PROFESSORIPOOLI: John Lennon nonsense-kirjailijana

KUUKAUDEN KLASSIKKO:
John Lennon: John Lennon panee omiaan / Hispanialainen jakovainaa (suom. Anselm Hollo, Otava 1964/1966; yhteispainos 2000)

Bo Pettersson kirjoittaa:

Ennen sanottiin, että täytyy odottaa viitisenkymmentä vuotta ennen kuin tietää, tuleeko kirjasta klassikko. Nyt kun reilu puoli vuosisataa on kulunut siitä, kun John Lennon julkaisi kaksi nonsense-kokoelmaa, John Lennon panee omiaan (In His Own Write, 1964) ja Hispanialainen jakovainaa (A Spaniard in the Works, 1965), voidaan kai jo puhua klassikosta. Nykyään kirjat painetaan yhtenä niteenä niin englanniksi kuin suomeksi eli tavallaan on kyse yhdestä teoksesta. Yoko Ono toimitti vielä postuumisti Lennonin kokoelman Skywriting by Word of Mouth (1986), sekin aivan kelpoa absurdismia.

Mutta miksi Lennon ei elinaikanaan enää julkaissut nonsensea? Sanoisin, että syy on pitkälti Bob Dylanin, joka muuten osin Lennonin innoittamana kynäili nurinkurisen proosa- ja proosarunokokoelmansa Tarantula 1960-luvun puolessa välissä (julkaistiin vasta 1971). Dylan kysyi Lennonilta, miksei hän käytä absurdia huumoriaan Beatlesin teksteissä. Sen Lennon sitten tekikin Revolver-levystä alkaen, eikä sitten juuri muuta nonsensea kirjoittanut. Varsinkin The Beatles (The White Album) on täynnä absurdeja tarinoita sekä Lennonilta että Paul McCartneylta. Tämä mullisti pop-sanoituksen.

Käännös oikeaan päin!

Uskaltaisin väittää, että nonsensen kääntäminen on vaikeampaa kuin runouden, varsinkin Lennonin kaltaisissa teksteissä, jotka pitkälti koostuvat kielellisestä leikittelystä ja puheenparsien muuntelusta. Ajatellaan vaikka toisen kokoelman otsikkoa A Spaniard in the Works, joka perustuu ilmaukseen a spanner in the works (kapula rattaissa, sananmukaisesti kiintoavain koneistossa). Lennonin väännön kautta ”kapula” muuttuu äänellisesti samankaltaiseksi ”espanjalaiseksi”, ja kannessa kirjoittaja on pukeutunut espanjalaiseksi, jolla on kiintoavain kädessään. Tuskin kukaan olisi selvinnyt paremmin tästä ja muista Lennonin absurdeista käänteistä kuin 1960-luvun lopulla Yhdysvaltoihin muuttanut runoilija ja kääntäjä Anselm Hollo, joka tekee taattua työtä: fraasi Hispanialainen jakovainaa tekee minkä voi melko mahdottoman tehtävän edessä (muunnelma jakoavaimesta on toimivampi kuin haetumpi vähemmän käytössä oleva sana kiintoavain, varsinkin kun sanasta avain helposti tulee vainaa). Eivät Lennonin tekstit voi olla yhtä hauskoja suomeksi, mutta lähemmäksi tuskin pääsee: hatunnosto Hollolle. Ja Lennonin piirustuksetkin ovat aivan mainioita.

Kielipelejä ilman järkeä tai makua

Lennon ei yliannosta kielipelejään, vaan tekstit ovat lyhyitä. Hän kirjoittaa suvereenisti kertomuksia, näytelmänpätkiä ja runoja, joista useat ovat satiireja eri lajeista. Kirjoista löytyy satu- ja Sherlock Holmes-parodiaa, absurdia realismia, klassista rakkausrunoa, modernia runoutta ja luokkatietoista absurdia draamaa, jos jonkinlaisissa vinksahtaneissa muodoissa. Molemmat kokoelmat alkavat myös koukuttavasti: ”Olipa kerran mies joka oli osittain Kuuno – ja hänellä oli elämäntehtävä” ja ”Jesus El Pifco oli vieras maalainen – ja tiesikin olevansa”. Kun Kuuno lopuksi hyppää bussista ”kuin palava kaatumatautinen” ja Jesus saa töitä lordi McAnuksen linnassa, lukija ymmärtää olevansa kaukana tämän päivän poliittisesta korrektiudesta. Runoista voisi vaikka siteerata seuraavaa: ”Mä yksin istuin alla puun, / nöyrästi lihoin piennä. / Ja pikku nainen lauleli / en nähnyt missä vielä”, ja nainen onkin possu, joka sitten lähtee lentoon.

Lennonin – kuten sittemmin Monthy Python -ryhmän – opinahjo oli 1950-luvun radio-ohjelma The Goon Show, jossa luovaa komiikka taikoivat eetteriin sellaiset legendaariset nimet kuin Spike Milligan, Harry Secombe ja Peter Sellers. Brittiläinen ja muun maailman huumori sai aimo annoksen absurdismia vakavalla naamalla – ja paljon yhteiskuntakritiikkiä siinä samassa. McCartney kirjoittaa edellisen kokoelman esipuheen lopussa: ”Eihän siinä mitään järkeä tarvitse olla - - jos se on hauskaa, siinä on ihan tarpeeksi.” Onhan nonsensea rakastettu vuosisatojen ajan, lastenloruista James Joyceen, ja myös tutkittu: Wim Tiggesin An Anatomy of Literary Nonsense on hyvä yleisesitys ja Maria Laakson väitöskirja Nonsensesta parodiaan, ironiasta kielipeleihin laaja-alainen luenta Kari Hotakaisen ja Priit Pärnin hulvattomista, sekä aikuisille että lapsille kohdennetuista, kirjoista.

Eräs tyypillinen piirre klassikoissa on, että niitä haluaisi siteerata vaikka kuinka paljon. Esimerkiksi ”Hyvä katollinen kun oli, Jesus pyyhki syljen kasvostaan ja käänsi toisen poskan, mutta se oli jo mennyt ja taaskin kerran jättänyt hänen, kuin kallion kalliolle”, mutta sitten hänen tyttöystävänsä tulee takaisin: ”Se vain katsoi häntä, luonnonkiharoiden syyliensä lomasta”. Ja vielä oiva tarinan alku: ”Tuona aamuna kärpäsillä ei ollut asiaa Frankin nenälle – ja miksikäs oikeastaan ei?” Osa Lennonin huumorista ei kuitenkaan ole vain epäkorrektia vaan suoranaisesti mautonta: rampoja, kääpiöitä ja tummaihoisia esitetään tavoilla, jotka Lennonin mielestä olivat hauskoja, mutta tämä ei edes 1960-luvulla ollut oikein hyväksyttävää, saati sitten tänä päivänä. Siitä huolimatta näissä kahdessa kirjassa on niin paljon hurttia huumoria, absurdiutta ja parodiaa, että ne mielestäni ansaitsevat klassikon leiman.

Marmeladitaivaissa

Toinen klassikoiden ominaispiirre on, että ne alkavat perspiroida omia saimaharmajan aivonostureita kuin Herkuules nyt Poirotalla ikään, näin ollen lopetan, jos lopetan, seuraviivaisesti:

Olipa kerran narri mies nimeltään Jussi Lennonjohtaja, joka rämpytteli kitarisojaan lälly- ja soidinyhtyeessä Se Pikkels. Myöhemmin hänestä tuli mursu, joka luciana lensi skypessä tietoisena siitä, että timantit ovat aikuisia, minä en. Hän pelasi mielipuolisia pelejä ja joi imaginiä, kuvitteli marmeladitaivasta tai sitten ei, kunnes söi tapasta Joko Onin tai Offin kaa. Vanereita hän sai vaikka kuinka paljon, yksikin häntä niin ratkaisi, että ampu tuli – vieläkin harmituttaa, niin maan perustuslaillisesti.

Hyväksi, veljeni Lennonamieli, kepeät muljahtelut, nähdään Nangijalassa, saappaitta tai ilman. Muistan vielä kuolevasti sanasi: ”Alas pahaan partaiseen karkeuteen hän kasteli, sänkensä tai sänkynsä, minkä milloinkin, kun kivi putos syrämeltä, ja siinäkin vain yksi ämmä”. Nyt menet olavivirran mukana sinisillalle sen, mutta vielä kerran taputamme toisemme, ja silloin jumantsuka lähretään kahleistamaan!

Ob Nossrettep on Ahdasvaltain kirjailun porovessa Hell Sing Singin (in the rain) hömönistien täidekannan appiaineessa enklandelainen vilulokia.
Eli toisin sanoen: Bo Pettersson on Yhdysvaltain kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa.

Kirjallisuutta:
Wim Tigges, An Anatomy of Literary Nonsense (Rodopi, 1988).
Maria Laakso, Nonsensesta parodiaan, ironiasta kielipeleihin. Monitasoinen huumori ja kaksoisyleisön puhuttelu Kari Hotakaisen Lastenkirjassa, Ritvassa ja Satukirjassa (Tampere University Press, 2004; luettavissa netin kautta).

Traktorilla taivaaseen: uutta moldovanvenäläistä kirjallisuutta

Tintti Klapuri kirjoittaa:

Vladimir Lortšenkovin romaanissa Lentävä traktori (Vse tam budem, 2008) moldovalainen Lagran kylä päättää muuttaa Italiaan. Maanpäälliseen paratiisiin yritetään traktorilla, kotitekoisella sukellusveneellä ja curlingjoukkueeksi naamioituneena. Perille ei päästä koskaan, ei vaikka matkaan olisi valmistauduttu italian keskusteluoppaaseen uppoutumalla – opaskin nimittäin osoittautuu harhaanjohtavasti norjankieliseksi.

Karistolta nyt ilmestyvän veijariromaanin aihe on mitä ajankohtaisin, sillä Italiassa työskentelee tuhansia laittomia moldovalaisia siirtolaisia. Romaani on moldovanvenäläisen Lortšenkovin (s. 1979) kahdestoista teos. Tuottelias kirjailija sai vuonna 2003 parhaalle venäjänkieliselle esikoisteokselle jaettavan Debjut-palkinnon, ja myös hänen myöhemmät romaaninsa ovat menestyneet hyvin kirjallisuuspalkintomittelöissä.

Lortšenkovilla on taito kirjoittaa lennokasta, elämänmakuista dialogia, jonka huumori syntyy tilanteiden absurdiudesta ja kertojan ironisesta distanssista henkilöhahmoihinsa, olivatpa nämä pikkukylän paikallisia neropatteja, kuten päähenkilöiksi nousevat Valise ja Serafim, tai lipeviä italialaisia maahanmuuttoviranomaisia, joiden ainoana periaatteena on olla ikinä myöntämättä ensimmäistäkään viisumia moldovalaiselle hakijalle. Parhaimmillaan Lortšenkov on keskittyessään veitikoidensa Valisen ja Serafimin seikkailuihin, jotka tuovat mieleen veijariromaanin klassikot sotamies Švejkin ja sen neuvostoaikaisen sukulaisen, Vladimir Voinovitšin yksinkertaisen sotamies Tšonkinin. Hetkittäin Lortšenkovin parivaljakon edesottamukset muistuttavat jopa 20-luvun venäläisen mestarien Ilfin ja Petrovin Kahdentoista tuolin sankareita. Siinä missä Ostap Bender ja Ippolit Matvejevitš keksivät toinen toistaan hurmaavampia menetelmiä löytää tuoleihin kätketyt jalokivet, Valise ja Serafim käyttävät kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot päästäkseen unelmien Italiaan.

Sujuvasti etenevä Lentävä traktori ei ole täysin ongelmaton teos. Lukijaa voi hämmentää esimerkiksi romaanin paikoittainen motivoimattomalta tuntuva raakuus. Sivulauseenomaisesti kuvatut silmittömät julmuudet tulevat astetta ymmärrettävämmiksi, kun ajatellaan Lortšenkovin satiirin kohdistuvan niin läntisiin kuin moldovalaisiinkiin päättäjiin, joiden piittaamattomuus yhteiskunnallisista ongelmista johtaa ihmiskauppaan, prostituutioon ja joukkoraiskauksiin.

Lortšenkovin romaani on Karistolta rohkea askel venäläisen nykykirjallisuuden kentälle. Yhdessä Jeremei Aipinin juuri suomennetun romaanin Siperian veriset lumet (Into, 2013) kanssa se tuo suomalaisen lukijan ulottuville metropolien ulkopuolella kirjoitettavan venäläisen nykykirjallisuuden. Tämän kehityksen soisi jatkuvan: suomentamistaan odottavat sellaiset venäläisen nykykirjallisuuden todelliset helmet kuin Zahar Prilepin ja Roman Sentšin, joiden teokset tarjoavat näkökulmia paitsi elämään provinsseissa myös Venäjän viimeaikaisiin poliittisiin tapahtumiin.

Tintti Klapuri on Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta -kokoelman toinen toimittaja.

Godotuksen vapaudessa

Tutkija, kriitikko Virpi Alanen kirjoittaa:

Kun Samuel Beckettin tunnetuin näytelmä Godota odottaessa (En attendant Godot, 1948-1949) tuli syksyllä 2011 Arto af Hällströmin ohjaamana ja uudelleen suomentamana versiona Kansallisteatteriin, kaupungissa tuntui pieni absurdi kohahdus - kuin siipien suhinaa. Lehtien kahinaa. Hiekan rahinaa. Oli taas mitä odottaa.

Pääosien esittäjät Esko Salminen (Vladimir), Eero Aho (Estragon), Hannu-Pekka Björkman (Pozzo) ja Janne Reinikainen (Lucky) poseerasivat ympäri kaupunkia levitetyissä mainosjulisteissa vakavina kuin sodan juuri kokeneet. Heti heidän knallihattujensa jälkeen huomio kiinnittyi uudelleen näytelmän käännettyyn nimeen, jossa suomen kielen merkityskerrostuma synnyttää uudissanan ’godottaa’. Sanan, joka tuntuu jo silkalla äänneasullaan viestivän toiminnan nyrjähtäneisyydestä ja outoudesta.

Näytelmän ihmiskuva on samanaikaisesti ankara ja lämmin. Siitä huokuu ajattoman eksistenssikriisin lumovoimainen mukaansatuudittelevuus. Näytelmää on esitetty jo kuusi vuosikymmentä, ja edelleen se kiehtoo ja antaa virikkeitä lukuisille tulkinnoille. Teosta on tulkittu muun muassa poliittisten metaforien, sotahistorian, uskonnollisen symboliikan tai eksistentialististen filosofioiden kautta, freudilaisittain, queer-teorian kautta ja lukuisin muin tavoin. Godot’n odottamisen epävarmuuteen on vuosikymmenten saatossa tullut nostalginen hehku: ikään kuin perimmäisen inhimillisen surkeuden taustalla kytevä tiedostamisen kipinä, elämä maailmassa, jossa lopullisen varmaa on vain epävarmuus - Vladimir ja Estragonhan eivät näytelmässä kykene edes kuolemaan, vaan heidän ainaisen odotuksen tilansa antaa kuolemankin odottaa.

Moinen epävarmuuden tila ei tietenkään olisi mahdollinen ilman modernin yhteiskunnan myötä tullutta vapautta. Vladimir ja Estragon (Didi ja Gogo) ovat, riippuen siitä miten heidän tilannettaan tulkitsee, joko vankeina tai vapautuneina epävarmuuden ja odotuksen tilassaan. Toisaalta heillä ei ole mitään minkä avulla päästä pois - tila siis vaikuttaa kovin lopulliselta - mutta toisaalta heitä on tulkittu myös auktoriteeteista, uskonnosta yms. vapautuneen ihmisen kuvauksena. Joka tapauksessa, perusasetelma on hyvin älyllinen, ja ryysyisten maankiertäjähahmojen akateemissävyinen puheenparsi on askarruttanut tulkitsijoita läpi vuosikymmenten. Toistelluin anekdootti on kriitikko Vivian Mercierin Beckettille heittämä huomio siitä, että Didi ja Gogo puhuvat aivan kuin olisivat filosofian tohtoreita. ”Mistä tiedät, etteivät he ole?” vastasi Beckett.

”Ei sinulla satu olemaan köyttä?”

Godota odottaessa sisältää vaudevilleperinteestä ammentavia ja fyysiseen, klovneriaa lähenevään vitsinkerrontakulttuuriin taipuvia kohtia, jotka näyttämöllä kuitenkin saavat oman absurdin ominaissävynsä. Huomio kiinnitetään usein Vladimirin ja Estragonin surkuhupaisaan kadunmiehen olemukseen, heidän kuluneisiin kenkiinsä ja hattuihinsa, nukkavieruihin vaatteisiinsa. Hattuja vaihdetaan henkilöltä toiselle monimutkaisten näyttämöohjeistusten kera, taskuista kaivellaan porkkanoita ja nauriita, kenkä ei lähde jalasta, housut putoavat. Dialogissa musta huumori läpäisee vakavimmat tilanteet, kuten hirttäytymisen suunnittelun yhteydessä heitetty viaton kysymys: ”Ei sinulla satu olemaan köyttä?”.

”Surkimus! Syöpäläinen! Keskonen! Sittiäinen! Jyrsijä! Kuraattori! Krumeluuri! Krriitikko!”, kuuluu näytelmän tunnettu haukkumasanaketju nykyasussaan suomeksi. Beckett on humoristisissa kohdissaan ilkikurisen vakava: henkilöhahmoilla on sekä ilonpilke että kuolemanvarjo silmänurkassaan. Uuden suomennoksen kieli on arkisen puhekielen piirteitä noudattelevaa nykysuomea, sanavalinnat on tehty mahdollisten käännösvaihtoehtojen joukosta paikoin hyvinkin värikkäitä ilmaisumahdollisuuksia suosien. Af Hällström on luopunut muun muassa kankeista me-muotoisista lauseista ja korvannut ne puhekielen tyylin mukaisilla passiiveilla.

”No niin, lähdetäänkö? Lähdetään. Eivät liikahdakaan.”

Beckettin näytelmien lumovoima tulee epäilemättä säilymään, vaikka ajat muuttuvat. Godota odottaessa on yksinkertaisen muotonsa vuoksi helposti lähestyttävä ja koskettava, vaikka lukija/yleisö ei tietäisi entuudestaan mitään näytelmän historiasta. Yksinkertaisuus sisältää moneuden, lukuisat tulkinnat, aikaan kuin aikaan sopimisen. Vladimir ja Estragon ovat filosofiselta kannalta loputtoman kestäviä hahmoja.

Beckett on onnistunut mestarillisesti vangitsemaan hahmoihinsa ne inhimilliset ominaisuudet, jotka tavalla tai toisella toistuvat yhtä absurdeina läpi ihmiskunnan historian ja nykyisyyden. Markkinavetoisen maailman sorvaamaa eriarvoistumiskehitystä pohtiessa mieleen tulee väistämättä Pozzon ja Luckyn surkea suhde, epäreiluuden ja jopa julmuuden läpäisemä riippuvuus toinen toisistaan. Entäpä Godot sitten, tuo uskonnollisia tulkintoja usein herättänyt poissaoleva hahmo - hänet voi tulkita vaikkapa sen mukaan mihin mikin aikakausi uskoo, olipa se sitten talouskasvu tai muu jumalankaltaisena pidetty asia. Jos ajatukset uskonnollisesta vapahtajahahmosta tai yhteiskunnallisesta vapauttajahahmosta jätetään Godot-tulkinnasta hetkeksi sivuun, Godot’n voisi tulkita pelkän vapauden käsitteen kautta: ihmiset ikiajoiksi jähmettyneinä omaan vapauden odotukseensa.


Kansallisteatterissa vielä huhtikuuhun asti.
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/godota-odottaessa/