VIELÄ KIRJOISTA JA RAHASTA

Tietokirjailija ja kirjallisuudentutkija Päivi Kosonen katsoi eilen toisen kerran Yle Ykköseltä Timo Harakan luotsaamaa kirjallisuusohjelmaa ”10 kirjaa rahasta”, jossa teemaksi ja näkökulmaksi on valittu puhuttelevasti raha:


Ensimmäisessä ohjelmassa, jossa keskusteltiin Balzacin hienosta ja edelleen ajankohtaisesta romaanista Ukko Goriot, minua häiritsi se, että päävierailija Sauli Niinistö, jolle Balzacin romaanin valinta sopi niin hyvin, ei saanut tarpeeksi puhetilaa. Jäin kaipaamaan ohjelmasta juuri poliitikon ja pankkimiehen tulkintaa romaanin vanhan jauho- ja makaroonikauppiaan altruismista, hänen tyttäriensä pohjattomasta ahneudesta ja häikäilemättömyydestä tai romaanin toisen päähenkilön, nuoren miehen luovimisesta 1800-luvun Pariisissa, jossa kaikki on pelkkää kilpailua ja eloonjäämistaistelua. Hämärään siis jäi, miten Sauli Niinistö olisi tulkinnut romaanin kuuluisan loppulauseen, ja mitä hän siis loppujen lopuksi romaanista ja sen merkityksestä ajatteli.

Eilisessä ohjelmassa minua alkoi puolestaan rassata toimittajan, päävieraan ja toisen vakiovieraan välinen suhde - tai pikemminkin tuon suhteen puuttuminen. Päävieras, Eläke-Tapion toimitusjohtaja Satu Huber, oli kyllä lukenut Dostojevskin Pelurit-romaani, mutta hänen puheistaan saattoi päätellä, että romaani oli luettu eikä siitä sitten sen enempää. Hän puhuikin mieluummin muusta: sijoituksista ja riskeistä. Vakiovieras Anna Kortelainen oli puolestaan lukenut romaanin. Hänen lempihahmonsa ja pelurinsa oli mummo, hieno juttu, mutta muuta hän ei oikeastaan sanonutkaan. Toimittaja Timo Harakka teki tuttuun tapaansa hyviä kysymyksiä ja interventioita, mutta vieraiden puheet kulkivat omissa sfääreissään: toinen puhui aidasta, toinen aidanseipäästä. Kirjallista keskustelua ei ohjelmassa kuultu.

Toivottavasti Ylellä jatketaan kirjallisuusohjelmia ja jalostetaan niitä edelleen myös televisioon sopivaan muotoon. Kaikkien keskustelijoiden on oltava enemmän läsnä tilanteessa ja osattava keskustella sekä kirjallisuudesta että maailmasta.

SIRIN KESÄ

Tietokirjailija ja kirjallisuudentutkija Päivi Kosonen pohtii helteen keskellä Siri Hustvedtin uutta romaania ja sen tyyliä:

Siri Hustvedt, Kesä ilman miehiä. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava, 2011.
(Alkuteos The Summer Without Men, 2011)


Suhtaudun ristiriitaisesti Siri Hustvedtiin. Toisaalta pidän hänen kepeästä tavastaan käsitellä asioita. Toisaalta suhtaudun hänen tyyliinsä epäillen. En tiedä itsekään miksi, sillä viihteellä ja lukuromaaneilla on vankka sija omassa lukemisen historiassani. Ehkä kyse on siitä, että hänen kepeä ja avoin tapansa suhtautua maailmaan hämmentää minua, vakavamielistä totuuden etsijää. Sillä Hustvedtin tapa kirjoittaa tarinaa ja muotoa on syvimmiltään keskustelullinen. Minä väitän, mutta hän pohtii ja puntaroi. Jättää tilaa, ilmaa, pohdittavaa. Minua ärsyttää, kun en saa häntä ja hänen totuuttaan kiinni. Vai sekö, että hän osaa kirjoittaa niin kuin kirjoittaa: moniäänisesti, dialogisesti tai esseistisesti?

Uusin romaani Kesä ilman miehiä on aiheeltaan vakava ja Hustvedtille tyypille psykodraama. Mies on ottanut ja jättänyt. Nainen on saanut hermoromahduksen. Nainen joutuu miettimään yhden kesän aikana elämänsä uusiksi. Naisen ja miehen suhde muodostaa teoksen päälinjan, mutta sen rinnalla Hustvedt kirjoittaa päähenkilönaisen muustakin elämästä oikeastaan koko sen laajuudessaan: hulluudesta ja terapiasta, äidin ja tyttären suhteesta, vanhusten palvelutalon naisten viisaudesta, nuorten naisten kirjoittajapiiristä, naapurin lapsiperheen arjesta. Näitä yhdistää pohdinta naisten (naismaisesta?) tavasta elää, keskustella, lukea ja kirjoittaa - tulosvastuuttomasti rönsyillen ja toisiaan tukien ja auttaen. Minusta teosta voi tällä perusteella kutsua feministiseksi.

Työväenluokan pelottava charmi

Kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija Päivi Kosonen kirjoittaa blogiin aina silloin tällöin lukukokemuksiaan:


Sarah Waters
Vieras kartanossa.
Suomentanut Helene Bützow
Tammi, 2011.
Alkuteos: A Little Stranger, 2009.


Uusimmassa romaanissaan Sarah Waters jatkaa lajikokeilujaan, jossa hän kirjoittaa perinteistä naisten kirjallisuutta uusiksi. Nyt on vuorossa kauhu- ja kartanoromantiikka. Mistään pusipusiromanssista ei siis ole kyse, vaan nimenomaan epäonnistuneesta ja toteutumattomasta romanssista niin kuin lajiin kuuluu.

Vieras kartanossa ei myöskään pyri olemaan kuolematon taideteos, vaan lajityypillinen lukuromaani. Waters on kuitenkin saanut kartanokeitokseensa poikkeuksellisen kiinnostavan maun. Hän on lisännyt naisten psykokauhuun ripauksen räjähdysherkkää luokkatietoisuutta, joka tekee lukuelämyksestä oudon ja pelottavan.

Sarah Waters liikkuu luontevasti oudoilla, niljakkailla ja pimeillä vesillä. Nyt on kuvauksen kohteena sodanjälkeinen Englanti ja köyhä maalaislääkäri, Tohtori Faraday, jonka mielen syvyyksistä alkaa sopivan tilaisuuden tullen tihkua pitkään haudutettua katkeruutta ja kaunaa paikallista kartanonomistajaperhettä kohtaan. Mistä Ayresin kartanoperheen rappiossa oikeastaan on kyse? Waters antaa romaanillaan ymmärtää, että vanhat vastaukset eivät välttämättä enää päde ja että luokkakysymyksestä on tullut taas akuutti ja ajankohtainen.