PROFESSORIPOOLI: Machado de Assisin Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat: Ilkikurinen brasilialainen esipostmoderni romaani

Machado de Assis, Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat. Suom. Hilkka Mäki. Helsinki: Love Kirjat, 1991.

Bo Pettersson kirjoittaa:

”MADOLLE

JOKA

ENSIMMÄISENÄ JYRSI RUUMIINI

KYLMÄÄ LIHAA

OMISTAN

JÄÄHYVÄISLAHJANA

NÄMÄ

KUOLEMANJÄLKEISET MUISTELMAT”

Tällä omistuskirjoituksella alkaa brasilialaisen kirjailijan Joaquim Maria Machado de Assisin (1839–1908) romaani Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat. Otsikosta ja omistuksesta voi jo arvella, että kirjailija on sukua Jonathan Swiftille, Voltairelle ja Xavier de Maistrelle. Kirjan kun lukee, niin huomaakin, että kaikkiin kolmeen viitataan, kuten myös Laurence Sterneen, kylläkin vain ei-suomennetuissa neljännen painoksen alkusanoissa.

Brasilialainen klassikko

Suomentaja Hilkka Mäki pystyy mainiosti tuomaan julki niin Machadon silmäniskut kuin Rio de Janeiron ylhäisöpiirin omahyväisen kertojan Bras Cubasin sivallukset haudan takaa. Kertojan huomautus lukijalle loppuu siihen, että jos teos ei miellytä, niin lukija saa häneltä luunapin. Muistelmissaan hän myöhemmin palaa omaan teokseensa ja sen lukijaan: ”kirja on ikävä, kalmanhajuinen, siinä on jotakin ruumismaisen kutistunutta; vakava heikkous, tosin vähäpätöinen, sillä tämän kirjan pääheikkous olet sinä, lukija”.

Mainitsemani 1700-luvun uutta luovat kertojat innoittivat runoilija, näytelmäkirjailija ja prosaisti Machadoa uuteen luomiskauteen hänen romanttisrealistisen alkutuotantonsa jälkeen. Tästä parhaimpana osoituksena tämä brasilialainen klassikkoromaani itsekkäästä, mutta omaperäisestä, jopa liikuttavasta, rikkaasta poliitikosta ja tyhjäntoimittajasta. Bras Cubas julkaistiin vuonna 1881, jolloin modernismi ei vielä ollut alkanut Euroopassa, mutta kirjan omintakeinen sekoitus leikkimieltä, metafiktiota ja vakavaa pohdintaa elämästä ja kuolemasta sadassakuudessakymmenessä lyhyessä luvussa on oikeastaan esipostmoderni. (Teoksessa on myös pari lukua, jotka koostuvat pelkistä välimerkeistä.) Kas tässä pieni piristävä piikki eurosentrisen kirjallisuudennäkemyksen lihassa.

Bras Cubasia on muuten kehunut liuta kriitikoita ja kirjailijoita Harold Bloomista Susan Sontagiin ja Dave Eggersistä Salman Rushdieen. Jälkimmäinen on huomauttanut, että ilman Jorge Luis Borgesia ei olisi Gabriel García Márquezia, mutta että ilman Machadoa ei olisi Borgesia. Kahden vuoden takainen Flora Thomson-DeVeaux’n uusin englanninnos myös nautittavaa luettavaa, sillä hän on tarkempi käännöksessään kuin edeltäjänsä ja kontekstualisoi romaanin ja Machadon tuotannon seikkaperäisillä loppuviitteillä.

Kehitystä ja rakkautta – vai ei

Yllä olevasta voi saada kuvan Bras Cubasista kirjana, joka pelkästään laskee leikkiä kirjallisuuden konventioiden kustannuksella. Siinä on kuitenkin muitakin ulottuvuuksia, ja absurdista leikittelystään huolimatta sitä pidetään Brasilian kirjallisuuden ensimmäisenä realistisena romaanina. Realismi löysi Machadon mukaan romantikoiden uuvuttaman ratsun ”kurjuuden ja matojen kalvamana ja kuljetti säälistä kirjoihinsa”.

Haudantakaisena kertojana Cubas kuvailee ensin kuolemaansa ja sitten elämäänsä alusta loppuun. Hänen kasvatuksessaan on paljon hyvää, mutta ”yleensä se oli virheellistä, puutteellista ja osittain vahingollista”, sillä hänen vanhempansa ja sukunsa ovat vähintäänkin omalaatuisia. Cubas lähtee sitten Portugaliin opiskelemaan Coimbran yliopistoon, josta hän laiskuudestaan huolimatta saa lainopillisen tutkinnon. Näin hänen matkansa käy toiseen suuntaan kuin hänen kaimalla, Portugalin historiasta tutulla tutkimusmatkailijalla Brás Cubasilla (1507–1592), josta tuli Brasilian suurimpia maanomistajia ja alkuperäiskansojen alistaja.

Kun Machado itse on osin orjien sukua, niin voi ymmärtää, että hänen romaanistaan löytyy implisiittistä kritiikkiä orjuudesta, joka lakkautettiin Brasiliassa vasta vuonna 1888. Esimerkiksi nuorena poikana Cubas lyö orjaansa, joka vapauduttuaan rupeaa orjuuttamaan muita. Hän saa lopulta hyvän viran ja kuolee rikkaana miehenä kuudenkymmenenneljän vuoden iässä. Onko hän kuitenkaan oppinut niin paljon, että kirjaa voisi kutsua kehitysromaaniksi? On ja ei. Hänen lopullinen elämänviisautensa on hykerryttävä yhdistelmä Voltairen Candiden Panglossin optimismia ja Arthur Schopenhauerin pessimismiä. Näin Cubasin elämänkulku muodostaa lähinnä nurinkurisen version kehitysromaanista.

 Entä onko kirja rakkausromaani? Cubas kuvaa ylhäisön rakkauselämää ja varsinkin omia naissuhteitaan kaunistelematta. Naisia tulee ja menee hänen elämässään, mutta hänellä on yksi suuri rakkaus, Virgilia – jonka hän tietysti tapaa juuri siteerattuaan Vergiliusta (Virgílio portugaliksi). Jätän tämän suhteen erikoiset koukerot sikseen, mutta mainittakoon, että tunteiden koko kirjoa käsitellään. Kun Cubasin narsismi, joka myös iskeytyy hänen omaan nilkkaansa, tulee selvemmin julki, lukija voi myös kyseenalaistaa hänen tunnepuoltaan: tietääkö hän ylipäätään, mitä rakkaus on?

Eikö Cubasilla ole mitään moraalia? On toki, sillä hän on keksinyt ”ikkunoiden vastaavuuden lain”, jonka mukaan ”yhden suljetun ikkunan voi korvata avaamalla toisen, jotta moraali jatkuvasti tuulettaisi omaatuntoa”.

Humanitismin lyhyt oppimäärä

Jo romaanin alussa Cubas ideoi ”mitä hienoimman luulosairauksien vastaisen lääkkeen lievittämään ihmiskunnan synkkämielisyyttä”, ja antaa sen nimeksi ”Brás Cubasin laastari”. Motiivi sen keksimiseen ei niinkään ole ihmisten auttaminen vaan kuuluisuuden kaipuu. Elämänsä loppupuolella Cubas tapaa vanhan kujeilevan luokkatoverinsa Quincas Borbasin, joka sitten Cubasin avustuksella kehittelee uutta filosofiaa nimikkeellä humanitismi. Tämän uljaan opin mukaan kateus on hyve, tuska pelkkä harhakuvitelma ja ihmiselämässä on vain ”yksi onnettomuus: olla syntymättä”. Lukekoon jokainen itse Quincas Borbasin filosofian myöhemmistä vaiheista, ja jatkoihan Machado tämän henkilön tarinaa myöhemmässä romaanissaan Quincas Borbas (1891). Yhdessä Dom Casmurron (1899) kanssa nämä brasilialaisen realismin klassikot muodostavat trilogian.

Vaikka Cubas näennäisesti hyppää ajatuksesta toiseen ja vaikka luvuilla harvoin on selvää jatkumoa, kertomus pysyy koko ajan hänen hyppysissään. Kaikesta hullunkurisuudesta huolimatta hänen elämäntarinansa pohjavire on paljolti tšehovilaisen traaginen. Sen surkuhupaisuus on kiteytetty viimeisessä luvussa ja varsinkin sen viimeisessä lauseessa.

Kun lukija on ratsastanut Cubasin kanssa virtahevolla, ylevöitynyt naulitsemalla katseensa omaan nenänpäähänsä ja singahtanut haudasta kohtuun ja takaisin huimaavalla vauhdilla, hän ei voi kuin ihmetellä, miksei hän kenties ole kuullut Machadosta ennen. Sitten hän voi pohtia, millainen suomalainen proosa olisi, jos Machado saisi siihen vaikuttaa.

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.

Kenen aika? ja Nuoren Voiman Venäjä-numero ilmestyivät Turun Kirjamessuilla

 

Café Voltaire -sarjan päätoimittaja Hanna Meretoja kirjoittaa:

Eilen juhlittiin Café Voltaire -sarjan neljännen osan, Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta, ilmestymistä. Syytä juhlaan olikin, sillä kirja on pitkän uurastuksen tulos ja komea kokonaisuus.  Teos on ensimmäinen suomeksi ilmestynyt venäläisen nykykirjallisuuden esitys. Julkistamistilaisuudessa professori Riitta Pyykkö haastatteli kirjan toimittajia, Tomi Huttusta ja Tintti Klapuria, sekä kirjaan useamman esseen kirjoittanutta professori Pekka Pesosta. He kertoivat kirjan syntyprosessista ja sen tärkeimmistä teemoista, jotka jäsentävät teoksen viiteen osaan: ”perestroikasta postmoderniin”, ”dystooppiseen tulevaisuuteen ja uuteen realismiin”, ”nainen, yhteiskunta ja historia”, ”nykyrunous” ja ”kulttuurienvälinen nykykirjallisuus”.

Aika valikoitui kokoelman pääteemaksi muun muassa siksi, että venäläisen nykykirjallisuuden moninaisten muotojen voi käsittää ilmentävän ajan eri ulottuvuuksia. Yleistäen voidaan sanoa, että perestroika- ja sen jälkeisen ajan kirjallisuus keskittyi menneisyyden työstämiseen, 1990-luvun proosa kiinnittyi nykyhetkeen ja 2000-luvun kirjallisuudelle ovat leimallisia erilaiset tulevaisuusvisiot ja vahva dystooppinen juonne. Lisäksi aika läpäisee venäläistä nykykirjallisuutta monenlaisten kerronnan muotojen kautta; nykykirjallisuus käsittelee erilaisia ajan kokemisen tapoja ja osallistuu historian uudelleenkirjoittamisen tehtävään.

Kenen aika? -kokoelmassa runous saa enemmän tilaa kuin sarjan aiemmissa osissa, sillä runoudella on poikkeuksellisen tärkeä rooli venäläisen kirjallisuuden historiassa ylipäätään. Kuten Pekka Pesonen tiivisti tilaisuudessa: Venäjää ei voi ajatella ilman runoutta. Tomi Huttunen puolestaan korosti, että kokeellisen runouden ja realistisen, nykyhetkeen kiinnittyvän realistisen proosan vuorottelu ja vuoropuhelu leimaavat koko Venäjän kirjallisuuden historiaa, eikä nykykirjallisuus muodosta tästä poikkeusta. Lännessä tunnetaan tällä hetkellä parhaiten 1990-lukulaiset, kuten Viktor Pelevin, Boris Akunin ja Ljudmila Ulitskaja sekä 2000-luvun fantasiaa ja dystopiaa, mutta aivan viime aikoina on esiin murtautunut uusi realistinen proosa, jota Kenen aika? -kokoelmassa esitellään mutta jota lännessä ei vielä yleisesti tunneta. Tätä uusinta proosaa ollaan parhaillaan suomentamassa.

Suomessa on nyt meneillään varsinainen venäläisen nykykirjallisuuden buumi. Suomennoksia on ilmestynyt tänä vuonna poikkeuksellisen paljon, ja monet kokoelmassa esitellyt teokset on joko juuri suomennettu tai ne ilmestyvät ensi vuonna suomeksi. Viime syksynä valmistui myös lähes 700-sivuinen Kirsti Ekosen ja Sanna Turoman toimittama Venäläisen kirjallisuuden historia.

Buumia ilmentää omalta osaltaan Kenen aika? -kirjan kanssa samaan aikaan messuilla ilmestynyt Nuoren Voiman Venäjä-numero. Se on ennätyslaaja 126-sivuinen tuplanumero, joka tarjoaa useita tuoreita, kiinnostavia näkökulmia venäläiseen kirjallisuuteen. Lehdessä käsitellään muun muassa Trotskia, Solženitsynia ja Brodskyä, katsotaan Venäjän kirjallisuuden historiaa naisten kirjoittamisen näkökulmasta sekä esitellään venäläisen teatterin uusia tuulia, chick lit -kirjallisuutta ja nuorta runoilijapolvea, mukana myös aiemmin julkaisematonta materiaalia uzbekkirunoilija Hamdam Zakirovilta. Tuloksena on laaja matka läpi tsaarinajan Venäjän, Neuvostoliiton ja Putinin postvallankumouksellisen Venäjän (ellei post-liitettä sitten pitäisi korvata Pussy Riotin jälkeisenä aikana uus- tai jollain muulla liitteellä). Martti-Tapio Kuuskoski totesi eilisessä tilaisuudessa saman, minkä pääkirjoituksensa lopussa: kirjallinen Venäjän-matka sai hänet rakastumaan Venäjään omituisella tavalla. Nyt Nuoren Voiman Venäjä-numero ja Kenen aika? kutsuvat meidät kirjallisille tutkimusmatkoille venäläiseen nyky-yhteiskuntaan, venäläisen sielun syövereihin ja samalla omaan itseemme. Matkoilla on takuulla luvassa on niin monenlaisia tunteita kuin uusia ajatuksia ja oivalluksia.

Julkaisutilaisuuden lopuksi yleisö halusi tietää, miten nykykirjallisuus auttaa meitä ymmärtämään venäläistä nyky-yhteiskuntaa. Tintti Klapuri vastasi, että nykykirjallisuus auttaa meitä ymmärtämään ennen kaikkea, miten erilaisia vastauksia tähän kysymykseen voi esittää. Esimerkiksi kokoelma tuo esiin, että venäläisyys ei enää määrity vain Venäjällä asuvien kokemuksesta käsin, vaan venäläistä kirjallisuutta kirjoitetaan myös muualla. Globalisaation aikakaudella aiempaa laajempi ja kulttuurien välissä elävä kirjoittajajoukko osallistuu keskusteluun siitä, mitä on venäläisyys ja millainen on venäläisen nyky-yhteiskunnan tila. Tomi Huttunen puolestaan  toi esiin, että kysymys Venäjän kulttuurin erityisyydestä on suhteellistunut nykykirjallisuudessa. Fjodor Tjuttševin paljon siteeratut säkeet vuodelta 1866 kuuluvat seuraavasti:

Venäjää ei voi järjellä ymmärtää

eikä mitata tavallisella arsinalla.

Sillä on erityinen olemus:

Venäjään voi vain uskoa

Nykykirjailija Timur Kibirov (1998) puolestaan parodioi näitä säkeitä seuraavalla pastissillaan:

Venäjää ei voi järjellä ymmärtää,
Kuten ei Ranskaa, Espanjaa,
Nigeriaa, Kamputseaa, Tanskaa,
Karthagoa, Britanniaa,
Roomaa, Itävalta-Unkaria, Albaniaakaan.
Niillä kaikilla on oma erityinen olemuksensa.
Venäjäänkö voi vain uskoa?
Ei, uskoa voi vain Jumalaan –
Kaikki muu on toivotonta.
Millä mitalla mitataankin,
Jää meille silti paljon:

Venäjällä voi vain elää,
Palvella tsaaria ja isänmaata.

                                                                                                                                                                   

Puheenvuorot herättivät vilkkaan keskustelun, jossa päädyimme lopulta varsin yksimielisesti siihen, että vaikka venäläisen tai minkään muunkaan kulttuurin ymmärtämiseen ei ole yhtä avainta eikä yhtä oikeaa näkökulmaa (tai juuri siksi), kirjallisuus on erinomainen tie päästä käsiksi venäläiseen nyky-yhteiskuntaan – ja ylipäätään nykymaailmaan – nimenomaan sen kaikessa monimutkaisuudessa. Tämä kirjallisuuden tuottama ymmärrys ei ole kapeaa ”järjellä ymmärtämistä” vaan sellaista, jossa ihminen on mukana kokonaisuudessaan – myös tunteillaan, aisteillaan, koko ruumiillaan.

                                                                                                                   

Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta. Toim. Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri. Helsinki: Avain (BTJ Finland), 2012.        

                                                                                                                             

Nuoren Voiman ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -numeroon (2–3/2012) voi tutustua täällä: http://www.nuorenvoimanliitto.fi/sitenews/view/-/nid/186/ngid/4.

Tässä vielä ryhmäkuvassa Café Voltairen uusia ja vanhoja tekijöitä (vasemmalta Riitta Pyykkö, Päivi Kosonen, Hanna Meretoja, Martti-Tapio Kuuskoski, Tintti Klapuri ja Tomi Huttunen): 

Charles Dickensin syntymästä 200 vuotta

Päivi Brink kirjoittaa:

Onneksi olkoon englantilaisen realistisen romaanin mestari Charles Dickens!Raymond Williams kirjoitti kirjassaan "The English Novel from Dickens to Lawrens" näin:
"He is able to dramatise those social institutions and consequences which are not accessible to ordinary physical observation. He takes them and presents them as if they were persons or natural phenomena." Dickens tunnetaankin juuri yhteiskunnallisena kirjailija, jonka kirjat viihdyttävät, mutta puhuvat samalla merkityksellisistä sosiaalisista ongelmista. Hänet muistetaan myös Lontoon kuvaajana - uuden, räjähdysmäisesti kasvaneen suurkaupungin ilmiöiden pohtijana.

The Guardian julkaisi tänään Dickensin elämäkerran kirjoittajan Claire Tomalinin kirjeen Dickensille. Tässä ote siitä, mitä Dickens Tomalinin mukaan ajattelisi nykyajasta:

"In London, you would notice at once that the great black bulging dome of St Paul's, as you described it, is no longer black. The fog, the mud and the filthiest slums have gone. The absence of workhouses and the small number of street children would please you, and the lack of blatant prostitution in the Haymarket.

But you would see the same gulf between the rich, at ease enjoying their money and power, and the poor, relying on out-of-date food thrown out by supermarkets and food parcels from charities, and fearing for their jobs. And since you were obsessively interested in prisons all your life, you might be daunted by the huge increase in our prisons and number of prisoners."
http://www.guardian.co.uk/books/2012/feb/07/letter-charles-dickens-200th-birthday

New York Times kirjoittaa Dickensin vauhdikkaasta persoonasta:
"It’s a wonder Dickens didn’t explode and perish long before his death in 1870, at age 58. Quite apart from the act of composing his novels, he was a whirlwind, living a life that is nearly unmatched in its vigor. He had one entire career as a magazine editor, another as an actor and manager of theatrical productions, still another as a philanthropist and social reformer. The record of his private engagements alone — dinners, outings, peregrinations with his entourage of family and friends — is exhausting to read. The novels stand out against the backdrop of hundreds of other compositions, all of them written against tight deadlines."
http://www.nytimes.com/2012/01/15/opinion/sunday/the-whirling-sound-of-planet-dickens.html?_r=2

Ja täällä Dickensiä esitellään laajemmin: http://dickens.fi/dickens.html

Tässä vain pari netistä löytämääni Dickens-sivua. Nyt jos koskaan kannattaa tutustua Dickensiin ensimmäistä kertaa tai uudestaan! Lopuksi vielä puheenvuoro sankarille itselleen, joka rakasti yöllisiä kävelyretkiä Lontoon kaduilla:

"Although I am an old man, night is generally my time for walking. In the summer I often leave home early in the morning, and roam about the fields and lanes all day, or even escape for days or weeks together; but, saving in the country, I seldom go out until after dark, though, Heaven be thanked, I love its light and feel the cheerfulness it sheds upon the earth as much as any creature living."
Näin alkaa romaani The Old Curiosity Shop.

George Eliotin Middlemarch ja Zadie Smith

Päivi Brink kirjoittaa:

Kesälomalla aloin lukea Zadie Smithin esseekokoelmaa Changing my Mind (2009). Se on jaettu osiin: Reading, Being, Seeing, Feeling ja Remembering, ja olen päässyt vasta pisimmän, lukemista käsittelevän osan loppuun. Tämä ei johdu siitä, että Smith ei innostaisi – päinvastoin. Hänen esseensä saavat ajattelemaan koko kulttuurin kenttää, historiaa, ihmismieltä ja lukemista osana henkistä kasvua, joka jatkuu koko elämän ajan. Smith kirjoittaa vaivattomasti vetäen yhteen laajan lukeneisuutensa pohjalta syntyneitä ajatuksia, ilman itsetietoista älyllistä esiintymistä. Löysin kuitenkin sivupolun, jota lähdin kulkemaan Middlemarchiin. Smith kirjoitti niin kiinnostavasti George Eliotin vuonna 1870 kirjoittamasta 700-sivuisesta klassikkoromaanista ”Middlemarch”, että tartuin siihen saman tien. Kirja on julkaistu suomeksi samalla nimellä. Lukiessani pohdin sitäkin, mitä vaikutteita Smith on kenties saanut Eliotilta. (Nämä pohdinnat vievät nyt aika paljon tilaa, mutta onhan tässä mukana kaksi kirjaa!)

Middlemarch on Eliotin romaaniaan varten keksimä pikkukaupunki Englannissa, ja romaani on muotokuva ja analyysi tuon kaupungin yhteisöstä, sen ajattelutavoista, arvoista, yhteiskunnallisesta rakenteesta ja yksilöiden valinnan mahdollisuuksista. Romaani sijoittuu 1830-luvulle, mikä antaa kaikkitietävälle kertojalle mahdollisuuden katsoa tuota mennyttää aikaa hieman yläviistosta, jälkiviisaana. Romaanissa on lukuisia henkilöitä, mutta päähenkilöiksi nousevat ainakin kolme nuorta pariskuntaa: jaloluonteinen Dorothea Brooke ja romanttinen taiteilija-toimittaja Ladislaw, juuri kaupunkiin muuttanut lääkäri John Lydgate ja hänen vaimokseen päätyvä pikkusievä Rosamund Vincy sekä peluri Fred Vincy ja hänen kunniallinen rakastettunsa Mary Garth. Ainakin minun silmissäni tällä lukukerralla nämä pariskunnat kiinnostivat, koska luin Middlemarchia ennen muuta avioliittoromaanina.

Eliot pohtii yksilön mahdollisuuksia tehdä valintoja yhteisössä, jossa peritty raha ja suvun arvot päättävät suurelta osin hänen kohtalostaan. Tai ainakin pyrkivät päättämään. Esimerkiksi Fred Vincy odottaa perintöä, joka muuttaisi hänen elämänsä ja tekisi hänestä rikkaan. Hänen pinnallinen isänsä on köyhdyttänyt suvun perinnön elämällä ylellisesti. Sekä Fred että hänen sisarensa Rosamund ovat tottuneet rahan tuomaan turvaan ja mukavuuksiin. Mutta lopulta sisarten arvomaailma on hyvin erilainen. Fred haluaa voittaa puolelleen kunniallisen ja vähävaraisen Maryn, joten hän suostuu astumaan työtätekevään luokkaan, kun perintöä ei tulekaan. Rosamund sen sijaan nai lääkärin, mutta ei hyväksy miehensä tulotasoa, vaan tuhlaa entiseen tapaan. Hänen miehensä ei kykene vastustamaan vaimoaan, ja pariskunta ajautuu konkurssiin. Molemmat sisaret kasvavat kuitenkin ihmisinä romaanin aikana, koska he tapaavat ihmisiä, jotka ovat heitä parempia ja moraalisesti vahvempia. Eliot on hyvin optimistinen siinä, miten hyvyyden ja luottamuksen kohtaaminen katumuksen hetkellä voi nostaa ihmisen takaisin jaloilleen.

Älykäs ja hyvä Dorothea, joka oli ainakin minulle henkilöistä kiinnostavin, eroaa muista juuri suhtautumisessaan rahaan. Vaikka hänellä on runsaasti varallisuutta, hän ei ole valmis toimimaan moraalinsa vastaisesti pitääkseen rahansa. Hän haaveilee mahdollisuudesta tehdä hyvää muille, koko Middlemarchin yhteisölle ja laajemmin koko yhteiskunnalle, mutta naisena hänellä ei ole paljoa vaihtoehtoja eikä vaikutusvaltaa. Eliot kuvaa hienosti, kuinka nuoret naiset pohtivat naimakauppojaan kuin ammatinvalintaa: mitä voisin tehdä lääkärin rouvana? Upseerin rouvana? Liikemiehen rouvana? Samalla hän näyttää, kuinka naiset katkeroituvat, jos he eivät voi vaikuttaa työn laatuun ja tuloksiin, vaan joutuvat vierestä seuraamaan aviomiestensä saamattomuutta tai hidasta ajatumista tuhoon.

Dorothea haluaa tiedemiehen rouvaksi, ja haaveilee vatimattomasti voivansa edes kirjoittaa puhtaaksi miehensä korkealentoisia jatuksia. Se, että Dorothean ensimmäinen aviomies, uskonnontutkija Mr Casaubon on myös rikas, ei ole hänelle merkityksellistä. Oli todella koskettavaa lukea kuvausta Dorothean tunteista hänen pettyessään karvaasti aviomiehensä luonteeseen, hänen taitoihinsa tiedemiehenä ja erityisesti hänen torjuvaan tapaansa suhtautua vaimoonsa: ”What have I done – what am I – that he should treat me so? He never knows what is in my mind – he never cares. What is the use of anything I do? He wishes he had never married me.” Myös herra Casaubonin näkökulmasta kuvataan kipeästi, kuinka aviopari ajautuu erilleen kasvavan epäluottamuksen myötä. Casaubon kokee vaimon arvostelevan hänen työtään ja persoonaansa, vaikka hän odotti pyyteetöntä ihailua. Avioliitto näyttäytyy Dorothealle erämaana, missä hänellä ei ole mitään roolia. Miehen pikkumainen luonne ja moraalinen heikkous herättävät Dorotheassa kapinamieltä, mutta hänen roolinsa aviovaimona 1800-luvun Englannissa on alistua miehen tahtoon. Kun aviomies kuolee, nykylukija suorastaan innostuu: leskirouvalla sentään on mahdollisuus elää itsenäistä elämää ja tehdä päätöksiä. Eliotin taitavuus naisen aseman ja naisen vaikutusmahdollisuuksien kuvaajana on ihailtavaa. Dorothean vapaus on myös henkistä: hän ei välitä rahasta eikä asemasta vaan oikeudenmukaisuudesta ja mahdollisuudesta tehdä päätöksiä, jotka edistävät koko yhteisön hyvinvointia. Lukija hyväksyy Dorothean rakkauden taiteelliseen Ladislawiin juuri siksi, että myös Ladislaw on vapaa rahan rajoittavasta vaikutuksesta ja ahtaista moraalikäsityksistä. Ladislawin vaimona Dorothean vapautta ei siis rajoitettaisi.

Tärkeä syy romaanin viehätykselle on sen ironinen ja vahva kertoja,joka on tarinan ulkopuolinen ja kaikkitietävä. Ainakin minä ajattelin kaiken aikaa hänen olevan viisas, noin 50-vuotias naishenkilö, jollainen George Eliotkin oli kirjoittaessaan romaanin. Kertoja vaihtaa jatkuvasti näkökulmaa henkilöstä toiseen, ja pysähtyy välillä itse kommentoimaan tapahtumien kulkua tai henkilöiden luonnetta lempeän pisteliäästi: ”It was said of him, that Lydgate could do anything he liked, but he had certainly not yet liked to do anything remarkable.”

Tässä lainaus Smithin esseestä, jossa hän kuvaa hienosti Eliotin kerrontaa ja sen merkitystä romaanin sisällön kannalta:
”The result is that famous Eliot effect, the narrative equivalent of a surround sound. Here is the English novel at its limit, emplying an unprecedented diversity of ’central characters’, so different from the centrifugal narratives of Austen.The novel is a riot of subjectivity. To Mary Garth, Fred Vincy is the central character in Middlemarch. To Ladislaw, it is Dorothea. To Lydgate, it is Rosamond Vincy. To Rosamund, it is herself. And authorial attention is certainly diffuse; it seems to focus not simply on those who are most good, or most attractive or even most interesting, but on those who are ’there’.”

Tässä itse asiassa Smith muistuttaa Eliotia. Ajattelen erityisesti romaania ”Kauneudesta”, missä henkilöt edustavat tiettyä elämänkatsomusta ja asemaa hyvin samaaan tapaan kuin Eliotilla. Henkilöiden väliset keskustelut tuovat esiin kipupisteitä ja erilaisia mahdollisuuksia ratkaista ne. Smithin ajatellaan usein olevan ensisijaisesti rotua ja etnisyyttä pohtiva kirjailija, mutta nähdäkseni hän kuvaa nykyajan Britannian tai Yhdysvaltojen yhteiskunnan kokonaisuutta, missä monikulttuurisuus on olennainen osa kokonaisuutta. Hänen tapansa nähdä ihmisten valinnanvaihtoehdot aikaan ja paikkaan sidoittuina on samantapainen kuin Eliotilla. Kummankin romaaneissa vahva tahto saa noudattamaan omaa arvomaailmaa yhteisön normeista huolimatta. Smith tulkitsee, että juuri laajemman totuuden etsiminen, ei vain yhden ihmisen näkökulmasta nähty totuus, on Eliotin romaanikirjallisuudelle asettama tavoite. Romaanin moraalinen pohdinta on olennaista ihmisten keskinäisten suhteiden kannalta, ei niinkään uskonnon kannalta. Smith tiivistää: ”Eliot has replaced metaphysics with human relationships.” Näen, että kuten Eliot myös Smith on hyvin moraalinen kirjailija. Hänen henkilönsä pohtivat, mikä tie on oikea – ei vain heille itselleen vaan myös muiden ihmisten kannalta.

Smith korostaa, että romaanitaiteen on kehityttävä ajan myötä, eikä nykykirjailijan ole tarkoitus kirjoittaa pastisseja 1800-luvun romaaneista: ”Forms, styles, structures – whatever word you prefer – should change like skirt lenghts. They have to; otherwise we make a rule, a religion, of one form; we say, ’This form here, this is what reality is like,’--.” Reading-osion viimeisessä esseessä hän pohtii romaanin tulevaisuutta ja realistisen muodon yllättävän pitkään jatkunutta voittokulkua. Hän analysoi nykykirjallisuuden erilaisia tapoja reagoida realismin perintöön, joka kaiken filosofisen kritiikin jälkeenkin tuntuu olevan valtavirtaa englanninkielisessä kirjallisuudessa – mutta tietoisena konventionaalisuudestaan.

Virginia Woolf on sanonut, että Middlemarch on yksi harvoista englantilaisista romaaneista, jotka on kirjoitettu aikuisille. Tämä näkyy vaikkapa siinä, että tarina ei pääty avioliittoon, vaan alkaa siitä. Myös hyvillä on heikot hetkensä ja itsekkäät auttavat joskus muita. Erehtyminen on inhimillistä, mutta siitä voi oppia. Taloudellis-yhteiskunnalliset vaikuttimet saavat ihmiset solmimaan avioliittoja, kääntymään sukulaisiaan vastaan tai ojeltamaan käden vihollisilleen. Middlemarch on todella monisyinen ja syvällinen analyysi yhteisön toiminnasta – ja samalla se on kaunis rakkausromaani, jossa rakkaus ei ole hetkellistä huumaa, vaan yhteiselo vaatii epäitsekkyyttä ja toisen näkemysten arvostusta.

PS.
Café Voltaire -kirjasarjan osassa ”Imperiumin perilliset” Johanna Matero kirjoittaa esseessään Zadie Smithistä muun muassa näin: ”Smithin henkilöhahmojen käyttämässä kielessä ei koskaan ole mitään sattumanvaraista. Henkilöhahmojen puhekieli joko paljastaa heidän monikulttuurisen identiteettinsä taustoineen tai sen fiktiivisen identiteetin, johon he haluavat samastua, jollaiseksi he siis itse haluaisivat määritellä itsensä.”