Kristiina Kass – fantasiaa ja arkista huumoria viljelevä virolainen lastenkirjailija

Mirka Ahonen kirjoittaa:

Tällä viikolla on ympäri Suomea vietetty virolaisen kirjallisuuden viikkoa. Tuglas-seuran järjestämän viikon aikana erilaiset virolaiset kirjailijat ovat jalkautuneet eri puolelle Suomea puhumaan kirjoistaan sekä virolaisesta kirjallisuudesta yleensä. Turkuun Turun Tuglas-seuran vieraaksi saimme yhden Viron tämän hetken tunnetuimmista lastenkirjailijoista Kristiina Kassin (s. 1970). Kirjailijana, kuvittajana ja kääntäjänä tunnetulta Kassilta on ilmestynyt useita kirjoja Virossa, lisäksi hänen tekstejään on julkaistu myös esimerkiksi virolaisissa koulukirjoissa. Kassin teoksia on käännetty ruotsiksi ja venäjäksi, mutta Suomessa Kass on vielä valitettavasti melko tuntematon. Hänen kirjojaan ei ole julkaistu suomeksi, mikä sinänsä on yllättävää, sillä itse asiassa monet Kassin kirjoittamista tarinoista on kirjoitettu alun perin suomeksi, ja ne ovat ilmestyneet jatkokertomuksina Aamupostissa. Kass on myös taitava kuvittaja ja tehnyt omien kirjojensa lisäksi kuvituksia myös muille kirjailijoille. Viisi ensimmäistä kirjaansa Kass on kuvittanut itse, tämän jälkeen Kassin kirjoja on kuvittanut muun muassa Viron kenties tämän hetken kuuluisin kuvittaja Heiki Ernits, joka on monille suomalaisillekin tuttu Andrus Kivirähkin Keksijäkylän Lotasta (Otava 2008).

Kassin lasten kirjoissa on paljon fantasiakirjallisuuden piirteitä. Tarinoissa esiintyy muun muassa erilaisia noitia, kissoiksi muuttuneita lapsia, kummitteleva opettaja sekä taikatyyny. Vaikka kirjat ovat täynnä magiaa ja taikauskoa, ne kuvaavat silti samaan aikaan hyvin arkipäiväisiä, kaikille tuttuja asioita. Kassin kirjoissa tärkeässä osassa on huumori, joka näkyy hauskoissa hahmoissa sekä tarinoissa, jotka käsittelevät arjen pieniä kommelluksia. Aiheet naurattavat samalla sekä lapsia että aikuisia. Kassin mukaan ideat kirjoihin ovat syntyneet elävästä elämästä; inspiraation lähteinä ovat olleet omat lapsuuden kokemukset sekä omien lasten hauskat sattumukset. Huumorin ohella Kass käsittelee kirjoissaan myös vakavampia aiheita kuten eläinten heitteillejättöä ja köyhyyttä.

Kassin ehkä tunnetuin ja rakastetuin hahmo Noitaneiti Nöpönenä seikkailee kirjoissa Nõianeiu Nöbinina (Tänapäev 2010) sekä viime vuonna ilmestyneessä Nõianeiu Nöbinina ja korstnapühkija (Tänapäev 2015, ”Noitaneiti Nöpönenä ja nokikolari“). Molempiin kirjoihin mielikuvitusta kutkuttavan kuvituksen on tehnyt Heiki Ernits. Tämä punatukkainen 100-vuotias noitaneiti on erilainen kuin muut noidat, sillä hän on kiltti. Muut noidat ihmettelevätkin, minkälainen on noita, jolle ei maistu hämähäkit ja jolla ei edes ole noidille ominaista koukkunokkaa vaan ainoastaan pikkuruinen nöpönenä. Nõianeiu Nöbininasta on tehty myös 10-osainen televisiosarja.

Yksi omista suosikeistani on kirja nimeltä Mina ja Peeter (Tänapäev 2009), joka kertoo hieman ilkikurisista sisaruksista, Ingelistä (”enkeli”) ja Peeteristä. Kirja koostuu lyhyehköistä tarinoista, joissa lapset keksivät jatkuvasti erilaisia kujeita ja kepposia. Lasten vanhemmat saavat harmaita hiuksia, kun barbit päättävät käydä parturissa leikkauttamassa tukkansa, (sillä niillehän kasvaa aina tukka takaisin), äidin parhaimmat vaatteet päätyvät myyntiin kirpputorille tai kun lapset päättävät siirtää talon kaikki kellot väärään aikaan.

Kass käsittelee kirjoissaan myös koulumaailmaa. Samueli Võlupadi (Tänapäev 2006, ”Samuelin taikatyyny”) kertoo 9-vuotiaasta pojasta, jolle koulunkäynti tuottaa vaikeuksia. Samuelia moititaan sekä koulussa että kotona huonosta koulumenestyksestä. Tarina saa kuitenkin yllättävän käänteen kun Samuel laittaa illalla koulukirjan tyynynsä alle. Tyyny osoittautuukin taikatyynyksi, ja yön aikana koko kirjan sisältö on siirtynyt Samuelin päähän. Opettajan ihmetykseksi maantiedon tunnilla eri maiden pääkaupungit tulevat Samuelin suusta kuin automaattisesti ja englannin kielikin soljuu vaivattomasti.

Kass on asunut jo pitkään Suomessa ja tuntee hyvin molempien maiden kulttuuria ja lastenkirjallisuutta. Hän on kääntänyt viroksi monia tunnettuja suomalaisia lastenkirjoja kuten Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjiä sekä Mauri Kunnaksen tuotantoa. Toivottavasti suomalaiset kustantajat nyt vuorostaan kiinnostuisivat Kristiina Kassin kirjoista, niin että myös suomalainen lukija pääsisi tutustumaan niihin.


Mirka Ahonen on ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta kiinnostunut kirjallisuudentutkija. Hän on virolaista kirjallisuutta ja kulttuuria harrastavan Turun Tuglas-seuran hallituksen jäsen.

Tuglas-seuran toiminnasta lisää http://www.tuglas.fi/
Virolaisen kirjallisuuden viikosta http://www.tuglas.fi/virolaisen-kirjallisuuden-viikko

Sisar, taide, elämä: Susan Sellersin Vanessa & Virginia

 

Osallistuin tänään Turun Kirjamessujen Elegia Virginia Woolfille! -keskusteluun Laura Gustafssonin ja Riikka Pelon kanssa (keskustelun johdattelijana Jaana Airaksinen). Meillä oli antoisa keskustelu Susan Sellersin Vanessa & Virginia -romaanista, Virginia Woolfista, hänen erityislaatuisesta kielestään ja tyylistään ja laajemmin taiteesta, elämästä ja näiden välisestä suhteesta. Sekä Gustafssonia että Peloa on nimitetty Suomen Virginia Woolfiksi, ja meitä kaikkia yhdisti Woolfin – erityisesti hänen soljuvan kielensä, sen rytmin ja rohkean kokeilevuuden – ihailu.

Kerroimme ensin omasta Woolf-suhteestamme ja sitten siitä, mitä pidimme kiinnostavimpana Sellersin romaanissa. Muistan elävästi, miten luin 17-vuotiaana Woolfin Majakan (To the Lighthouse, 1927) ja lumouduin täydellisesti hänen tyylistään, siitä miten sanoilla voi tavoittaa tajunnan virran, sen kaiken mitä ohikiitävänä hetkenä tapahtuu mielessä, kerroksellisen ajan, muistojen, mielikuvien, suunnitelmien, assosiaatioiden soljumisen toisiinsa.

Olen aina kokenut puhuttelevana myös Woolfin tuotannosta välittyvän todellisuuskuvan ja taidekäsityksen. Hänen teoksissaan elämä on kaoottista, kuin pimeä meri, mutta kuin majakanvalo, joka hetken välähdyksessä luo jäsennyksen maailmaan, taide voi antaa todellisuudelle hahmon ja mielen, vaikka vain hetkellisen ja osittaisen. Taide on merkitsevän muodon etsimistä, ja kuten Woolfin Majakan Lili Briscoe ja Sellersin romaanissa Woolfin sisko Vanessa Bell toteavat, joskus yksi viiva voi onnistua luomaan ratkaisevan yhteyden asioiden välille.

Vanessan ja Virginian sisaruussuhteeseen keskittyvästä Susan Sellersin romaanista välittyy jokin samantapainen elämäntuntu, vaikka sitä ei pidä ryhtyä vertailemaan esimerkiksi kielen ja kerronnan osalta Woolfiin. Itse asiassa romaani reflektoi epäsuorasti kysymystä siitä, miten kukaan kuolevainen voi kirjoittaa kertomuksen kielellisesti niin ylivertaisesta Virginia Woolfista. Kertojaratkaisu on tietynlainen keino selvitä haasteesta. Vanessa puhuttelee sisartaan läpi eräänlaisena kirjeenä toimivan romaanin ja toteaa, että jos Virginia olisi elossa ja kertoisi tätä tarinaa, hän löytäisi juuri oikeat sanat: "Sinä olit se, joka tiesi kuinka kuvata tapahtuma niin että sen olemus paljastuisi. Minulla ei ole sinun lahjakkuuttasi. Jos olisit täällä, tietäisit kuinka tämä tarina pitää kertoa." (Vanessa & Virginia, 24.)

Oikeutus sille, että Vanessa kertoo tarinan, on se, että muuten se jäisi kertomatta. Vastaavasti Sellersin oikeutus kirjan kirjoittamiselle on se, että muuten Vanessa ja Virginian ainutlaatuisen sisarussuhteen tarina ei pääsisi suuren yleisön tietoisuuteen. Lisäksi romaani korostaa, että kunkin on löydettävä itselleen ominainen ilmaisun tapa.

Vanessa on kuvataiteilija, joka hahmottaa maailmaa visuaalisesti; Woolfin väline on kieli. Sellersin romaanissa nämä yhdistyvät. Vanessalla jonkin tilanteen tai tunnelman kuvaamisessa on lähtökohtana visuaalinen kuva, jonka sävyjä hän tarkastelee: "Luon mielikuvan tapahtumasta kuin se olisi maalaus" (13). Sitten hän lähtee vähitellen kehimään siitä kertomuksen fragmenttia. Samalla koko romaani on kuitenkin Vanessan sisäistä puhetta, sisarten jaettujen kokemusten ja muistojen sanallistamista.

Minua kiehtoi romaanissa erityisesti sen punaisena lankana kulkeva ajatus elämästä luomisena, jonka näytetään olevan pohjimmiltaan yhdessäluomista. Romaanissa elämä näyttäytyy yhtenä luomisen prosessina, jossa oman elämän jäsentäminen joksikin taideteoksen kaltaiseksi ja taiteen luominen ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa. Jossakin vaiheessa Vanessa oivaltaa, että voi maalata "kehysten ulkopuolella" ja alkaa maalata hahmoja ja abstrakteja kuvioita ympäri taloaan. Välillä hänestä kaikki tuntuu hajoavan ja muuttuvan merkityksettömäksi, mutta toisina hetkinä, usein Virginian kanssa jaettuina, palasista tuntuu rakentuvan taideteos: "Vähitellen elämäni palaset – juhlien sekasotku, lasten riisutut vaatteet, oma kerkeneräinen takkani – sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi." (135.)

Romaanissa luomisen näytetään koko ajan tapahtuvan yhdessä toisten kanssa, yhteydessä toisiin, sekä suhteessa aiempaan taiteeseen että suhteessa ympärillä oleviin ihmisiin – heiltä tukea etsien, heidän kanssaan kiistellen ja kilpaillen. Kun Vanessa lukee Majakan, hänen kokemansa tunteiden kirjo ulottuu alemmuudentunteesta ihailuun ja sen oivaltamiseen, että lukemisen kautta hän alkaa "nähdä vastaavanlaisia esteitä ja mahdollisuuksia" omassa taiteessaan (106).

Vanessa ja Virginia ovat keitä ovat sekä ihmisinä että taiteilijoina, koska heidän ympärillään on ne ihmiset jotka ovat. Taide nousee tästä elämänpiiristä, taiteilijoiden, intellektuellien, ystävien ja rakastajien joukosta (joka myös Bloomsburyn ryhmänä tunnetaan), niistä keskusteluista ja kohtaamisista joita heillä on; kokemukset ja oivallukset, jotka vievät heidän taidettaan eteenpäin, syntyvät tästä vuorovaikutuksesta.

Tämä teema sai meidät tänään keskustelussamme pohtimaan myös tapoja, joilla oma kirjoittamisemme syntyy vuoropuhelussa toisten kanssa. Esiin tuli myös taiteiden ja tieteiden välisen vuoropuhelun merkitys – ja tällaiseen vuoropuheluunhan myös keskustelumme itsessään pyrki.

Kaiken kaikkiaan Sellersin romaani on elegia sisarelle mutta viime kädessä myös laajemmin ihmisten väliselle yhteydelle  ja luovuudelle. Romaanin lopetuskappale kuuluu seuraavasti:

Otan pinosta seuraavan paperin. Kun viimeinenkin on päästetty irti, teen omistuksen. Tämä kertomus on sinulle. Kävelen hitaasti kotiin ja tulen puutarhaan takaportista. Silmäni osuu narsissien loimuun omenapuiden alla. Päätän tuoda maalaustelineeni ulos ja maalata sen sijaan ne. Katson eloisaa ja kouriintuntuvaa keltaista auringon valossa. Sinä olet oikeassa. Tärkeää on se, ettemme lakkaa luomasta. (244.)

Susan Sellers: Vanessa & Virginia. Suom. Soili Takkala. Helsinki: Into, 2013 (alkuteos 2008).