Osallistuin tänään Turun Kirjamessujen Elegia Virginia
Woolfille! -keskusteluun Laura Gustafssonin ja Riikka Pelon kanssa (keskustelun
johdattelijana Jaana Airaksinen). Meillä oli antoisa keskustelu Susan Sellersin
Vanessa & Virginia -romaanista, Virginia
Woolfista, hänen erityislaatuisesta kielestään ja tyylistään ja laajemmin taiteesta,
elämästä ja näiden välisestä suhteesta. Sekä Gustafssonia että Peloa on
nimitetty Suomen Virginia Woolfiksi, ja meitä kaikkia yhdisti Woolfin –
erityisesti hänen soljuvan kielensä, sen rytmin ja rohkean kokeilevuuden –
ihailu.
Kerroimme ensin omasta Woolf-suhteestamme ja sitten siitä,
mitä pidimme kiinnostavimpana Sellersin romaanissa. Muistan elävästi,
miten luin 17-vuotiaana Woolfin Majakan
(To the Lighthouse, 1927) ja
lumouduin täydellisesti hänen tyylistään, siitä miten sanoilla voi tavoittaa
tajunnan virran, sen kaiken mitä ohikiitävänä hetkenä tapahtuu mielessä,
kerroksellisen ajan, muistojen, mielikuvien, suunnitelmien, assosiaatioiden soljumisen
toisiinsa.
Olen aina kokenut puhuttelevana myös Woolfin tuotannosta
välittyvän todellisuuskuvan ja taidekäsityksen. Hänen teoksissaan elämä on
kaoottista, kuin pimeä meri, mutta kuin majakanvalo, joka hetken välähdyksessä
luo jäsennyksen maailmaan, taide voi antaa todellisuudelle hahmon ja mielen,
vaikka vain hetkellisen ja osittaisen. Taide on merkitsevän muodon etsimistä,
ja kuten Woolfin Majakan Lili Briscoe
ja Sellersin romaanissa Woolfin sisko Vanessa Bell toteavat, joskus yksi viiva
voi onnistua luomaan ratkaisevan yhteyden asioiden välille.
Vanessan ja Virginian sisaruussuhteeseen keskittyvästä Susan
Sellersin romaanista välittyy jokin samantapainen elämäntuntu, vaikka sitä ei
pidä ryhtyä vertailemaan esimerkiksi kielen ja kerronnan osalta Woolfiin. Itse
asiassa romaani reflektoi epäsuorasti kysymystä siitä, miten kukaan kuolevainen
voi kirjoittaa kertomuksen kielellisesti niin ylivertaisesta Virginia
Woolfista. Kertojaratkaisu on tietynlainen keino selvitä haasteesta. Vanessa puhuttelee
sisartaan läpi eräänlaisena kirjeenä toimivan romaanin ja toteaa, että jos Virginia
olisi elossa ja kertoisi tätä tarinaa, hän löytäisi juuri oikeat sanat: "Sinä
olit se, joka tiesi kuinka kuvata tapahtuma niin että sen olemus paljastuisi.
Minulla ei ole sinun lahjakkuuttasi. Jos olisit täällä, tietäisit kuinka tämä
tarina pitää kertoa." (Vanessa &
Virginia, 24.)
Oikeutus sille, että Vanessa kertoo tarinan, on se, että
muuten se jäisi kertomatta. Vastaavasti Sellersin oikeutus kirjan
kirjoittamiselle on se, että muuten Vanessa ja Virginian ainutlaatuisen sisarussuhteen
tarina ei pääsisi suuren yleisön tietoisuuteen. Lisäksi romaani korostaa, että
kunkin on löydettävä itselleen ominainen ilmaisun tapa.
Vanessa on kuvataiteilija, joka hahmottaa maailmaa
visuaalisesti; Woolfin väline on kieli. Sellersin romaanissa nämä yhdistyvät.
Vanessalla jonkin tilanteen tai tunnelman kuvaamisessa on lähtökohtana visuaalinen
kuva, jonka sävyjä hän tarkastelee: "Luon mielikuvan tapahtumasta kuin se
olisi maalaus" (13). Sitten hän lähtee vähitellen kehimään siitä
kertomuksen fragmenttia. Samalla koko romaani on kuitenkin Vanessan sisäistä
puhetta, sisarten jaettujen kokemusten ja muistojen sanallistamista.
Minua kiehtoi romaanissa erityisesti sen punaisena lankana
kulkeva ajatus elämästä luomisena, jonka näytetään olevan pohjimmiltaan
yhdessäluomista. Romaanissa elämä näyttäytyy yhtenä luomisen prosessina, jossa
oman elämän jäsentäminen joksikin taideteoksen kaltaiseksi ja taiteen luominen
ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa. Jossakin vaiheessa Vanessa oivaltaa,
että voi maalata "kehysten ulkopuolella" ja alkaa maalata hahmoja ja
abstrakteja kuvioita ympäri taloaan. Välillä hänestä kaikki tuntuu hajoavan ja
muuttuvan merkityksettömäksi, mutta toisina hetkinä, usein Virginian kanssa
jaettuina, palasista tuntuu rakentuvan taideteos: "Vähitellen elämäni
palaset –
juhlien sekasotku, lasten riisutut vaatteet, oma kerkeneräinen takkani –
sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi." (135.)
Romaanissa luomisen näytetään koko ajan tapahtuvan yhdessä
toisten kanssa, yhteydessä toisiin, sekä suhteessa aiempaan taiteeseen että
suhteessa ympärillä oleviin ihmisiin – heiltä tukea etsien, heidän kanssaan kiistellen
ja kilpaillen. Kun Vanessa lukee Majakan,
hänen kokemansa tunteiden kirjo ulottuu alemmuudentunteesta ihailuun ja sen
oivaltamiseen, että lukemisen kautta hän alkaa "nähdä vastaavanlaisia
esteitä ja mahdollisuuksia" omassa taiteessaan (106).
Vanessa ja Virginia ovat keitä ovat sekä ihmisinä että
taiteilijoina, koska heidän ympärillään on ne ihmiset jotka ovat. Taide nousee
tästä elämänpiiristä, taiteilijoiden, intellektuellien, ystävien ja rakastajien
joukosta (joka myös Bloomsburyn ryhmänä tunnetaan), niistä keskusteluista ja
kohtaamisista joita heillä on; kokemukset ja oivallukset, jotka vievät heidän
taidettaan eteenpäin, syntyvät tästä vuorovaikutuksesta.
Tämä teema sai meidät tänään keskustelussamme pohtimaan myös
tapoja, joilla oma kirjoittamisemme syntyy vuoropuhelussa toisten kanssa. Esiin
tuli myös taiteiden ja tieteiden välisen vuoropuhelun merkitys –
ja tällaiseen vuoropuheluunhan myös keskustelumme itsessään pyrki.
Kaiken kaikkiaan Sellersin romaani on elegia sisarelle mutta
viime kädessä myös laajemmin ihmisten väliselle yhteydelle ja luovuudelle. Romaanin lopetuskappale kuuluu
seuraavasti:
Otan pinosta seuraavan
paperin. Kun viimeinenkin on päästetty irti, teen omistuksen. Tämä kertomus on
sinulle. Kävelen hitaasti kotiin ja tulen puutarhaan takaportista. Silmäni osuu
narsissien loimuun omenapuiden alla. Päätän tuoda maalaustelineeni ulos ja
maalata sen sijaan ne. Katson eloisaa ja kouriintuntuvaa keltaista auringon
valossa. Sinä olet oikeassa. Tärkeää on se, ettemme lakkaa luomasta. (244.)
Susan Sellers: Vanessa
& Virginia. Suom. Soili Takkala. Helsinki: Into, 2013 (alkuteos 2008).
