Daphne du Maurier: Rebekka. Suom. Helvi Vasara. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1938. 8. painos 1980.
Bo Pettersson kirjoittaa:
Daphne du Maurier (1907–1989)
oli brittiläinen prosaisti ja näytelmäkirjailija. Alfred Hitchcock
oivalsi suoraa päätä, että hänen arvoitukselliset juonensa sopivat
elokuvalliseen kerrontaan ja teki kolme du Maurierin kertomuksiin perustuvaa
filmiä, Jamaica Innin rannikkorosvot ja Rebekka sekä myöhemmin Linnut.
Du Maurier oli aikanaan hyvin suosittu, mutta koska hän käytti populaarifiktion
eri muotoja – romanssia, gotiikkaa, seikkailukertomusta, jopa
tieteiskirjallisuutta – kirjallisuudentutkijat eivät juurikaan osanneet
arvostaa hänen teoksiaan.
Tästä viis välittivät lukijat, ja vuonna 1938
ilmestyneestä romaanista Rebekka tuli heti bestseller. Sitä on myyty
useita miljoonia niin alkuperäiskielellä kuin käännettynä kymmenille kielille.
Vuonna 2017 brittiläisen kirjakauppaketju WH Smithin kyselyssä lukijat valitsivat
sen suosituimmaksi romaaniksi.
Mikä tekee Rebekasta niin kiehtovan?
Varmaankin se, että se vie romanssin perinnettä eteenpäin ja pystyy syventämään
sitä.
Ensimmäisen vaimon
varjo
Charlotte Brontën
Kotiopettajattaren romaanista on sanottu, että se on ensimmäisiä
teoksia, jotka kuvaavat syvemmin naisen tietoisuutta. Tämä johtunee kertoja
Jane Eyren tunteiden syväluotaamisesta suhteessa rakastettuunsa, juroon Edward
Rochesteriin. Käykin ilmi, että hän on naimisissa ja että hänen häiriintynyt
vaimonsa Bertha asuu Rochesterin kartanon ullakolla. Bertha sytyttää talon
tuleen ja hyppää sen katolta kuolemaansa, mikä mahdollistaa Janen ja
Rochesterin avioitumisen. ”Lukija, minä menin hänen kanssaan naimisiin”, Jane
tunnetusti iloitsee.
Myös nimetön kertoja du Maurierin romaanissa
kamppailee ensimmäistä vaimoa Rebekkaa vastaan, vaikka tämä on jo kuollut. Romaani
onkin kirjailijan mukaan tutkielma mustasukkaisuudesta, joka valtaa kertojan mielen
niin perusteellisesti, että hän lakkaamatta ajattelee miehensä Maxim de
Winterin Rebekkaa, jota kaikki näyttävät ihannoineen. Monet kirjallisuudentutkijat
ovatkin nähneet du Maurierin ottaneen Jane Eyren tilanteen romaaninsa
esikuvaksi ja syventäneen sitä kertojansa tietoisuudessa.
Tässä voi hyvinkin olla jotain perää, mutta du
Maurierin romaanissa näyttää pitkään siltä, että Rebekka hukkui, eikä hypännyt
kuolemaansa de Winterin Manderley-kartanon katolta (lopussa todellinen
kuolinsyy paljastuu). Mielestäni sillä on myös yhtymäkohtia Elizabeth von Arnimin vuonna 1921 ilmestyneeseen
romaaniin Vera. Siinä päähenkilö Lucy Entwhistlelle tulee pakkomielle
miehensä ensimmäisestä vaimosta Verasta, joka on tehnyt itsemurhan hyppäämällä
kartanon yläkerran ikkunasta. Oli miten oli esikuvien kanssa, Rebekka on
aivan omanlaisensa muunnelma toisen vaimon tilanteesta. Kaksi muuta kirjailijaa
yrittivät muuten rahastaa sen suosiolla väittämällä du Maurierin plagioineen
heidän teoksiaan, mutta tämä pystyi näyttämään toteen, ettei näin ollut.
Kuvittelua ja
kuvittelun kuvittelua
Rebekka kummittelee
siis kertojan mielessä vielä voimakkaammin kuin Vera Lucy Entwhistlellä. Se
ilmenee hänen tajuntansa yksityiskohtaisena kuvauksena. Tässä ei ole mitään
uutta, varsinkaan Virginia Woolfin ja
James Joycen jälkeen. Mikä tekee Rebekasta
muodollisesti todella omintakeisen romaanin on, että kertojan mustasukkaisuus näyttäytyy
siinä, ettei hän osaa elää hetkessä. Joko hän miettii, mitä Rebekka on tai
olisi tehnyt tai sitten mitä hänen tai jonkun muun pitäisi tehdä. Kun useimmat
päähänpistot jäävät ajatuksen tasolle, niin suuri osa kirjasta on
hypoteettinen. Sanoisinpa, että Rebekka on hypoteettisimpia ei-kokeellisia
romaaneja kautta aikojen.
Kertoja pohdiskelee esimerkiksi näin: ”Aprikoin toisinaan mitä tapahtuisi, jos sovinnaisuudesta luovuttaisiin, jos mentyäni jo autoon ja heilutettuani kättäni kynnyksellä seisovalle emännälle avaisin oven äkkiä uudestaan ja sanoisin: ’En taidakaan viitsiä lähteä!’” Useimmiten hän kuitenkin uneksii Rebekasta, jopa niin intensiivisesti, että hän häivyttää itsensä: ”olin niin perusteellisesti kuvitellut itseni Rebekaksi, ettei ikävää itseäni ollut olemassakaan, en ollut koskaan tullutkaan Manderleyhin".
Kertojan kuvittelu menee vielä pidemmälle, kun hän olettaa tietävänsä, mitä muut ajattelevat, kuten tässä ystävättärestään Beatricesta: ”Luultavasti hän kuvitteli, että istuisin sadepäivänä katselemassa kuvitusta ja ehkä hakisin piirustuspaperiarkin ja värilaatikon ja jäljentäisin jonkin näistä kuvista”. Konditionaali on siis keskeinen verbimuoto, mutta hypoteettisuuta ilmenee myös kysymysten, negaatioiden ja mahdollisuuksien puntaroimisen kautta.
Englanniksi tämä sujuu luontevammin kuin suomeksi modaalisten apuverbien avulla (would, could, should, must have) ja eri tavoin esitetyllä kuvittelulla (imagined, pictured, wondered, wished, ought to have known, as though). Tämä antaa hypoteettiselle ajattelulle luonnollisen kirjon, jota Helvi Vasaran osin vanhentuneen käännöksen vuodelta 1938 on vaikea tuoda ilmi.
Tie Manderleyhin
Du Maurier piti muistikirjaa
kirjoittaessaan Rebekkaa, ja se julkaistiin vuonna 1981 kokoelmassa The
Rebecca Notebook and Other Memoirs. Siitä käy ilmi, että hän suunnitteli tunnetuimman
romaaninsa tarkasti ja siirsi muun muassa epilogin kirjan alkuun. Näin kaikki,
mitä kerrotaan, on jo tapahtunut, mikä samalla heijastaa kertojan kuvittelua
siitä, mitä Rebekka mahdollisesti joskus teki tai oli tekemättä. Romaanin
ensimmäinen virke on jo muodostunut lentäväksi lauseeksi: ”Viime yönä näin
unta, että menin jälleen Manderleyhin” (alkuperäisessä on jambista poljentoa: ”Last
night I dreamt I went to Manderley again”). Manderleyn kartano sijaitsee du
Maurierin rakkaassa Lounais-Englannissa – tai sijaitsi, sillä ensimmäisen luvun
lopussa lukija saa jo tietää, ettei sitä enää ole.
Tämä jännite – miten on mahdollista, että kartano,
joka näyttelee niin oleellista osaa romaanissa, ei enää ole olemassa – yhdistyy
kertojan rakkauteen sen omistajaan, Maxim de Winteriin, joka on yhtä jäyhä kuin
Rochester, muttei niin viheliäinen narsisti kuin Lucy Entwhistlen mies Verassa.
Kuitenkin viittaus talveen rakastetun nimessä antaa osviittaa hänen
kylmäkiskoisuudestaan.
Kuten romansseissa yleensä, Rebekassa on ensisijaisesti kyse naispuolisesta päähenkilöstä ja hänen tunteistaan, eli tässä tapauksessa nimettömästä kertojasta. Romaani muodostuukin kehityskertomukseksi siitä, kuinka hän pääse eroon mustasukkaisuudestaan ja kuinka hän ja hänen rakastettunsa lähentyvät toisiaan demonisesta taloudenhoitajasta rouva Danversista huolimatta. Sitä ennen on tietysti paljon draamaa, jopa rikoskin, mutta enempää en paljasta.
Tie Manderleyhin on pitkä ja siinä on sekä jännitystä että haaveilua, vähän niin kuin Rudyard Kiplingin tunnetussa runossa ”Mandalay”, jonka kertosäkeessä unelmoidaan tiestä Mandalayhin, joka kylläkin sijaitsee Burmassa eli nykyisessä Myanmarissa. Nimenä Manderley on myös voinut saada virikkeen eräästä von Arnimin monista salanimistä, Alice Cholmandeley.
Rebekka on saanut lukijat pauloihinsa siinä määrin, että kolme kirjailijaa – Susan Hill, Maureen Freely ja Sally Bauman – ovat tehneet siitä uuden version tai jatko-osan, minkä lisäksi siitä on tehty lukuisia näytelmä-, televisio-, kuunnelma-, musikaali- ja oopperasovituksia. Kuitenkin itse romaani on se, johon kannattaa perehtyä. Se näyttää, kuinka romanssikin voi syventyä mielen syövereihin ihan siinä missä modernistinen romaani.
Bo Pettersson on
Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.
