta hän onkin rakkaudessaan uskollinen.

On ymmärrettävää, että romaanin alku on karkottanut konservatiivisia lukijoita. Modestan kerrotaan esimerkiksi joutuneen aivan pienenä tyttönä aikuisen miehen eroottisten leikkien kohteeksi. Tytön suhtautumista ei kuitenkaan kuvata tekopyhästi kielteiseksi, vaan päin vastoin hänen kerrotaan nauttivan Tuzzu-nimisen miehen kielihyväilyistä sukupuolielimissään, tuntevan ruumiissaan miellyttäviä värähdyksiä. Toinen lapsuuden seksuaalisuuteen liittyvä episodi merkitsee kuitenkin kipua, kun Modestan ”isä” raiskaa hänet. Luostarissa hänet ilmeisesti hoivataan kuntoon, koska lapsuuden kokemukset eivät estä häntä myöhemmin toteuttamasta omaa seksuaalisuuttaan monien erilaisten kumppaneiden kanssa, naisten ja miesten, vanhojen ja nuorten.


Kasvu itseksi, siksi naiseksi joka on

Merkittävin kehitys- ja kasvukertomus liittyy päähenkilön Modestan tulemiseen itsekseen, toteuttamaan sitä joka hän on. Tähän viittaa romaanin nimi Elämän ilo vaikka italialainen alkunimi L’arte della gioia kuvaa sitä vielä paremmin.

Kyse ei nimittäin ole mistään yhdestä paikasta ja kerralla hankittavasta tai saatavasta ilosta, vaan koko elämän mittaisesta projektista jos näin voi sanoa: luontevan itseyden ja elämisen taidon opettelemisesta. Luontevalla ja iloisella elämällä tarkoitetaan romaanissa päähenkilön elämistä enemmän ja enemmän omana itsenään, jotain sellaista siis mistä vaikkapa Montaigne puhuu Esseissään.

Tuulisen saaren kirjakauppias - toivoa hapsottaviin päiviin

Tavallisesti niin yksinäinen lukeminen johtaa kirjan ystävien kirjallisuudessa yhteyteen toisten lukijoiden ja toisten samanmielisten ihmisten kanssa. Kadonneiden ja hajonneiden perheiden tilalle syntyy musteen ja paperin yhdistämiä uusia perheitä, aatteen yhdistämiä piirejä, joissa rakennetaan uutta tulevaisuutta. Näin tapahtuu esimerkiksi sellaisissa kirjoissa kuin Lolita Teheranissa tai Kirjallinen piiri perunapaistoksen ystäville. Tämän lajin kirjoissa kirjarakkaus ja lukeminen johtavat uuden rakkauden äärelle. Tähän joukkoon kuuluu Tuulisen saaren kirjakauppias. Tietäähän sen jo nimestä vaikkei takakanttakaan katsoisi.


Päivi Kosonen kirjoittaa:

Gabrielle Zevin:
Tuulisen saaren kirjakauppias
Suomentanut Tero Valkonen.
Gummerus, 2014.
(Alkuteos: The Storied Life of A.J. Fikry, 2014)


Orhan Pamuk tunnusti suoraan muutama vuosi sitten kirjoittavansa romaaninsa meille kirjallisuusihmisille: kansainväliselle korkeakirjallisuuden lukijakunnalle, joka pienenee sitä mukaa kun lokeroitu genrekulttuuri leviää viihdyttävissä medioissa.

Monet taitavat ja lukeneet naiskirjailijat ovat vastanneet jo pitkään tähän haasteeseen kirjoittamalla tarinapitoista korkeakirjallisuutta. Lukijakunta on naisvoittoista. Lukuromaanin mestarit tulevat Kanadasta, kuten Margaret Atwood, Carol Shields, Alice Munro tai Pohjoismaista, Ruotsista ja Norjasta, Islannista, ehkä nyt Suomestakin. Mutta onhan heitä muuallakin, mainitaan vaikka A.S. Byatt.

Oman lajityyppinsä tässä korkean ja matalan monimuotoisessa välimaastossa muodostaa naispuolisten kirjan ystävien kirjallisuus. Tässäkin on luonnollisesti lukuisia alalajeja, mutta yhteinen tekijä on se, että tarina rakentuu lukemisen ja kirjallisuuden teemojen varaan. Nämä ovat kevyitä intertekstuaalisia romaaneja, joiden tarkoitus on tuoda hetkellistä lohtua ja sielun virkistystä ensi hätään. Meillä se taitaa olla enimmäkseen Gummeruksen alaa.


Lukeminen tuo ihmisiä yhteen

Tavallisesti niin yksinäinen lukeminen johtaa tämän lajin kirjoissa yhteyteen toisten lukijoiden ja toisten samanmielisten ihmisten kanssa. Kadonneiden ja hajonneiden perheiden tilalle syntyy musteen ja paperin yhdistämiä uusia perheitä, poliittisen tai muun aatteen yhdistämiä piirejä, joissa rakennetaan uutta tulevaisuutta. Näin tapahtuu esimerkiksi sellaisissa kirjoissa kuin Lolita Teheranissa tai Kirjallinen piiri perunapaistoksen ystäville. Näissä kirjoissa kirjarakkaus ja lukeminen johtavat uuden rakkauden äärelle. Tähän joukkoon kuuluu Tuulisen saaren kirjakauppias. Tietäähän sen jo nimestä vaikkei takakanttakaan katsoisi.

Ei olekaan yllätys, että jo ensimmäiset sanat johdattavat kirjalliseen maailmaan ja vieläpä tuttuun kirjailijaan, Roald Dahliin jolta esitellään 1950-luvulla kirjoitettu novelli ”Lampaalla teurastettu”. Eikä esittelyteksti tietenkään ole mitään akateemista analyysiä, vaan se tiivistää napakasti novellin juonen yhdellä lauseella ja keskittyy sen jälkeen kuvaamaan novellin lukijoissa herättämiä kysymyksiä, ajatuksia ja tuntemuksia. Esittelyn on allekirjoittanut A.J. F. – joka esitellään jollain tavoin jo takakannessa, mutta jonka todellinen identiteetti jää lukijalle vielä täysin hämäräksi. Miksi hän kirjoittaa tällaisia esittelyjä? Kenelle hän oikein kirjoittaa? Mistä tässä kirjallisuuden ystävien pienoisromaanissa oikein kerrotaan?

Kursivoidun esittelyteksti on houkutin, makoisa alkupala. Varsinainen teksti kuvaa tuulista saarta, Alice Islandia, jossa vaimonsa menettänyt Alice J. Fikry jatkaa kirjakauppiaan elämäänsä saaren ainoassa kirjakaupassa Island Booksissa, vaikka kaikesta on jo aikoja sitten mennyt maku. Sitten tapahtuu käänteentekevä tapahtumasarja, joka mullistaa kirjakauppiaan elämän perusteellisesti. Sen jälkeen elämä ja kirjallisuus saavat hänen elämässään aivan uusia ja tuoreita merkityksiä. Jätettäköön tässä kertomatta mitä.

Olennaista on kirjakaupassa kohtaavat ihmiset ja tarinat, heidän kohtalonsa ja kulkunsa. Rakkaudet, menetykset, surut, kaipuut ja unelmat, ikävät, lohdutukset, salaisuudet. Rakkaiden ja lähimmäisten ihmisten merkitys.


Siloisen tarinan merkitys

Tuulisen saaren kirjakauppiaan paketti on hyvä: tarina on hyvä, sanoma on hyvä, mutta kokonaisuus on putsattu ja siisti, tokko kirjaa tulee luettua uudestaan. Omaan hyllyyn se ei jouda, vaan pääsee kiertoon. Ei hätää mitään. Tiedän lukuisia sukulaisnaisia, jotka tulevat tykkäämään kirjasta.

Kun Gabrielle Zevinin ensimmäisestä suomennetusta romaanista vaihdettiin kokemuksia oman kotikaupunkini pienessä kirjakaupassa muutaman naisen kesken ilmoille nousi ajatus, että tällainen siisti ja rakennettu kirjatuote voi olla hyvä silloin kun oma olo on rosoinen tai karhea. Siisti lause ja siloinen muoto luovat turvaa ja jäsennystä elämään silloin kun kaikki elämässä hapsottaa ja repsottaa.

Sopii: pimeisiin ja yksinäisiin iltoihin, matkalle, bussilukemiseksi. Hyvä startteri kesäloman alkuun.

Kerstin Ekmanin äänet ja persoonat

Päivi Kosonen kirjoittaa:


Kerstin Ekman
Huijareiden paraati
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Keltainen kirjasto
Tammi, 2014.
Alkuteos: Grand final i skojarbranschen, 2011.


Hän ei tiennyt että siitä, minkä lukee, tulee elettyä elämää. Hän ei ymmärtänyt että kuvat, jotka luettu kutsuu esiin, muuttuvat lukijan omiksi; he eivät enää ole Anna Kareninan joka näkee talonpojan ja tämän tarvekalun [--]. Ne kuvat ovat minun. Näen ne omassa pimeydessäni. (HP, 138.)


Huijareiden paraati on tunnetun ruotsalaiskirjailijan Kerstin Ekmanin (s. 1933) omaelämäkerrallinen leikittely. Miksi vanha rouva leikittelee? Miksei suosittu ja palkittu naiskirjailija kirjoita muistelmiaan? Onhan hän muistelmaiässä ja kirjoittanut jo pitkään eletyn tuntuista proosaa, jonka totuuspohjan voisi nyt paaluttaa, sanoa tämä on totta ja tässä kohtaa sepitin.

Kerstin Ekman haluaa kuitenkin peittää jälkensä ja pitää itsellään oikeuden persoonaansa ja julkisuuskuvaansa. Pitkän kirjailijan uransa suureksi loppufinaaliksi hän tarjoaa lukijoilleen postmodernin omaelämäkerrallisen romaanin, joka vilisee erilaisia ääniä ja kirjailijapersoonia. Osa äänistä ja persoonista on tuttuja Ekmanin romaanituotannosta, jotkut äänet ovat tulleet tutuiksi lehtien sivuilta, haastatteluista ja kritiikeistä.

Huijareiden paratiisissa kertoja alkaa jo tarinan alkumetreillä heitellä omaelämäkerrallisia vihjeitä. Kertoja paljastuu tunnetuksi kirjailijaksi, hyvinkin Ekmania itseään muistuttavaksi vanhemmaksi naiseksi, jolla on tapaaminen kustannustoimittajansa kanssa. Romaanin kirjailijaa pelottaa pelkkä ajatuskin siitä, että kustannustoimittaja ehdottaa hänen kirjoittavan muistelmansa.

Tällaisia omaelämäkerrallisia romaanileikittelyjä sanotaan nykyään autofiktioiksi. Autofiktio kirjoittaa Ekmankin romaaninsa loppuun:

Mutta Max, ei siinä ole mitään keskusteltavaa. Eikä missään nimessä mitään vaarallista. Etkö ole kuullut puhuttavan autofiktiosta? / Oliko hän kuullut sellaisesta? kysyy Babba hänen laskettuaan kuulokkeen alas. / Totta kai. Sehän on viimeistä huutoa. (HP, 474.)


Kahden tai kolmen naamion hulluttelu

Tarina itsessään on hauska hulluttelu, kuten romaanin nimikin, Huijareiden paraati, antaa ymmärtää. Kaksi naista tehtailee yhdessä romaaneja ja julkaisee ne toisen nimellä. Varsinainen luova tekijä, tavallisen oloinen villatakkihyyryläinen Babba Andersson, jää suurelta lukevalta yleisöltä kokonaan tuntematta samalla kun kirjoittajakaksikon edustavampi puoli Lillemor Troj kerää romaaneista julkiset kiitokset ja palkinnot. Tästä kuluneesta kaksoisminä- ja alter ego -aiheesta Kerstin Ekman saa kehiteltyä 500 sivuisen lukuromaanin, jota ei halua hevin laskea käsistään.

Kaiken tekijyyskohelluksen lomassa romaanissa avataan kahden naisen elämäntarinat. Molempien tarinoissa on kirjoja ja miehiä, ja ne avautuvat sodan jälkeiseen Ruotsiin: tavalliseen arkeen ja kirjallisen eliitin juhlahetkiin. On kiinnostavaa lukea ruotsalaisesta kirja- ja kustannusmaailman muuttumisesta, esimerkiksi siitä miten nopea oli romaanien julkaisuprosessi vielä 1960-luvulla. Romaanissa kuvattu lukemisen kulttuurin muutos tavoittaa vanhan ja viisan naisen kokemuksen myös lukemiseen liittyvistä kipeistä puolista. Lukeminen muuttaa meitä perustavanlaatuisesti:

He [minun vanhempani] lukivat keittiönpöydän äärellä, missä loisteputkilamppu oli pelastava siunaus näön alkaessa pettää. He ahtoivat itsensä täyteen Afrikan pimeyttä ja kuukausien mittaisia sateita, Intian muinaisaikaista kauhua vuorten onkaloissa, ja tahmaista rakkautta lopun aikoja elävissä siirtomaissa. Työnsin itse heille käteen Greeneä, Forsteria, Shutea ja Maughamia. He olivat lukeneet meidän työläiskirjailijoidemme elämänkuvauksia kunnes osasivat ne ulkoa, sillä ne kirjat he olivat ostaneet omaksi työpaikkansa edusmiehen kautta ja panneet keittiön seinähyllyyn. He lukivat monet niistä kerran toisensa jälkeen uudestaan. Häpeän ajatellessani, että juuri minä houkuttelin heidät omasta selkein linjoin leikattujen puukaiverrusten maailmastaan vieraiden maanosien öljyistä raskaiden pimeäntaulujen koukeroihin. / He luulivat ruokkivansa itseään tiedolla, mutta heidän lukemistonsa muistutti leivoksia, joita Lillemor oli ahtanut itseensä. (HP, 82–83.)


Luovuuden monet kasvot

Kertomuksen syventyessä huomataan, että molemmat naiset tarinassa ovat omalla tavallaan luovia. Toinen pystyy jo nuorena näkemään aluspaitojen ja kiviseinien taakse, kuvittelemaan ja kuuntelemaan ja kirjoittamaan niiden pohjalta tarinoita. Hän on Babba, se vakavampi ja rumempi, se joka pohtii ja reflektoi. Lillemor Troj taas editoi, korjaa ja lisäilee, rakentaa tarinoille muodon. Hän myös edustaa kaksikkoa julkisuudessa, antaa kasvot ja nimensä romaanien tekijälle. Hänellä on toisenlaista luovuutta, jota kirjallisessa prosessissa myös tarvitaan.

Kerstin Ekman kirjoittaa kepeästi, ja hänellä on hieno rytmitaju, jonka suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen tavoittaa. Paikoin teksti on lakonista proosaa, joskus taas pitkää ja kuvailevaa, eeppisen viipyilevää. Tietynlainen moniäänisyys ja moniarvoisuus nousevat erityisiksi arvoiksi. Ekmanin tyyli toi mieleeni monia nimiä, joita romaanin kirjallisessa pyörityksessä ei mainita. Mieleen tulevat ennen kaikkea kanadalaiset mestarit Margaret Atwood, Alice Munro ja Carol Shields. Näiden tavoin Ekmankin luo teoksessaan oman poetiikkansa, jossa syvät filosofiset kysymykset ujutetaan viihdyttävään lukuromaaniin.

Syvimmillään Ekmaninkin romaanissa on kyse minuudesta ja kirjoittamisesta, sen pohtimisesta kuka meissä oikein kirjoittaa. Kuinka paljon muutumme lukemisemme myötä? ”Eihän siitä, minkä on kerran lukenut, pääse eroon koskaan”, Babba pohtii romaanissa (HP, 82).

PROOSAPURTAVAA TOISEN MIELEN MAISEMISSA

Päivi Kosonen kirjoittaa:

Paul Austerin teoksesta
Mielen maisemissa
Suomentanut Arto Schroderus
Tammi, 2014.
(Alkuteos: Report from the Interior, 2013.)


Luin Mielen maisemissa jo jokin aika sitten. Olen siitä pitäen kanniskellut kirjaa mielessäni – nostanut aina välillä esiin sen herättämiä ajatuksia ja tuntoja – mutta en ole päätynyt mihinkään, saanut tehdyksi teoksesta väliaikaistakaan tulkintaa.

Aihe on kuitenkin kiinnostava. Mielen maisemissa katsotaan, kuten teoksen alkuperäinen nimikin paljastaa, sisäänpäin, sisäisyyteen. Austerin kohdalla sisäisyydessä ei ole mitään uutta, kaikissa teoksissaan hän on omaelämäkerrallisesti läsnä, jos ei muuta niin luomassa lukijaan eksistentiaalista hämmennystä itsen ja toisen, faktan ja fiktion rajoista. Tämähän hänen alaansa on: myöhäismoderni identiteettityö.

Auster ehkä onkin nimenomaan tämän ajan omaelämäkerrallinen kirjailija, monimielinen leikittelijä, joka kirjoittaa itsestään – niin kuin monet – mutta on oppinut peittämään jälkensä paremmin tai tekemään kaiken kiinnostavammin kuin useimmat. Tietynlainen dialoginen huokoisuus on hänen tyylinsä.

Mielen maisemissa koostuu neljästä tekstistä. Ensimmäinen nimiteksti ”Mielen maisemissa” on lopultakin hyvin perinteisellä tavalla omaelämäkerrallinen. Siinä kertoja lähtee hahmottamaan lapsuutensa mielen maisemaa, kirjoittaa itsestään sinä-muodossa, pohtii elämäänsä ja muistamista: ”Kuka olit, pieni mies?” (10) Mitään erityisen uutta ja raflaavaa ei tämä ensimmäinen teksti tarjoa, mutta kokonaisuus on kirjoitettu austerimaisesti kepeän älyllisesti, otettu haltuun, suodateltu, sulateltu mukavaksi proosapurtavaksi.

Tietenkin on kiinnostavaa lukea tunnetun kirjailjan lapsuudesta, joka on ollut täynnä elokuvia ja kirjallisuutta, ja peilata omaa lapsuuttaan toisen ihmisen elämää vasten, miettiä sitäkin miten on itse tullut tähän kohtaan jossa lukee työkseen toisten ihmisten elämäntarinoita. Mutta uskon, että meidänkin tarinamme kohtaavat. Paul Austerin kiinnostavuus on siinä, että hänellekin on tapahtunut jotain, joka on haurastuttanut häntä, kääntänyt häntä sisäänpäin ja muokannut hänestä sisäisyyden reportterin, ihmisen, ”joka on viettänyt suuren osan elämästään istuen yksin huoneessa” (44).

Toinen teksti on nimeltään ”Kaksi iskua päähän”. Ensimmäinen isku on kuvaannollinen: nähdä niin vaikuttava elokuva (Mies joka kutistui), että tuntuu kuin olisi saanut uudet aivot (90). Auster kuvaa ja purkaa vaikuttavan elokuvan kirjoituksessaan kohtaus kohtaukselta ja kommentoi kaikkea, myötäillen ja dialogia käyden kymmenvuotiaan itsensä kanssa. Toinenkin isku on elokuvan (Olen vainottu kahlekarkuri) aiheuttama, mutta sitä en ole nähnyt, joten sen kommentointikin jäi ulkokohtaiseksi.

Kolmas teksti on ”Aikakapseli”, kommentoitu sikermä nuoren opiskelijan tyttöystävälleen kirjoittamia kirjeitä, jotka Auster kertoo saaneensa yllättäen takaisin ex-vaimoltaan. Vanhoista kirjeistä, jotka hän oli tyystin unohtanut, hän pääsee tutkimaan 1960-luvun tuntojaan, opiskelunsa aloittamista Columbiassa, opiskelijavaihtoa Ranskassa – ja vähittäistä tulemistaan siksi Paul Austeriksi, jonka me olemme tulleet tuntemaan ensin New York -trilogiasta ja sitten monista muistakin teoksista. Kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat Austerin ykkösasioita. Aikakapselissa lukijan huomio kiinnittyy nuoren kirjailijan identiteetin haurauteen. Miten pienestä asiat ja elämän ratkaisut ja suunnat voivat olla kiinni. Ei haittaa, jos on perhe joka voi auttaa ja maksaa lentoliput.

Kirjan neljäs osa on "Albumi". Siinä on kuvia Austerin elämän varrelta, hänen mieleensä vaikuttaneita kuvia ihmisistä ja fiktiivisistä hahmoista, elokuvista, poliittisista tapahtumista ja selkkauksista.

Paul Auster on aina kirjoittanut itsestään. Kuitenkin nyt vasta hän alkaa olla perinteisessä muistelmaiässä. Perinteistä muistelmaa on vaikea kuvitella. Ehkä pikemminkin Siri Hustvedtin kanssa yhdessä tehty dialoginen muistelmateos, pariomaelämäkerta, fiktiivinen kirjeenvaihto, tämäntyyppinen teos voisi olla seuraava teos.

TÄÄLLÄ ELÄN MINÄ EIKÄ MIKÄÄN KEINOTEKOINEN IHMISENKUVA

Päivi Kosonen kirjoittaa


Anna Gavalda
Lempi ei ole leikin asia.
Suomentanut Lotta Toivanen.
Gummerus, 2014.
(Alkuteos: Billie, 2013.)


Anna Gavaldan uusi suomennosromaani Lempi ei ole leikin asia on tarkoitettu koululaisille, nuorille opiskelijanaisille tai miksei myös vanhemmille naisille, jotka eivät ole vielä löytäneet omaa tähteään.

Teos luo toiveikkuutta, uskoa ystävyyteen ja inhimillisyyteen, kuten Gavaldan teokset yleensäkin. Jostain syystä kuitenkin tällä kertaa pitkästyin. Arvelen että olen liian vanha ja lukenut. Huolimatta teoksen kirjallisista ansioista ja sinänsä hauskasta intertekstuaalisesta leikittelystä romantikkorunoilija Alfred de Musset’n näytelmän On ne badine pas avec l’amour kanssa, teos ei yllä Gavaldan aikaisemman tuotannon tasolle.

Tulee tunne, että Gavalda polkee paikoillaan. Romaanin asetelmat ovat tuttuja kaikista Gavaldan romaaneista. Ollaan suurkaupungin liepeillä, esikaupunkialueella. Päähenkilöt – yleensä nuori nainen ja mies – ovat omalla tavallaan marginalisoituneita tai syrjäytyneitä yksilöitä, rikkinäisiä ja yksinäisiä. Nainen on köyhä, kaltoin kohdeltu ja pahasta perheestä, mies rikas, hyvästä suvusta. Molemmat ovat yksinäisiä, väärin ymmärrettyjä, odottavat omaa tähteään. Sitten kohdataan, rakastutaan, luodaan uusi perhe.

”Rakkaudessa on usein petytty, monen sydämen on se haavoittanut, monen saattanut onnettomaksi, mutta silti ihminen rakastaa. Ja hautansa reunalla katsahtaa hän taakseen entistä elämäänsä ja ajattelee: Minä olen usein kärsinyt ja joskus erehtynyt, mutta minä olen rakastanut. Täällä olen elänyt minä eikä vain oman ylpeyteni ja ikäväni luoma keinotekoinen ihmisenkuva.” (Lempi ei ole leikin asia, s. 83.)

Sinänsä Billie ja Franck – tämän päivän Camille ja Perdican – pitävät tärkeää puhetta rakkaudesta ja ihmisyydestä, elämisemme perusasioista.

Minussa asuvat Irvingin minuudet

Päivi Kosonen kirjoittaa:

MINUSSA ASUVAT IRVINGIN MINUUDET

John Irving
Minä olen monta.
Suomentanut Kristiina Rikman.
Keltainen kirjasto.
Tammi, 2012.
(Alkuteos: In One Person, 2012.)



Kamppailin pitkään John Irvingin uusinta romaania vastaan. Lukupiirissä siihen alunperin päädyttiin, kun yksi halusi vaihteeksi kaiken venäläisen ja raskaan jälkeen amerikkalaista ja kevyempää ja naurua ja seksiä ja fantasiaa. Joku sitten keksi John Irvingin. Ehdotusta vastustettiin, mutta lopulta päädyttiin kuitenkin antamaan amerikkalaiselle mieskirjailijalle vielä yksi mahdollisuus.

Alun selättäminen vei aikaa. Siinä viehättivät kirjallisen maailman omakohtaiset kuvaukset. Niin kuin olisi lukenut Harold Bloomin kirjallisuudenhistoriaa, mutta yhtäkkiä hän osaisikin kirjoittaa vaikuttavasti ja koskettavasti.

Nuoren miehen seksuaalisuuteen kasvaminen 1950-luvun Amerikassa ei sen sijaan heti puhutellut, vaikka miellyinkin Neiti Frostiin – jostain käsittämättömästä syystä, ehkä vain siitä syystä, että hän oli kirjastoihminen joka tunsi ihmiset ja kirjallisuuden ja osasi siksi vinkata kirjoja päähenkilön kaltaisille nuorille miehille, jotka ihastuvat vääriin ihmisiin.

Neiti Frostin valinnat olivat hyviä. Minä luin Tom Jonesin, Humisevan harjun ja Kotiopettajattaren romaanin – tuossa järjestyksessä – ja niin minusta, äidin hämmästykseksi, tuli lukija. Ja nuo romaanit opettivat minulle, ettei seikkailu ollut rajoittunut vain merenkäyntiin, oli siinä sitten merirosvoja tai ei. Eikä jännitystä kaipaava löytänyt sitä vain pakenemalla tieteiskirjallisuuteen tai futuristiseen fantasioihin, ei ollut pakko lukea länkkäreitä tai romanttisia romaaneja päästäkseen muihin maailmoihin. Lukiessa, aivan niin kuin kirjoittaessakin, ei tarvita muuta – siis jos haluaa oikein kunnolla paeta todellisuutta – kuin uskottava ja vaikuttava ihmissuhde. Mihin muuhun ihastukset muuten johtaisivat – etenkin ihastukset vääriin ihmisiin. (Minä olen monta, 59–60, suom. Kristiina Rikman.)

Jossain vaiheessa Minä olen monta alkoi sitten vetää. Kaikki sen kuvaukset transseksuaalisten ja transsukupuolisten ja biseksuellien ja heteronormaalien ja homoseksuaalisten maailmasta alkoivat yhtäkkiä tuntua hyvältä ja luontevalta. Eivätkä painikohtauksetkaan tuottaneet vaikeuksia. Mietin miksi? Siksi että antauduin Irvingin lauseelle. Kykenin antamaan mahdollisuuden. Joku minussa kykeni.

Hidasta vähän, William. Nautiskele, älä ahmi. Ja kun rakastat jotakin kirjaa, paina yksi upea lause siitä muistiisi – vaikka se mistä eniten pidät. Sillä tavalla et unohda sen kirjan kieltä, joka sai sinut kyyneliin.” (Minä olen monta, 66, suom. Kristiina Rikman.)


Tuon lauseen minä haluaisin painaa mieleeni.

Pelon Jokapäiväinen elämämme virvoittaa naisen lauseen

Päivi Kosonen kirjoittaa:


Riikka Pelo
Jokapäiväinen elämämme.
Teos, 2013.


Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme hiljensi minut pitkäksi aikaa. Pelon lause, hänen peloton ja luonteva rytminsä viritti minut kuuntelemaan omasta sisäisyydestäni ääniä, joita oli joskus kuullut ja joita olin nyt taas kuulevinani. Naisen lauseen mahdollisuus. Naiskirjallisuuden mahdollisuus.

Valittu rakenne, montaasi, kahden tarinan ja kokemusmaailman rinnastaminen taiteessa, on jo itsessään kiinnostava tapa lähestyä todellisuutta. Perustekniikka on pässinlihaa, ja helpoimmatkin ratkaisut toimivat monesti hämmästyttävän hyvin. Salaisuus on siinä, että tarinoiden sauma- ja liitoskohtiin jää tilaa kuvitella. Lukija voi jatkaa luomista lukemansa pohjalta, jatkaa väliin jäävän kirjoittamista omassa mielessä.

Pelon tarinoissa tällaisia mieltä viritteleviä saumakohtia on paljon. Päällimmäisenä limittyvät äidin ja tyttären tarinat ja sitä kautta naisen eksistenssin perustavanlaatuinen ambivalenssi, kaikki se etäisyyden ja läheisyyden, erillisyyden ja yhteyden, rakkauden ja vihan välinen elävä kudelma, joka äitien ja tytärten välisiin suhteisiin kutoutuu. Harva on onnistunut käsittelemään asiaa niin hienovireisesti kuin Pelo. Pelo jatkaa naismodernistien jäljillä, Virginia Woolf tulee ensimmäisenä mieleen, Djuna Barnes ehkä.


Äiti ja tytär, kaukana ja niin lähellä

Hienovireisyyden salaisuus saattaa olla siinä, että tarinat on sijoitettu tarpeeksi etäälle, pois tästä todellisuudesta; romaanissa liikutaan 1920–1940-lukujen Neuvostoliitossa. Romaanin äiti on kiinnostava hahmo. Hän on historiallinen henkilö, venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva, se intohimoinen naiskirjailija, jonka lauseen vulkaaninen hehku jää kudoksiin.

Romaanissa Marina Tsvetajeva elää jokapäiväistä elämäänsä pyykkien ja runoluonnostensa keskellä. Hänellä on kaikki mitä kirjoittamiseen tarvitaan: näkemys, palo ja intohimo, kirjoittamisen tekniikka ja rytmin taito. Mutta rahaa ei ole. Eikä rakkauttakaan aina. Maailmantilanne on mikä on. Siinä hän kirjoittaa, siinä historian hänelle jättämässä raossa: vallankumouksen emigranttina, pakolaisena Tsekkoslovakiassa ja Pariisissa, oman perheensä varjossaan, Stalinin silmien alla. Äitinä, tyttärensä Ariadna Efronin äitinä:

Tämä ei ollut se elämä, jota kohti hän oli silloin ollut menossa, se joka hänelle oli luvattu. Kuka sen oli luvannut, Maksko, Maksimilian Volosinin myötätuntoisista silmistäkö hän oli sen lukenut? Maks piti häntä löytönään ja olisi suonut hänelle koko universumin hyväntahtoisuuden, vaikka hän oli aivan itse kokoelmansa kirjoittanut ja painattanutkin koko kuusitoistavuotiaan ihmisen määrätietoisuudella. Ja sitä tyttöä hän ei ollut vielä pettänyt, ei antaisi nytkään myöden. Hän tiesi kyllä tehtävänsä. Eikä se selvästikään liittynyt perheen koossapitämiseen, ei äitinä ja vaimona olemiseen, ei edes oman lapsen opettamiseen. (JE, 16.)

Mietin, onko Pelon romaani äidin vai tyttären kirja. Tyttärien kirjoja kyllä riittää niin kuin meitä kiireisten äitiemme unohtamia, ei koskaan tarpeeksi rakastettuja tyttäriä. Tyttäriä, joista tulee omien äitiensä äitijä, kuten Ariadna Efrnonista romaanissa tulee runoilijan äiti, hänen ymmärtäjänsä ja lohduttajansa, hänen pyykinpesijänsä, ruuan laittajansa, arkisten asioiden hoitaja, ulkoisen todellisuuden suoja.

Mikä merkitys on sillä, että Ariadnalla, Aljalla, on romaanissa käytössään minä-muoto – minäkerronnan mahdollisuuksineen ja rajoituksineen. Äidin, Marinan tarinan kerrotaan sen sijaan hän-muodossa hänen tarinaan, mutta vapaata epäsuoraa kerrontaa, eläytymisesitystä käyttäen. Sen avaama näkökenttä ja mahdollisuuksien piiri on laajempi kuin mitä minäkertoja koskaan voi saada käyttöönsä – ellei hänellä ole pääsyä johonkin toiseen todellisuuteen. Aljalla on: unenomainen tajunnanvirta, syvä refleksiivinen tietoisuus.


Uutta naiskirjoitusta?

Romaanin alussa ollaan tyttären tarinassa, Moskovassa vuonna 1939. Ariadna Efron on lääkärissä; hän odottaa lasta. Jokapäiväinen elämämme avautuu hänen mielenmaisemaansa: hänen havaintoihinsa ja mieleenjuolahduksiinsa. Gynekologisen tutkimuksen Pelo kirjoittaa huikeasti kertojan sisäisyyden ja ruumiin ulkopuolen rajakohdassa, tilassa jossa naisen mieli ja vagina ovat yhtä ja samaa ruumista niin kuin niiden kuuluu ollakin. Luontevasti ja koruttomasti ja samalla kauniin ylevästi – ilman turhaa mystiikkaa ja ilman pornoilua. Suomalaista écriture féminineä?

Ajatus naiskirjoituksesta ei ehkä ole niin hullu kuin aluksi tuntuu. Kirjoittaminen, luominen kirjoittamalla, on Pelon romaanin keskeinen teema, ehkä jopa sen keskeisin teema: ”Tästä satimesta ei päässyt kuin kirjoittamalla, kirjoittamalla itselleen toisen ruumiin, joka ei vanhenisi niin kuin tämä” (JE, 17). Lisäksi Pelon lause tuo mieleen ranskalaiset feministit, etenkin Hélène Cixousin ja Luce Irigarayn, miksei Julia Kristevankin.

Yhteys Cixousiin tulee jo Tsvetajevankin kautta; onhan Cixous ollut keskeinen hahmo Tsvetajevan tunnetuksi tekemisessä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Cixousin ja Kristevan kokemusteorioiden perustana on puolestaan rytmi, ajatus puheemme ja kirjoituksemme takana sykkivästä ruumiillisesta olemisen pulssista. Irigaray on kirjoittanut myös äitien ja tytärten suhteesta, läheisyydestä ja etäisyydestä, napanuorista ja saumoista, asioista jotka tuntuvat kulkevan Pelon lauseen pohjakudelmissa.

Mitä sitten? Olennaista ei ole yhteys sinänsä, vaan se miten Pelon romaani herättää tunteen, että nyt on joku asia liikahtanut. Pelo on romaanillaan tuonut jotakin uutta naiskirjallisuuteen. Alustava arvio: uutta on 2000-lukulainen läsnäolon etiikka, joogamieli, uudenlainen suhde sisäisyyteen ja ulkoisuuteen, ruumiiseen ja sieluun, kuuntelemisen mieli, naisihmiseksi kutsutun kokonaisuuden tunnusteleminen. Havaintojen tekeminen. Todellisuuden, sen mikä on tässä ja nyt, katsominen valokuvantarkasti – sisä- ja ulkopuolelta. Kaikkien kolmen silmän käyttö.


Refleksiivisyys, luovuuden ehto

Unien maailma on oma lukunsa. Unet tai unen kaltaiset sisäisyyden hetket avaavat Pelon romaanissa Aljan rajoitettuun minäperspektiiviin kokonaan toisen ulottuvuuden. Ne johtavat refleksiiviseen tietoisuuteen, sielun maisemiin ja sydänsanoihin, sanoja ja merkitystä kantaviin perimmäisiin tuntoihin. Tekoja ja toimintaa ohjaaviin pieniin kuvitelmiin, joista joissain tapauksissa voi kasvaa suuria ja vaikuttavia todellisuuksia, joista kirjoitetaan historiaa. Esimerkkinä Ariadnan kuvitelma uudesta todellisuudesta, siitä jonka mekin sittemmin tulimme tuntemaan Neuvostoliittona:

Sinun kanssasi tahdon nähdä maailman ihmeet, kaikki Venäjän seitsemän ihmettä ja komilaisten punaiset ja puhuvat puut, Siperian joet, kaikki Venäjän joet, Samarkandin mosaiikkikadut, Tsetsenian ja Gruusian sinivihreät vuoret ja laaksot, Armenian pyörökirkkojen rauniota, Taskentin öljykentät, sinun kanssasi tahdon kiertää Mustanmeren ympäri ja purjehtia sen halki, tahdon kiivetä Uralille ja astella Jekaterinburgin valkeita katuja kun on kevät ja kaikki puut kukkivat, tahdon kävellä jäätiköiden poikki ja kuunnella valaiden laulua, ratsastaa Mongolian aroilla hevosilla ja asua jurtassa, asua kolhoosissa ja sukellusveneessä ja uuden pilvenpiirtäjän huipulla, ja poimia omenoita ja luumuja ja viinirypäleitä, ja matkustaa junalla koko suuren ja mahtavan Neuvostoliiton päästä päähän, Leningradista Magadaniin, tai autolla, amerikkalaisella umpiautolla, ja jututtaa kylän miehiä ja naisia, haastatella avaruusteknikkoja ja tehtaanväkeä, lentää kuuhun, tuntea itseni pieneksi patsasbulevardeilla, tässä ihmistä suuremmassa valtakunnassa, ja vaikka emme pääsisikään kuuhun emmekä valtakunnan reunille, haluaisin herätä vierestäsi jokaisena aamuna viisitoista vailla seitsemän, nousta ensimmäisenä ylös ja keittää teen ja kahvin ja puuron, katsoa ensilumen satamista, hiutaleiden sulamista mustaan maahan, jaksaisin hymyillen vastata vaikka et halua että sinulle puhutaan aamulla, haluaisin kaivata sinua saman rakennuksen alakerrassa, etsiä sinut käsiini lounasaikaan ja sulkeutua wc:hen suutelemaan, avata nappisi, housusi, ei nyt Aljaseni, ei nyt, minun on soitettava se puhelu, ja niin vain minun piti ravistaa mies hyppysistäni, päästää yksin lopun matkaa naapurin pihan poikki, sillä hänellä oli jo kiire, kiire, ribbentrop, dripp dropp, puhelin odotti ja sähkeet ja koko maailma [--]. (JE, 354.)

Paljon olisi sanottavaa Pelon tavasta rakentaa Stalinin ajan todellisuuden kuvausta, jota hän sitäkin onnistuu kuvaamaan taitavasti sisältä ja ulkoa, arkisen ja ylevän, yhtä aikaa historiallisesti merkittävän ja merkityksettömänä pidetyn kautta.

Hienoimpia esimerkkejä arjen historiasta on kohtaus, jossa Alja silittää isänsä Serjozan vaatteita, ja hänen mielensä on rytmitetty ja soinnutettu silittämisen tahtiin. Näin Riikka Pelo onnistuu luomaan silittämisen vasta- ja myötäliikkeiden tanssin, jossa jokainen silitettävä vaate synnyttää silittäjässä muiston tai kuvitelman, jota hänen mielensä lähtee vapaasti kutomaan, kunnes tietoinen ja reflektiivinen mieli ottaa ohjakset ja palauttaa silittäjän ulkoiseen todellisuuteen. Tästä ulkoisen ja sisäisen jatkuvasta rajankäynnistä mieleeni tulee Virginia Woolf.

Suuren osan nykyromaaneista olen pannut luettuani suoraan kiertoon, mutta Riikka Pelon romaani jää hyllyyn odottamaan uutta lukemista. Oikeastaan haluaisin lukea sitä ääneen jossain ryhmässä, jossa voisimme lähteä kuuntelemaan ja hakemaan Pelon rytmiä. Mitähän siitä avautuisi?

BERNHARDIN MUUAN LAPSI

Päivi Kosonen kirjoittaa:


MUUAN LAPSI PAKOTTAA LUKIJAN TAKAISIN ALKUUN – MUTTA HÄN EI EHKÄ OLEKAAN ENÄÄ SIELLÄ

Thomas Bernhard:
Muuan lapsi. Suomennos Olli Sarrivaara.
Lurra Editions, 2013.
Alkuteos: Ein Kind, 1982.


Minun piti jo aikaa sitten kirjoittaa Thomas Bernhardin omaelämäkerrallisen sarjan viimeisestä osasta Muuan lapsi, mutta jäin kiertämään kehää. Tartuin nimittäin uudestaan sarjan ensimmäiseen osaan, Syyhyn, joka ajallisesti seuraa Muuan lapsi -teosta tapahtumia ja luin samaan hengenvetoon uudestaan seuraavatkin osat, Kellarin, Hengityksen ja Kylmyyden. Viimein tulin takaisin tähän viimeiseen osaan.

Omaelämäkerrallisen teossarjan kehämäinen rakenne ei varmaankaan ole sattumaa, vaan tarkoin harkittu muotoratkaisu. Tähän tuntuisi viittaavan viimeiseen osaan liitetty lainaus Voltairelta: ”Kukaan ei ole löytänyt tai tule koskaan löytämään”. Tulkitsen moton Bernard-kontekstissaan näin: lapsuus on meissä syvästi vaikuttava voima, jota piiritämme, mutta johon emme koskaan pääse käsiksi.

Lapsuus muodostaa olemisemme pohjakuvion, johon kaikki myöhemmät elämänkokemukset piirtyvät. Se virittää elämisemme syvimmän pohjasoinnin.


Kuviot ja avaimet kateissa?

Omaelämäkerralliseen hankkeeseen ryhtyvä on siis etsimässä omaa kuviotaan tai nuottiavaintaan. Bernhard-kirjailijan mukaan tämä on turhaa. Hänen mukaansa emme tee muuta kuin avaamme ja puramme menneisyyden paketteja – pakataksemme ja solmiaksemme kaiken taas uudestaan (K, 50).

Tai kuten hän kirjoittaa myöhemmin musiikillisin sanakääntein: ”Mutta minä viritän aina uudelleen heidän kielensä kuullakseni perhesoittimen soivan, kuinka oikein tai väärin minä sitten soitankin” (K, 60).

Kierrämme kehää. Päätöstä ei tarjoa – kuin kuolema. Mutta sitä ennen kehä voi avautua – tai sulkeutua. Moneen kertaan.

Kehämäinen rakenne romuttaa omaelämäkerrallisen tarinan kronologisen rakenteen – jos sellaista nyt koskaan on ollutkaan. Lukijalle tulee joka tapauksessa yllätyksenä, että omaelämäkertoja palaakin sarjan viimeisessä osassa ajassa taaksepäin, kaikkein kaukaisimpaan menneisyyteensä, varhaislapsuuteen: syntymäänsä, isättömyyteensä, äitiinsä, isoisäänsä ja koulun aloittamiseen.

Se mikä lukijan mielessä asettuukin siis ajallisesti viimeiseksi – vanhan kärsimystarinan loppu ja jonkin uuden alku – onkin luettavissa omaelämäkerrallisen sarjan toiseksi viimeisestä osasta, Kylmyydestä. Siinä omaelämäkertasarjan päähenkilö murtautuu – kuin varkain – ulos menneisyyden tarinasta:

”Olin jo kauan sitten täyttänyt yhdeksäntoista vuotta ja olin pilannut pneumoperitoneum-hoitoni ja sen myötä olin taas pisteessä, jolloin minun olisi jälleen pitänyt matkustaa Grafenhofiin. Mutta kieltäydyin, enkä enää palannut sinne” (Kylmyys, 115).

Näihin sanoihin päättyy omaelämäkerrallinen tarina, mutta kertomus siis jatkuu.


Kertojan vapaus ja voitonriemu: sankarillinen melodraama

Muuan lapsi alkaa riemastuttavalla kohtauksella, jossa omaelämäkerrallisen tarinan päähenkilö – tuolloin kahdeksanvuotias Thomas – opettelee ajamaan polkupyörällä ja päättää saman tien painella pyörällä Salzburgiin Fanny-tätinsä luokse. Kertoessaan tapausta aikuiskertoja tunnistaa itsessään vieläkin saman taipumuksen ja kommentoi tyypilliseen toteavan ilmoittavaan tapaansa: ”Olisi ollut täysin luontoni vastaista lopettaa muutaman kierroksen jälkeen; kuten kaikessa muussakin, vein tuon kerran aloitetun toiminnan äärimmäisyyksiin”.

Yksityiskohtaisesti kuvattu pyöräilyepisodi avaa lukijan eteen omaelämäkertojan tunnepaletin kaikkine mahdollisine väreineen ja sävyineen: uuden taidon edessä tunnetun riemastuksen, lapsen tunteman vapauden ja riippumattomuuden tunteen pyörän rullatessa kohti Salzburgia ja samalla tämän tunteman riippuvuuden perheestään, mikä ilmenee hänen kuvitellessaan toisten ihailevia katseita.

Mutta sitten tapahtuu vastoinkäymisiä, ja niiden myötä sankari saa kokea karvaita pettymyksen ja hyytävän pelon tunteita: Miten kertoa kaikki kotona? Pelko osoittautuu lopulta kuitenkin väliaikaiseksi tunteeksi. Tämän nuori sankarimme tulee huomaamaan kertoessaan sattumusta vanhalle lapsuuden ystävälleen ja saadessaan kokea kertomisen riemun ja nähdessään tarinointinsa vaikutukset kuulijaan. Kertomisen myötä kohtalon murjomasta pojasta tulee sankari:

”Nautin omasta tarinastani aivan kuin joku muu olisi kertonut sitä, innostukseni kasvoi sana sanalta ja kerrotun synnyttämän kiihkon yllyttämänä lisäsin kokonaisuuteen koko joukon korostuksia, joilla höystin selostusta joko liioittelemalla tai jopa keksimällä täysin omiani, etten sanoisi: valehtelemalla.” (ML, 29.)

Omaelämäkertoja tuntuu ohjaavan lukijaa myös kysymään itseltään, missä totuuden ja sepitetyn rajat menevät. Onko kaikki lukemamme vain sepitettä tai peräti valhetta.



Bernhardin nuottiavain

Takaisin Bernhardin nuottiavaimeen. Siihen on mentävä Bernhardin musiikillisen omaelämäkertasarjansa teemojen ja motiivien kautta, ehkäpä hänen toistonsa kautta.

Syytä hallitsee ahtaus, hengittämisen vaikeus, tukahduttavuus. Kertomus kuvaa Bernhardin kouluvuosia Salzburgissa 1943–1946. Kaikki tuntuu koulupojasta ahdistavalta, painostavalta, tukahduttavalta, ja välillä hän hautoo itsemurhaa ahtaassa komerossa viululäksyjä harjoitellessaan. Ainoastaan hetkittäin – kun jostain Salzburgin tukahduttavan ja hyveellisen porvarillisuuden raoista nousee jotain elävää ja eloisaa – kaupunki alkaa hengittää elävänä kaupunkiruumiina.

Kellarissa 16-vuotias Thomas jättänyt koulun ja alkaa työskennellä pahamaineisen lähiön kellarikaupassa, jossa hän kertoo voivansa jälleen hengittää. Hänen tulevaisuutensa näköala avautuu uudestaan, ja hän alkaa taas harrastaa musiikkia, laulua ja musiikkitiedettä. Kellarin onnellinen aika päättyy, kun Thomas perunakuormaa purettuaan ja vilustuttuaan sairastuu influenssaan ja joutuu lopulta Grossgmainin sairaalaan ja Grafenhofin keuhkoparantolaan.

Näitä keuhkotaudin aikoja hän kuvaa Hengityksessä, sarjan kolmannessa osassa, joka nimensä mukaisesti keskittyy kuvaamaan päähenkilön hengitysvaikeuksia. Hengitysvaikeudet ovat fyysisen sairauden oire, mutta samalla kuva tympeän porvarillisesta itävaltalaisesta parantolaelämästä ja sen tappavasta ilmapiiristä. Parantolavuosien kuvausta täydentää sitten Kylmyys – nuoren miehen todellinen taistelu elämästä ja kuolemasta, joka päättyy Thomasissa yhtäkkisesti syntyneeseen haluun tarttua elämäänsä kiinni ja parantua. Thomas alkaa lukea Dostojevskin Riivaajia ja kirjoittaa runoja ja päättää lopulta murtautua menneisyyden kehästä ulos: ”Eräänä kylmänä talvipäivänä minä lähdin, ennen aikaisesti ja omalla vastuulla, kuten minun oli itselleni muistutettava, jätettyäni ensin hyvästit kaikille niille, jotka halusin hyvästellä” (K, 113–114).

Grafenhofin sairaala-aika muodostaa hänen elämänsä käännekohdan, jossa hän joutuu todellisten kuolintaistelujen jälkeen valitsee lopulta elämän. Grafenhof luo omalta osaltaan ymmärrystä sille miksi ja miten Thomasista tuli Thomas Bernhard, kriittinen ja suorapuheinen taiteilija, teatterintekijä ja kirjailija. Samalla tuon käsittämättömän synkeän maailman kuvaus tekee ymmärrettäväksi miksi Bernhardin kirjallinen tyyli muotoutui miksi muotoutui: hengästyttäväksi kilpajuoksuksi, joka ei ala mistään eikä lopu koskaan.


Hienointa modernia ja myöhäismodernia

Bernhardin kaltaista faktan ja fiktion välistä rajojen koettelua on totuttu viime aikojen keskusteluissa pitämään uutena, omalle ajallemme ominaisena tapana, joka poikkeaa vanhemmasta ja naiivimmista omaelämäkertaperinteestä, jolloin omaelämäkertojat vielä uskoivat kertovansa vilpittömän totuuden itsestään ja sielunelämästään. Tällaiseen uutuusarvoon tuntuvat ainakin viittaavan Olli Sarrivaaran teossarjan alkuun liittämät kirjailijaesittelyt, joissa moneen kertaan vakuutellaan Bernhardin olleen tietoinen omaelämäkerran mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta ilmaista totuus.

Omassa mielessäni Thomas Bernhard asettuu omaelämäkerrallisella sarjallaan täysin luontevasti modernin omaelämäkertakirjallisuuden perinteen jatkajaksi. Onko esimerkiksi dramaattisesti kuvattu pyöräilyepisodi sittenkään kovin erilainen kuin vaikkapa Jean-Jacques Rousseaun Tunnustuksissaan kuvaamat erinäiset sankarillisen lapsuuden episodit (Carnifex!), joihin aikuiskertoja dramaattisesti väittää lapsuutensa elämän hilpeän huolettomuuden päättyneen?

Samalla Bernhardin teossarja edustaa modernia omaelämäkerrallista kerrontaperinnettä parhaimmillaan: sisäisten tuntojen tyylillisesti monenkirjavaa kuvausperinnettä, jossa paatoksellinen romantiikka, realismi ja naturalismi ovat kaikki käytössä kertovan subjektin kokemuksellisen totuuden jäljittelyssä.

Edelleen Thomas Bernhard liittyy kaikkien 1800-luvun tunnustuksellisten ja omaelämäkerrallisten teosten jatkumoon. Hän kirjoittaa kellariloukkoihmisten, nälkätaiteilijoiden, riivaajien ja rappiorunoilijoiden, Baudelairen, Verlainen, Dostojevskin ja Hamsunin kaltaisten ekstreme-tekijöiden jäljillä.

Oman teossarjansa hän vie omaelämäkertalajin naturalistiseen ääripäähän, siihen absurdiin elämiseksi kutsuttuun pisteeseen, jossa kaikki on yhtä aikaa totta ja valhetta, traagisinta totta ja mitä hulluinta mahdollista komediaa ja teatteria.

Jukka Mallinen ja Päivi Kosonen saavat Vuoden Kritiikki -palkinnon

Nuoren Voiman Liiton julkaisema Kritiikki-lehti jakaa toisen kerran Vuoden Kritiikki -palkintonsa maanantaina 25. helmikuuta 2013, kriitikko Jukka Kajavan syntymäpäivänä. Tänä vuonna palkinnon saajat ovat Café Voltaire -kirjasarjasta ja -blogista tuttuja.

Nuoren Voiman Liiton tiedotteesta:

Palkintoja jaetaan kaksi ja kumpikin niistä on suuruudeltaan 1000 euroa. Yksi palkinto jaetaan parhaasta vuonna 2012 Kritiikki-lehdessä tai Nuoressa Voimassa julkaistusta kirjakritiikistä. Toinen palkinto annetaan merkittävästä suomenkielisestä kirjallisuuskritiikistä, joka on julkaistu vuoden 2012 aikana jossain muussa mediassa.

Suomentaja ja Venäjän kulttuurin tuntija Jukka Mallinen palkitaan kritiikistä ”Mitä karhusta saa sanoa?”, joka on julkaistu Nuoren Voiman ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -teemanumerossa (2–3/2012). Arvion kohteena on Susanna Niinivaaran ja Hanna Smithin teos Medvedevin Venäjä (Siltala 2011). Mallisen laaja, persoonallisesti kirjoitettu arvio kyseenalaistaa rohkeasti konsensus-ajattelua. Kirjoittajan Venäjä-asiantuntemus on omaa luokkaansa. Intohimoinen, kuvia kumartelematon kirjoitustyyli haastaa myös lukijan punnitsemaan omia näkemyksiään itäisestä naapuristamme.

Kirjallisuustieteen dosentti Päivi Kosonen palkitaan arviosta ”Itsestä huolehtimista kirjoittamalla ja lukemalla”, joka on julkaistu ajankohtaisiin historia-aiheisiin keskittyvällä Agricola-verkkosivustolla (22.8.2012). Kosonen käsittelee esseemäisessä arviossaan Senecan teosta Kirjeet Luciliukselle (suom. Antti T. Oikarinen, Basam Books 2011). Syvällisessä kritiikissä oppineisuus ja henkilökohtainen lähestymistapa yhdistyvät poikkeuksellisen nautittavalla tavalla. Kosonen ajankohtaistaa oivaltavasti antiikin ajattelua linkittämällä stoalaisen elämänotteen nykyisiin elämänhallinnan probleemeihin.

Vuoden Kritiikki -kunniamaininta myönnetään Kuvataideakatemian lehtori ja Helsingin yliopiston dosentti Martta Heikkilälle. Heikkilä on kartoittanut viime vuosina aktiivisesti kritiikin olemusta, tavoitteita ja tulevaisuutta tieteellisessä tutkimuksessaan, opetustyössään, kirjoituksissaan ja julkisissa esiintymisissään. Vuonna 2012 ilmestyi Heikkilän toimittama Taidekritiikin perusteet (Gaudeamus), joka on ensimmäinen suomenkielinen johdatus aiheeseen.

Palkittavat kritiikit ovat luettavissa osoitteissa:
Jukka Mallinen: ”Mitä karhusta saa sanoa?”
http://www.nuorenvoimanliitto.fi/lehdet/nuori+voima/nv2-3mallinen/

Päivi Kosonen: ”Itsestä huolehtimista kirjoittamalla ja lukemalla”
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3223

Vuoden Kritiikki -palkinnon tuomariston muodostivat Nuori Voima ja Kritiikki -lehtien päätoimittaja Martti-Tapio Kuuskoski sekä Nuoren Voiman toimitusneuvosto, johon kuuluvat runoilija Kaisa Ijäs, kirjailija Laura Lindstedt, vapaa tutkija ja toimittaja Aki Petteri Lehtinen, kriitikko Kyösti Niemelä, kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvist, kirjailija-käsikirjoittaja Riikka Pelo, runoilija ja suomentaja Aki Salmela, taidehistorioitsija ja kriitikko Juha-Heikki Tihinen, runoilija ja kriitikko Sinikka Vuola sekä mediataiteilija ja -tutkija Kari Yli-Annala.

Kritiikki on vuonna 2009 Nuori Voima -lehden oheen perustettu, korkeatasoiseen kirjallisuuskritiikkiin keskittyvä ja puolivuosittain ilmestyvä kirjallisuusjulkaisu. Vuoden Kritiikki palkinto jaetaan vuosittain kahdelle kirjoittajalle, jotka edellisen vuoden aikana ovat onnistuneet erityisen hyvin avaamaan uusia näkymiä kirjalliseen kulttuuriin. Palkinnon tarkoituksena on vahvistaa suomalaisen kirjallisuuskritiikin kulttuurista elinvoimaisuutta.


Café Voltaire onnittelee lämpimästi palkittuja kriitikkoja!

MEMENTO MORI - NÄKÖALAA ELÄMISEEN

Päivi Kosonen kirjoittaa:

Ljudmila Ulitskaja:
Iloiset hautajaiset.
Suomentanut Elina Kahla.
Siltala, 2012.
(Alkuteokset 1998, 1999.)


Memento mori. Muista kuolevaisuutesi. Carpe diem. Tartu hetkeen. Tässä ikivanhassa kuolevaisuuden ja kaiken katoavaisuuden perinteessä kirjoittaa venäläinen Ljudmila Ulitskaja romaanissaan Iloiset hautajaiset. Perinteinen viisaus on tämä: kuolemisen muistaminen tuo elämiseemme viisautta. Kun ajattelemme elämistä myös kuolemisen näkökulmasta, ajattelemme elämää avarammin. Tämä on iloinen asia.

Tämä buddhalaishenkinen viisaus yhdistää Ljudmila Ulitskajan romaanin päähenkilöä Alikia ja Tolstoin klassikkoromaanin Ivan Iljitsin kuoleman päähenkilöä. Heille kuolema ei merkitsekään absoluuttista päätepistettä ja kaiken loppumista, vaan on luonnollinen etappi ikuisesti jatkuvassa elämän-kuoleman-elämän -syklissä. Mutta siinä missä Ivan Iljits taistelee itsensä kipeästi tähän totuuteen, Ulitskajan päähenkilö on oivaltanut tämän asian jo elämässään. Siksi hän on pidetty ihminen – ei siis mikään turhantärkeä cv-taiteilija, vaan elävän taiteen edustaja.

Romaanillaan Ulitskaja muistuttaa, että luonnon kiertokulku kuuluu elämään ja että sen hoitaminen on aina kuulunut naisille ja istuu hyvin venäläiseen kuolemisen traditioon. Tympeän yksinäinen ja kalvakka luterilainen kuolemisen ja hautaamisen perinne on siis valovuosien päässä Ulitskajan kuolemisen näyttömästä, jossa ihmiset kokoontuvat kuolevan ympärille ja jatkavat elämäänsä, itkevät ja nauravat.


Lempeän ihmettelevää todellisuuden kuvaa

Olen vaikuttunut Ljudimila Ulitskajan realismista, tyylistä joka ei taivu sentimentaaliseen maalailuun ja on kuitenkin valovuosien päässä kylmän hyytävästä, ulkokohtaisesta kuvaamistavasta.

Ulitskaja kuvaa todellisuutta realistisesti, ihmisen näkökulmasta ja ihmisen tasolta: myötätuntoisesti ja revittämättä. Kerronnan yleisilme on salliva, lempeän ihmettelevä. Mieleen tulevat suuret venäläiset prosaistit Tsehov ja Tolstoi, vaikkei Alik mikään Ivan Iljits olekaan:

”Sillä Alik teki kuolemaa. Jokin hidas halvaus kalvoi hänen lihaksistonsa viimeisiä jäänteitä. Hänen kätensä ja jalkansa lepäsivät velttoina ja olemattomina, ja koskettaessa ne eivät tuntuneet eläviltä eivätkä kuolleilta vaan olivat jotain siltä väliltä, kuin kovettuvaa kipsiä.” (Iloiset hautajaiset, 7.)

Mutta ei tässä Vanhalla Venäjällä olla. Tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin 1991, loppukesään jolloin Neuvostoliitto oli romahtamassa. Keskiössä on kuolemaa tekevä venäläinen siirtolainen, kuvataitelija Alik. Hänen sänkynsä ympärille on kokoontunut maailma pienoiskoossa: eloisa ja meluisa joukko läheisiä, naisia, entisiä ja nykyisiä vaimoja, ihailijoita, hännystelijöitä, pappeja ja rabbeja. Romaanissa syödään ja juodaan – vettä ja votkaa; siinä naidaan ja kuollaan. Kuolevaa hoidetaan ja lääkitään, hierotaan ja voidellaan. Keskustelut koskevat ihmisten arkielämää, ihmissuhteita ja tietenkin Venäjän mennyttä ja tulevaa.


Naisten tarinat

Kuolevaa Alikia ympäröivät naiset ovat romaanin suola. Heidän värikkäät ja vaiherikkaat elämäntarinansa risteilevät valtavan ateljeehuoneiston helteisen nihkeissä sopukoissa. Kaikkitietävä kertoja piirtää heidän tarinoitaan läheltä, vuoroin nykypäivää vuoroin muistoja myötäeläen. Naiset ovat tulleet Neuvostoliitosta ja asettuneet kuka mistäkin syytä Yhdysvaltoihin, tutustuneet jossain vaiheessa Alikiin, sympaattiseen ja auttavaiseen hahmoon, jonka vaikutuspiiriin ovat halunneet siitä pitäen jäädä. Lukijalla on runsaasti tarttumakohtaa ja samastumispintaa.

Ulitskaja edustaa uudenlaista venäläistä naiskerrontaa. Hänen kerronnalliseksi esikuvakseen mainitaan aina Tsehov. Minusta Ulitskajassa on myös jonkinlaista toisenlaista tai uudenlaista keveyttä. Kun en tunne niin hyvin uutta venäläistä naiskirjallisuutta, tuli mieleen yhdysvaltalainen Siri Hustvedt. Ulitskaja on Hustvedtin tavoin visuaalinen kirjailija ja maalaa kirjoissaan näkökulmatekniikkaa käyttäen asetelmia, joiden keskiössä ovat elämisen ja kuolemisen nykyiset symbolit.

MENETETYN MAAILMAN KAIHO

Päivi Kosonen kirjoittaa:

de Chateaubriand, Francois-René
Viimeinen abenserragi
Suomentanut Hannu Salmi
Esipuhe H. K. Riikonen
Turku: Faros, 2012.
(Alkuteos: Les aventures du dernier Abencérage, 1826)


Chateaubriandin, ranskalaisen romantikkokirjailijan, pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat 1500-luvun alun Espanjaan ja tarkemmin vielä Granadaan, josta maurit on aivan äsken karkotettu eri puolille Pohjois-Afrikkaa, kuten romaanin kehyskertomuksesta voimme lukea.

Tunisiaan pysähtyneen abenserragien heimon kerrotaan muistelleen kaiholla menneitä aikoja Granadan paratiisissa. He lääkitsevät päivittäin itseään kasveilla, jotka rauhoittavat turhaa kaipausta, mutta joskus lääkkeillä on päinvastainen vaikutus, ja silloin maanpakolaisuuden tunto vain kasvaa. Abenserragien heimo on lopulta lähes nääntynyt surussaan ja panee viimeisen toivonsa viimeiseen perilliseen, Aben-Hametiin joka lähtee pyhiinvaellusmatkalle esi-isiensä maalle Granadaan.

Aben-Hametin matkasta alkaa varsinainen tarina, vanhanaikaisen romanssin oloinen kertomus, jossa on vähän seikkailua ja vähän romantiikkaa, paljon yksityiskohtaisia luonnon ja arabien rakennuskulttuurin kuvauksia. Kaikkea peilataan ja katsotaan yhtä aikaa etäältä ja yltiötunteellisesti kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Tarinan ydin on muslimimiehen ja kristityn naisen välinen rakkaustarina. Sankaripari vaalii täyttymätöntä ja kaihoavaa rakkauttaan monta vuotta ennen kuin tekee kipeän ja ratkaisevan päätöksen – kumpikin oman maailmankuvansa ja arvomaailmansa pohjalta. Päätös on konservatiivinen ja traaginen, sulkeutuva ja vetäytyvä – eikä edistä mitään hyvää.

Chateaubriandin Viimeinen abenserragi olisi varmaankin jäänyt itseltäni huomaamatta, ellen olisi saanut tätä Faros-kustantamon uutta suomennosta sopivasti käteeni juuri ennen matkaa. Kahden tunnin matka Turun ja Helsingin välillä sujui romantikkoklassikon seurassa miellyttävästi, enkä kuitenkaan voinut olla miettimättä, miksi juuri tämä Chateaubriand oli päätetty suomentaa uudestaan. Aikaisemmat, 1800-luvun lopussa tehdyt suomennokset on helppo nähdä osana tuonaikaista kristillis-opettavaista kirjallisuuskäsitystä, mutta miksi nyt.

Aikani järkeiltyäni tulin käsitykseen, että Viimeinen abenserragi on kyllä sopivan kokoinen ajatuspaketti. Se on täynnä omassa ajassamme ilmeneviä ja juuri romantiikan aikakaudelta perittyjä ajatuksia: viimeisyyden ja jonkun aikakauden päättymisen tuntoa, jatkuvaa ikävää ja kaihoa ja täydellisyyden etsiskelyä, yltiöpäistä idealismia ja kykenemättömyyttä taipua käsillä olevan muutoskauden vaatimusten edessä. Ja kun tällaiseen äärimmäisen romanttis-konservatiiviseen maailmankuvaan lisätään vielä ripaus täyttymätöntä rakkauden paloa, eksotiikkaa ja orientalismia, niin ollaan asioiden ytimessä: yrityksessä pitää mennyt maailma hengissä hintaan mihin hyvänsä.

Chateaubriandille itselleen tämä viimeisyyden tunnon viljeleminen oli tärkeä. Viimeisyyden tunto oli hänen isältään saamansa henkinen ja aineellinen perintö – yritys palauttaa aatelissuvun tärvätty arvo ja omaisuus. Muistelmia kirjoittaessaan hän kykeni vähän hellittämään konservatiivisesta arvomaailmastaan, ja siksi Mémoires d’outre-tombe on hänen hienoin ja kestävin teoksensa. Sen suomennosprojektille toivoisin jatkoa.

SERGEI DOVLATOV - HIENO UUSI TUTTAVUUS

Päivi Kosonen kirjoittaa:


Idiootti-niminen kustantamo on tehnyt itsensä näkyväksi julkaisemalla venäläiseltä emigranttikirjailijalta Sergei Dovlatovilta (1941–1990) kaksi hienoa suomennosta. Toinen on nimeltään Meikäläiset, toinen Matkalaukku. Molemmat ovat kertomuskokoelmia, ja ne on alunperin julkaistu vuonna 1983, lännessä kertoo takakansi. Pauli Tapio on suomentanut kokoelmat.

Venäjän kirjallisuuden asiantuntijoille Sergei Dovlatov ei varmaankaan ole uusi nimi. Itse en kuulu tähän joukkoon, vaan olen ehtinyt vain hyvin satunnaisesti jonkun suosittelemana seuraamaan uudempaa, sanotaan 1980-luvun jälkeistä venäläistä kirjallisuutta. Dovlatovkin tulivat vastaan juuri näin. Ystävä suositteli. Valitsimme kirjat lukupiiriin. Sitten kuuluikin jo kustantajalta painos olleen lopussa.

Mikä Dovlatovissa vetää? Ensinnäkin tyyli ja kerrontatapa tuntuu jatkavan luontevalla tavalla venäläisen kirjallisuuden historiaa, itse kun olen jäänyt joko niihin paljon parjattuihin ”suuriin mestareihin” – Dostojevskiin, Tolstoihin, Tsehoviin – tai sitten päässyt kronologiassa vain hivenen pitemmälle, Harmsin absurdeihin kertomuksiin, johonkin Ahmatovan ”Kuudenteen elegiaan”. Mutta Dovlatov kirjoittaa näiden jälkeen, luo umpeen aron, tytön ja pojan ja traktorin muotoista aukkoa omassa kielellisessä ja kirjallisuushistoriallisessa sivistymättömyydessäni. Tulee tunne, että Dovlatovin Neuvostopäivityksen jälkeen voisi lukea jotain aivan uutta venäläistä – muutakin kuin uusia venäläisiä dekkareita, jotka kyllä nekin ovat hyviä.

Dovlatovin vetonaula on myös hänen pistämätön realisminsa ja kertomisen taitonsa. Hän kirjoittaa havumetsävyöhykkeen leveyspiireille ominaista venäläis-suomalais-virolaista absurdia realismia, joka varmaan Yhdysvalloissa on aikoinaan tulkittu fantastiseksi tarinankerronnan taidoksi. Toisaalta Dovlatov tuntuu vain panevan asioita muistiin, luovan pienieleisen lakonisen lauseen. Juopottelu ja vodka muodostavat kerronnan johtomotiivit. Syntyvät draamat ja tunteen liekit tukahdutetaan nopeasti. Elämä on hullua. Mikään ponnistelu ei kannata. Voi silti onnistua. Sattumoisin. Ehkä. Kuka tietää. Katellaan.

Verraton on Dovlatovin kertojan antropologinen silmä. Hän huomaa sävyt ja piirteet, yksityiskohdat, piirtelee varmoin käsin meille tuttuja luonnekuvia. Otetaan vaikka Meikäläisissä esitetty isoisoisä Moisei, joka leikkaa polakkaa pitkittäin eikä poikittain, juo vodkaa maitolasista ja niin edelleen. Tällaisia verrattoman hassuja ja hyvän ruokahalun omaavia poikia on meillä Suomessakin paljon – eikä ole ihme, että heillä on EU-Suomen rakennekyntisten naisten kanssa ilmeistä epäsopivuutta.

Tai Meikäläisten Borja, jota kertoja luonnehtii ”tiedostamattomaksi, alkuvoimaiseksi eksistentialistiksi”, joka ”kykeni toimimaan vain äärimmäisissä tilanteissa”, ”luomaan uraa vain vankilassa”, ”taistelemaan elämästään vain seistessään kuilun partaalla”. Hyvä Jumala, ajattelin Dovlatovia lukiessani, tässähän on suomalaisten nykyhullujen – kaiken maailman duudsoneiden ja tundraa kiertävien nykytoimittajien – kuva. Ja sitten tulin ajatelleeksi, kuinka paljon samaa hulluutta on myös itsessäni... Mutta ei nyt siitä sen enempää.

Sanalla sanoen Dovlatov luo näillä teoksillaan oman tekijän leimansa ja jälkensä, kirjoittaa itsensä traagisella huumorilla osaksi venäläisen kirjallisuuden hullua historiaa. Hänen kirjailijaksi tulemisensa etapit on kirjoitettu Meikäläisiin ja Matkalaukkuun joilla hän ansaitsee paikkansa kirjallisessa kaanonissani. Häntä ei aivan helposti unohdakaan. Kertomuksiin tekee mieli palata. Niiden tuttuun hulluuteen:

Lukekaa vaikka. Kirjailijan omakuva itsestään:

Syön mitä sattuu. Leikkaan hiukseni, kun lakkaan näyttämästä ihmiseltä. Ajan ne sitä paitsi heti siiliksi, jotta ei taas kolmeen kuukauteen tarvitsisi vaivautua. / Olen sanalla sanoen haluton poistumaan kotoa. Toivon, että minut jätettäisiin rauhaan.... (Matkalaukku, Popliinipaita, 105.)

Ensin ajattelin että no vot, lainaus sopii suomalaisiin miehiin. Sitten älysin katsahtaa peiliin. Tuollainenhan itsekin olen enimmän aikaa. Meikäläiset? Karjalaisten perilliset? Neuvostoajan kasvattamat?

Eiköhän tämä riitä tästä. Turha editoida. Koha hänes on.

Kauhean kammottava yö

Päivi Kosonen kirjoittaa
Riikka Forsströmin kirjasta
Yön valtakunta
(Tammi, 2012).


Marraskuun pimeydessä tekee mieli vetäytyä. Kuolema, yö ja pimeys, hiljaisuus ovat kyllä läsnä. Houkuttelee istuskella nojatuolissa, selailla ja lueskella Riikka Forsströmin vasta ilmestynyttä kulttuurihistoriallista kirjaa Yön valtakunta. Kirjassa on imua.

Kirjassaan kulttuurihistorioitsija Riikka Forsström inventoi yön merkityksiä eri aikoina. Aihe on hieno ja esimerkkejä riittää: kirjallisuutta ja merkityksiä, elokuvia ja kohtauksia, upeita lainauksia eri ajoilta joka lähtöön. Varsinainen historia esitys ei kuitenkaan ole, vaan pikemmin populaari yön ensyklopedia, jota sävyttää kirjoittajan uusromanttinen käsitys yöstä jonakin kauniina ja kauheana, runollisena ja mystisenä. Romanttinen yön valtakunta ilmenee myös teoksen kuvaliitteiden kuvissa.

Tekijälle itselleen yö on uusromanttinen taikametsä, ”joka levittäytyy eteemme joka ilta auringon laskiessa” ja johon astumme ”aina yhtä peloissamme, aina yhtä täynnä odotusta”. Romanttinen käsitys sävyttää Forsströmin tulkinnat, ja parhaimmillaan tekijä onkin 1800-luvun kirjallisuudessa, romantiikan ja symbolismin aikakaudella, Jean-Jacques Rousseaun, Victor Hugon, John Keatsin, Shelleyn, Brontën, Charles Dickensin, Goethen ja muiden seurassa.

Forsströmin kuu levittää kuulasta hohdettaan, vyöryy taivalla, luo aavistuksenomaisen sillan veteen. Antiikin yö, keskiaikainen noitasapatti taivutetaan nekin romantiikan kuviin ja muotteihin. Toisaalta kirja on täynnä kiinnostavaa ja hyvin kerrottua pikkutietoa. En ole ennen tiennyt, että Shakespearen näytelmien kohtauksista 16 % tapahtuu yöllä.

Omimmillaan Forsström vaikuttaa olevan kertoessaan elämäkerrallisia anekdootteja romantikkokirjailijoista. Vaikka olen esimerkiksi Chateaubriandin omaelämäkerran lukenut moneen kertaan, en ole kiinnittänyt huomiota hänen yökuvauksiinsa, esimerkiksi siihen, että hänen isänsä karkaisi hänen pelkokynnystään panemalla hänet lapsena nukkumaan yksin kaukaisessa linnantornissa. Enkä ensin muistanut Rousseaun tähtitaivaan kiikarointejakaan, filosofin muista yöllisistä seikkailuista puhumattakaan. Elämäkerralliset tapahtumat Forsström hallitsee. Samoin hän kuvaa hyvin romanttisia maalauksia.

Ikävä puoli kirjassa on, että yltiöromanttinen käsitys pitää etäällä ja poissa negatiiviset tunteet, silottelee kauhun ja pelon särmät, hämärtää yön mykät vyöhykkeet. Sanomattakin on selvää, että Forsströmin yön valtakuntaan eivät kuulu suomalaiseen arkiyöhön kuuluvat asiat: hiljaisen väkivallan uhka, viikonloppuöiden reuhaava parisuhdeväkivalta, marraskuinen kompurointi huussiin sysipimeässä tai kelmeän kuun valossa, itkevä sylilapsi, yöllinen synnytys, yksinäinen öinen kipu, koko se yöllinen yksinäisyyden, taloudellisen huolen, menetyksen pelon ja murheen vyöhyke, jonka kaikki meistä omalla tavallaan tuntevat. Näistäkin kyllä kirjallisuus ja elokuvat kertovat omalla tavallaan.

On selvää, että ennen nykyistä 24/7 -aikaamme yö on merkinnyt jotain ihan muuta. Mitä kaikkea, sitä tekijä ei tässä teoksessa vielä tavoita.

Annikki Sunin muistolle

Päivi Kosonen muistelee Annikki Sunia:


Kasvoin ranskalaisen proosan rytmiin ja hengitykseen pitkälti Annikki Sunin suomennosten myötä. Simone de Beauvoirin, Marguerite Durasin, Jean Marie le Clézion, Michel Tournierin, Nathalie Sarrauten monet kaunokirjalliset teokset olen luultavasti kaikki lukenut ensin Annikki Sunin suomennoksina, ja sitten vasta, saatuani suomentajan laatutakuun, tarttunut alkuteokseen. 1980-luvun kirjallisuuden opiskelijoille Annikki Suni oli nimi – ja on edelleen.

Tapasin Annikki Sunin vasta vuonna 2008. Olin tuolloin myöntämässä yhdessä Anna-Maija Viitasen ja Risto Niemi-Pynttärin kanssa käännöskirjallisuuden Mikael Agricola -palkintoa Annikki Sunille Marcel Proustin teoksesta Jälleen löydetty aika. Juhlaesitelmää pitäessäni en malttanut olla katsahtamatta kääntäjään itseensä. En nähnytkään uupumusta ja pitkästyneisyyttä, vaan Annikki Sunin kiinnostuneen kirkkaat silmät, jotka hymyilivät ja kannustivat jatkamaan. Se on elämäni tähtihetki: hymyilevä tunnustus Annikki Sunilta, huippukääntäjältä ja vanhemmalta naiskollegalta. Jälkeenpäin, tavatessamme kirjallisissa piireissä, juttelimme kuin vanhat tutut. Ja aina hänen silmänsä hymyilivät.

Suomessa ei ole hänen veroistaan ranskalaisen kirjallisuuden tuntijaa. Jään kaipaamaan myös Annikki Sunin lempeää hymyä ja ennen kaikkea häntä itseään ihmisen mittaisena kirjallisuuden välittäjänä ja tulkkina.

Naimapuuhia - tai paremminkin avioliittojuonia

Päivi Kosonen kirjoittaa:

Jeffrey Eugenides
Naimapuuhia.
Suomentanut Arto Schroderus.
Otava, 2011.
(Alkuteos: The Marriage Plot, 2011.)

Jeffrey Eugenideen Naimapuuhia-romaanin englanninkielinen nimi, The Marriage Plot, johtaa valistuneet lukijat heti jäljille: naislukijoiden maailmaan sekä eurooppalaisen romaanin perinteeseen olennaisesti kuuluvaan avioliittojuoneen.

1970–1980-luvulla feministiset kirjallisuudentutkijat alkoivat kiinnittää huomiotamme 1700-luvun mieskirjailijoiden romaanien juonikuvioon. Yksi feministien tekemä huomio oli esimerkiksi se, että 1700-luvun miesten kirjoittamissa romaaneissa naispäähenkilöllä oli yleensä vain kaksi loppuratkaisumahdollisuutta: joko avioliitto tai kuolema. Naiskirjailijat rankaisivat joskus itsekin sankarittariaan sopimattomista itsenäistymispyrkimyksistä ja vapauden haaveista. ”Loppuratkaisun tuolle puolen kirjoittamisella” (writing beyond the ending) alettiin sitten viitata niihin harvoihin ja uskaliaisiin romaaneihin, joissa pyrittiin tietoisesti murtamaan vanhaa ja ahdasmielistä joko–tai -asetelmaa ja kirjoittamaan naispäähenkilöille uudenlaisia juoniratkaisuja. Tästä puhuttiin ”uudelleen kirjoittamisena” – kauan ennen ”narratiivista käännettä”.

Eugenideen romaani liittyy siis pohjimmiltaan länsimaisen romaanin juoniratkaisuihin. Arto Schroderus on taitava suomentaja, mutta Naimapuuhissa on kohtia joissa jää miettimään, kuinka hyvin hän mahtaa tuntea Nancy K. Millerit, Rachel Blau du Blessikset ja muut feministipioneerit, joiden ajatukset ja lainaukset muodostavat Eugenideen romaanin pohjavirran.

Kaiken kaikkiaan Eugenides on onnistunut hyvin omassa uudelleenkirjoituksessaan. Naimapuuhat siis liittyvät länsimaisen romaanin perinteeseen ja avioliittojuoneen, jota kirjailija pyrkii kirjoittamaan uusiksi. Ratkaisun tuoreus ja mielenkiintoisuus on tuossa hankkeessa an sich, siis siinä tosiasiassa että naisten ja miesten parisuhdedynamiikka ei ole sittenkään muuttunut niin radikaalisti kuin haluaisi uskoa. Samat triangelidraamat, samat sanomatta jättämiset, samat rakastumisen rituaalit – joita Eugenideen romaanissa kuvaillaan Roland Barthesin Rakastuneen kielellä -kirjan pohjalta – samat pettymykset, samat toiveet, samat pelot. Periaatteessa siis.

Samalla moni asia on muuttunut. Eugenideen henkilöhahmot, nuoret kandidaattivaiheen kirjallisuudenopiskelijat, elävät modernissa yhteiskunnassa, jossa ehkäisyvälineet ja laillinen avioero luovat mahdollisuuden irtosuhteisiin ja vapaaseen seksiin ja sitäkin kautta uudenlaisiin juoniratkaisuihin. Näitä mahdollisuuksia romaanissa hyödynnetäänkin – alkoholi- ja lääketeollisuuden tarjoamien runsaiden lisämahdollisuuksien kanssa. Eugenideen romaani ei kuitenkaan ole moraliteetti, vaan tutkielma tuon modernin hyödyntämisen vaikutuksista. Asiat ovat 1970–1980-luvulla yhtä sotkussa ja suhteet yhtä vaarallisia kuin 1700-luvulla, mutta vaikutukset ovat aina ruumiillisia ja konkreettisia, ja romaanissa jokainen henkilöhahmo kärsii niistä omassa elämässään omalla yksilöllisellä tavallaan.

Eugenideen romaanin naissankaritar, porvallisesta kotitaustasta tuleva Madeleine, esimerkiksi on lukenut liikaa jälkistrukturalistista teoriaa ja kadottanut itsensä Roland Barthesin teorioihin. Hän on kiinnostunut 1800-luvun romaaneista ja pitää itseään viktorianistina, mutta rakastuu Barthesia lukiessaan Leonardiin, orvon oloiseen ja maaniseen boheemiopiskelijaan, joka vaikuttaa hänestä trendikkään kiinnostavalta, koska hän osaa dekonstruoida asioiden ja sanojen merkitykset. Vähitellen Madeleinelle alkavat valjeta Leonardin pimeät puolet ja hän huomaa säilyttävänsä ullakollaan omaa hulluaan – niin kuin Kotiopettajattaren romaanissa konsanaan. Vie kuitenkin aikansa ennen kuin Madeleine on valmis kirjoittamaan oman tarinansa loppuratkaisun uusiksi.

Romaanin kiinnostavinta antia on kaksisuuntaisen mielialahäiriön todellisuuden kuvaaminen. Ja kun tuota ennen maanis-depressiivisenä mielisairautena kuvattua häiriötä kuvataan myöhäismodernissa romaanissa, se tarkoittaa että sitä kuvataan mahdollisimman monesta eri näkökulmista ja monilla äänillä: kärsimyksen sisältä ja kokemuksellisesti sekä lähimmäisten havaintoina ja kärsimyksinä. Eugenideen kertoja menee yllättävän pitkälle ja syvälle kuvatessaan erilaisten litium-pohjaisten lääkkeiden vaikutuksia ihmisen mielessä ja ruumiissa. Samalla sisäisyyden asteella hän liikkuu kuvatessaan romaanin kolmannen päähenkilön, Mitchellin, tekemää matkaa keskiaikaiseen mystiikan maailmaan, kuten Pyhän Teresan Sisäiseen linnaan.

Jeffrey Eugenides on seurattava nimi nykykirjallisuudessa.

Vieraalla maalla - På främmande mark - On Foreign Ground

Vieraalla maalla – På främmande mark – On Foreign Ground


Toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna kirjallisuuden ja kääntämisen
tapahtuma Vieraalla maalla – På främmande mark – On Foreign Ground kokoaa Turkuun
kansainvälisen kaartin kirjailijoita sekä arvostetuimpia kotimaisia kääntäjiä. Tapahtuma on
ensimmäistä kertaa vaiheikkaan historiansa aikana suunnattu lukevalle
yleisölle.

Viihtyisä, kaupunkilaisten olohuoneeksikin tituleerattu Turun kaupungin pääkirjasto tarjoaa tapahtumalle keskeisen sijaintinsa vuoksi erinomaiset puitteet.

Toukokuisen viikonlopun aikana on luvassa paneelikeskusteluja, esitelmiä ja kirjailija–kääntäjähaastatteluita. Tarkoituksena on luoda hengähdyshetkiä kaupunkilaisten arkeen vuorovaikutteisten kirjallisten elämysten muodossa. Tapahtuman vieraina nähdään mm. Jukka Mallinen, Igor Kotjuh, Ville Hytönen, Annica Wennström, Helen Moster,
Stefan Moster, Maria Turtschaninoff, Zinaida Linden, Iztok Osojnik sekä Paul Polansky.

Tapahtuman aikana virolainen runo- ja musiikkiesitys Cabaret
Interruptus vierailee Turun ylioppilasteatterilla. Esitysiltojen
aikana lavalle nousee nelihenkinen Siim Aimla Grupp, joka
vastaa esityksen musiikillisesta puolesta. Illan laulajana kuullaan
virolaista Liina Saar:ta. Muina esiintyjinä nähdään runoilijat Birk
Roheland, Jürgen Rooste, Kaur Riismaa, Jan Kaus, Esa Hirvonen ja Juha
Kulmala. Luvassa on kaksikielinen runon,
musiikin ja ilmaisullisen taiteen juhla, josta ei puutu tunnetta eikä tulkintaa.

Tapahtuman järjestävät yhteistyössä Littera Baltica ry ja Turun
kaupunginkirjasto.
Tapahtuman tarkka ohjelma ja aikataulu löytyvät osoitteesta:
www.litterabaltica.com

TOIVORIKASTA UUTTA VUOTTA 2012

Kirjallisuustieteen dosentti Päivi Kosonen kirjoittaa:


Kustantaja Touko Siltala kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa (31.12.2011, C1) pelkäävänsä sitä, että kirjallisuuden merkitys vähenee. Haastattelija Suvi Ahola tiivistää Siltalan näkemyksen: ”Pelkona on Siltalan mukaan se, että kirjamyynnin vuonna 2005 alkanut alamäki ei taitu vaan pikemminkin jyrkkenee”.

Siltalan sanomisen kehys on kustannusmaailma, ja sieltä käsin ajatus kirjallisuuden merkityksen vähenemisestä on perusteltu ja ymmärrettävä. Jos kirjamyynti taittuu, kustantamoiden rahahuolet jatkuvat.

Haluan kuitenkin Siltalan näkemyksen vastapainoksi esittää vuoden lopuksi oman ennustukseni kirjallisuuden merkityksestä tulevaisuudessa.

Kirjallisuuden merkitys ei vähene. Sitä ei horjuta mikään. Kulttuurihistoriallinen tosiasia on nimittäin, että kirjallisuus ei ole koskaan - eikä missään kulttuurissa - sidottu pelkkiin kirjoihin ja kansiin, painettuun tekstiin. Kirjallisuutta on myös suullinen kirjallisuus, painamaton kirjallisuus. Kirjallisuudella on aina ollut monenlaisia alustoja: ruukku, kivi, papyrus, pergamentti, digitaalinen alusta. Kirjallisuuden idea ei ole myöskään sidottu sanataiteeseen, vaan ihmisten haluun merkitä muistiin, opettaa, ohjata, luoda.

Nykytodellisuus osoittaa, että kirjan ei tarvitse olla painettu. Kirja voidaan hyvin tarjota elektronis-visuaalisesti (pdf, e-kirja) tai audio-muodossa (äänikirjat). Kuten Bill Cope ja Angus Phillips muistuttavat teoksessaan The Future of the Book in the Digital Age (2006): ”The book is not a Thing. It is a textual form, a way of communicating”. He myös muistuttavat, että uudet sähköiset formaatit kantavat monenlaisia kirjasta peräisin olevia käytänteitä ja muotoja. Niissä on myös sivut, otsikot ja sisällysluettelot, viittausjärjestelmät ja indeksit.

Toiseksi rohkeampi ennustus: Painetunkaan kirjallisuuden merkitys ei tule pitkällä tähtäimellä vähentymään. Notkahduksia tulee kyllä kirjamyynnissä ja monet lajit saattavat kadota pitkiksi ajoiksi, mutta ensimmäiset pidemmät sähkökatkot (joita toivottavasti ei koskaan tule) muistuttavat kyllä jossain vaiheessa ihmisten mieliin painetun kirjallisuuden edut ja hyödyt. Paperin suhteellisen hyvän säilyvyyden. Painetun kirjan käyttökelpoisuuden tiedonsiirrossa – silloin kun ei olla sähkön selässä.

Omasta puolestani toivotan Café Voltaire -blogimme lukijoille toivorikasta uutta vuotta 2012!

ENQUISTIN LUOLAT

Päivi Kosonen kirjoittaa


ENQUISTIN LUOLAT

Per Olov Enquist
Kolmannen luolan salaisuus
Kuvittanut Leonard Erlbruch
Suomentanut Marja Kyrö
Tammi, 2011
(Alkuteos: Den tredje grottans hemlighet)

Tämä on tunnetun ruotsalaismodernistin kirja. Se tuli vastaan kirjakaupassa lasten- ja nuorten kirjallisuuden pöydällä, kun kuopukselle etsittiin ajankulua sairaslomapäiviksi. Oikein sähköistyin nähdessäni kirjailijan, Per Olov Enquistin, nimen kirjan kannessa.

Aloitin näet vähän aikaa sitten kirjoittaa häntä käsittelevää esseetä. Alkuun kirjoittaminen sujui, mutta sitten jämähdys, pysähdys. Tekstiä oli, mutta olin täysin eksyksissä sen suhteen, mitä olin sanomassa. Tässä tilanteessa Kolmannen luolan salaisuus tuntui merkiltä. Minun oli ostettava se ja luettava se heti. Sen luettuani kaikki selviäisi ja löytäisin esseeseen näkökulman.

Minun on vaikea muodostaa käsitystä siitä, kuinka paljon Enquistilla on Suomessa lukijoita tällä hetkellä. Luulen, että hänet on unohdettu Henkilääkäri-suosion jälkeen. Eihän edes omaelämäkertaa suomennettu. En ole kuullut kenenkään sanovan siitä mitään.

Jos nyt kuitenkin joku muistaa tämän hienon ruotsalaismodernistin, niin kannattaa ehdottomasti lukea myös Kolmannen luolan salaisuus, vaikka se onkin lasten- ja nuortenkirjallisuuden osastolla. Kirjassa on kaikki Enquistin kirjallisuuden vakioelementit ja -kuvat: kartanpiirtämiset, vuoret ja luolat ja niiden varaan rakentuva maaginen lukemisen matka.

Enquistille kirjoittaminen on aina matka sisäänpäin itseen ja samalla aina myös matka ulos, johonkin ajankohtaiseen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Tässä kirjassa nuo tarttumapisteet ovat ruotsalaismodernistin vanheneminen ja kansankodin heikkeneminen.

Luonto on aina ollut Enquistille tärkeä. Tässä kirjassa mukaan tulevat villit eläimet: sudet, karhut ja käärmeet, joiden kanssa ihmiset voivat elää rinnakkain ja saada yhteisiä kokemuksia. Välittäjinä ovat koirat ja pienet lapset – kun vain ehdimme pitää heistä huolta.

PAMUKIN SALAISUUDET

Päivi Kosonen kirjoittaa:


Orhan Pamuk
Hiljainen talo.
Suomentanut Tuula Kojo.
Keltainen kirjasto. Tammi, 2011.
(Alkuteos: Sessiz Ev, 1983.)

Hiljainen talo on Orhan Pamukin varhainen romaani 1980-luvun alusta. Aloittelin tuolloin omia kirjallisuuden opintojani enkä ollut kuullut Orhan Pamukista mitään. Mahtoiko opiskelijatoverini, Pamukin suomentaja Tuula Kojo tuntea turkkilaiskirjailijan jo silloin? Itse aloin vasta 1990-luvun lopussa ylipäätään kiinnittää huomiota Turkkiin. Oma osansa tässä oli Pamukin kansainvälisellä läpimurrolla ja erityisesti vuonna 1998 ilmestyneellä romaanilla Nimeni on punainen.

Päivämäärillä on merkitystä sikäli, että 1980-luvun alussa, jota romaani kuvaa, Turkki oli jakautunut kahtia oikeistoon ja vasemmistoon. Nationalistien ja kommunistien Turkki on siis aivan eri kuin se jota Orhan Pamuk kuvaa vaikkapa 2000-luvun alun skandaaliromaanissaan Lumi. Hiljaisen talon maailmassa uskonnolla ja islamisteilla ei vielä ollut nykyistä poliittista merkitystä.

Hiljainen talo on poliittinen sukupolvi- tai perheromaani. Se sovittaa Turkin yhteiskunnan erot ja jaot yhden perheen elämään ja antaa ymmärtää, että yhteiskunnallisella kahtiajaolla ja poliittisella väkivallalla on pohjansa perherakenteissa.

Isoäiti edustaa romaanissa vanhaa yläluokkaa perinteisine arvoineen. Juuri häneen kilpistyy romaanin nimen hiljainen maailma ikuisine puhumattomuuksineen ja salailuineen. Isoäidin salaisuus on järkyttävä ja väkivaltainen, mutta vielä kauheampaa jälkeä aiheuttaa puhumattomuuden ja salailun jatkaminen. Pamukin romaani antaa ymmärtää, että juuri perheestä ja meisyydestä syrjäytetyt, talon ulkopuolelle aikoinaan jätetyt jäsenet ovat niitä, jotka vaikeina aikoina, esimerkiksi poliittisen kriisin aikana reagoivat arvaamattomasti kokemaansa epäoikeudenmukaisuuteen. Tästä epäoikeudenmukaisuuden historiasta on järkyttävän helppo vetää yhtäläisyyksiä nykypäivään – Turkissa ja muualla maailmassa.

Isoäidin lisäksi romaanissa seurataan hänen lastenlastensa tarinalinjoja, kolmea laillista linjaa ja kahta äpärälinjaa. Lastenlasten tarinoiden kautta lukija saa panoraaman 1980-luvun Turkkiin, sen arvoihin, uskomuksiin ja ihanteisiin, esimerkiksi turkkilaisten viha-rakkaussuhteesta Eurooppaan ja länsimaiseen kulttuuriin. 1980-luvun Suomessa tällaisten, identiteettien ja erojen politiikkaan liittyvien asioiden kuvaus ei puhutellut, mutta nyt sille alkaa olla meilläkin tilaa.

Oman lisänsä romaaniin tuo Orhan Pamukin jo ilmeisen varhain viljelemä postmoderni reflektiivisyys: kertojan ja henkilöhahmojen pohdinnat minän, historian ja kertomusten jatkuvasta rakentumisesta, erilaiset listat ja sisäkkäiset tarinat. Varhaisesta romaanista on myös löytävinään monia Pamukin myöhemmin käyttämiä motiiveja. Tyylin tunnistin myös. Kirkkaan tietoisuuden kuvissa en kuitenkaan voinut olla ajattelematta sitä kuinka paljon Orhan Pamukin äänessä on minulle kyse juuri hänen suomentajansa Tuula Kojon äänestä.