Ihan tavallisena päivänä voi menettää kaiken – tai löytää onnen

Päivi Brink kirjoittaa:

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (Case Histories, 2004), Schildts 2011. Suom. Kaisa Kattelus.

Ihan tavallisena päivänä voi tapahtua jotakin hirveää. Kate Atkinsonin romaanissa esitellään muutamia tällaisia tapauksia, jotka sijoittuvat ajallisesti 1970-luvulta nykypäivään. Kaksi keski-ikäistä naista haluaa tietää, miten heidän nuorin sisarensa katosi lapsena. Mies haluaa selvittää tyttärensä murhan. Nainen etsii sisarensa tytärtä, joka annettiin sijaisvanhemmille äidin murhattua isän. Kaikki tapaukset liittyvät perheen sisäisiin traumoihin, joista henkilöt eivät kykene vapautumaan.
Vähitellen päästään yksityisetsivä Jackson Brodieen, joka selvittää tapaukset jotenkin sattumanvaraisesti, arkisen todellisesti. Romaani on dekkari, mutta rikoksien ratkeaminen ei ole kovin tärkeää. Tärkeämpää on ymmärtää, miksi ne tapahtuivat ja minkälaista elämää uhrit ja syylliset elivät. Brodie on yksi tapauksista, sillä hänenkin elämäänsä varjostaa nuoruuden tragedia.

Jackson Brodie -sarjassa on tähän mennessä ilmestynyt neljä osaa, joista ”Ihan tavallisena päivänä” on ensimmäinen. Brodie on entinen sotilas ja entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä. Hän on kotoisin Yorkshiresta, mutta asuu tässä romaanissa Cambridgessa. Työläistaustainen Brodie ei viihdy sievistelevän yläluokan parissa, vaan kaipaa muualle, unelmiensa Etelä-Ranskaan. Vapaa-aikanaan hän opiskelee ranskaa ja koettaa selviytyä avioerostaan. Hänen elämänsä tärkein ihminen on 8-vuotias tytär. Brodie on hyvin charmikas ja komea, ja naiset lankeavat hänen viehätysvoimansa edessä. Atkinson onnistuu luomaan Brodiesta kiinnostavan, kokonaisen ihmisen, vaikka hänessä on paljon dekkariklisheiden piirteitä.

Olen aikaisemin lukenut sarjan seuraavan osan One good turn, ja molemmissa lukemissani Brodie-romaaneissa minua viehättää eniten kertojan ääni: sarkastinen, mutta lempeä kertoja riisuu paljaaksi henkilönsä salaisimmat ja likaisimmat ajatukset, mutta samalla jokaisessa ihmisessä on myös mukavia, jopa herttaisia piirteitä. Juonenkäänteet yllättävät, mutta ovat silti uskottavia, ja kokonaisuutena romaani saa miettimään ihmiselämän kummallisuutta – miten sattuma tekee ihmisestä onnellisen tai onnettoman. Kaiken voi menettää nopeasti, mutta samalla tavoin elämä voi hetkessä tuoda eteen uuden onnen. Suosittelen Atkinsonin persoonallisia, omaperäisiä ja pohdittuja kirjoja lämpimästi. Humoristiset ja jännittävät romaanit sopivat lomalukemiseksi tai viikonlopun iloksi.

Vuonna 1951 Yorkissa syntynyt Atkinson asuu nykyisin Edinburghissa, Skotlannissa. Hän on opiskellut englantilaista ja amerikkalaista kirjallisuutta yliopistossa ja toiminut muun muassa opettajana. Hänen esikoisromaaninsa ”Behind the scenes at the museum” ilmestyi 1995 ja se oli myyntimenestys. BBC on tehnyt kolmesta ensimmäisestä Jackson Brodie -kirjasta kuusiosaisen TV-sarjan, joka on saatavana jo DVD:näkin. Brodieta näyttelee Jason Isaacs. Sarja sijoittuu Edinburghiin, minne kirjojenkin Brodie muuttaa toisessa osassa. Schildts aikoo suomentaa koko sarjan.

TV-ohjelman kotisivut: http://www.bbc.co.uk/programmes/b011whc9
Kirjailijan kotisivut: http://www.kateatkinson.co.uk/

Siili, kulinaristi ja pakenevien hetkien kauneus

Hanna Meretoja kirjoittaa:

Vietin viimeiset lomapäiväni lukemalla Muriel Barberyn Siilin eleganssin ja Kulinaristin kuoleman. Ja tässä järjestyksessä, kuten moni muukin, vaikka kirjat ovat ilmestyneet päinvastaisessa järjestyksessä. Siilin eleganssi oli Barberyn kansainvälinen läpimurto, joka suomennettiin ensin. Ystävieni ihastuneiden mutta myös ristiriitaisten reaktioiden pohjalta en malttanut olla tarttumatta siihen ensin, vaikka moni on sanonut, ettei tämä järjestys tee oikeutta Kulinaristille. Varmaan se on totta, enkä minäkään osannut olla lukematta jälkimmäistä edellisen valossa. Kulinaristi tuntui maukkaalta makupalalta, joka täydensi Siiliä ja toi siitä mieleen muistumia mutta jäi auttamatta yksiulotteisemmaksi.

Tiedän, että jotkut ovat kritisoineet Siiliä teennäisyydestä, mutta myönnän silti häpeilemättä, että minusta se oli nautinnollinen ja paikoin myös varsin liikuttava kirja. Se oli myös mainio kesäkirja – ahmiessani sitä riippumatossa koin hetkittäin palaavani nuoruuden kesien lukunautintojen tunnelmiin ja irtautuvani arjen ajasta (mikä on kai kesäloman tarkoitus).

Minulle piiloutumisimpulssi, johon siilimetafora viittaa, oli hyvin tunnistettava. Tämä pariisilaisesta hienostotalosta – ja siihen kiteytyvästä luokkayhteiskunnasta – kertova kirja sai minut muistamaan, miksi en koskaan kotiutunut Pariisiin, vaan koin olevani siellä ikuinen turisti. Tehdessäni väitöskirjaa Sorbonnessa koin, että minuun suhtauduttiin lähinnä hyväntahtoisen alentuvasti, sillä en ollut kulkenut sinne asianmukaista eliittikoulutietä eikä ranskani ollut virheetöntä. Koin myös vastustamatonta tarvetta piiloutua – ottaa auliisti vastaan hieman yksinkertaisen ulkomaalaisen roolin. Halusin muuttua näkymättömäksi ja nostaa piikit pystyyn suojamuuriksi uhkaavaa maailmaa vastaan kuten Barberyn kuvaamat ”siilit”, ovenvartijarouva ja angstinen Paloma-tyttö. Tunnistin Palomassa myös piirteitä kaksitoistavuotiaasta itsestäni, joka ei halunnut kasvaa osaksi aikuisten valheellista maailmaa.

Siili on kertomus kahdesta yksinäisestä ja maailmalta piiloutuvasta älyköstä, jotka rakentavat identiteettejään suhteessa kirjallisuuteen, elokuviin ja taiteeseen ja päätyvät huomaamaan, että sielunsisaren voi löytää odottamattomista paikoista. Siihen verrattuna Kulinaristi on ruumiillisempi kirja. Se tavoittaa hienosti ilon, joka syntyy jonkin ruumiillisen kokemuksen, kuten makuaistimuksen, pukemisesta sanoiksi. Kirjaa olisi tuskin kirjoitettu ilman Proustin Madeleine-leivosta. Sen kaksi keskeistä, pirskahtelevalla huumorilla ryyditettyä ja keskenään jännitteiseen suhteeseen asettuvaa juonnetta ovat keittotaidon luovuus ja proustilainen unohdetun maun metsästys, johon kiteytyy tapamme vimmaisesti vaalia lapsuuden kadotettua maailmaa:

kadonnutta elämää, erilaisia makuja, hajuja, tuntemuksia, jotka asettuvat kerroksiksi esi-isien riitteihin, paikallisiin ruokiin ja sulautuvat yhteen kuvitteellisessa kollektiivisessa muistissa, joka pyrkii loihtimaan hiekasta kultaa ja ajasta ikuisuutta. Hienoa keittotaitoa sitä vastoin ei synny ilman kehitystä, kulumista ja unohtamista. Keittotaidosta on tullut taidetta nimenomaan siksi, että ainekset on alati palautettu valmistuspöydälle, missä sekoittuvat mennyt ja tuleva, täkäläinen ja vieras, raaka ja kypsennetty, ja siksi keittotaito elää kangistumatta kuolemaa pakoilevien pakkomielteisiin. (73-74.)

Molemmissa teoksissa kuvataan ihastuttavasti sitä, miten elämän kauneus piilee ohikiitävissä hetkissä. Varsinkin sellaisissa hetkissä, jotka eivät kuulu mihinkään – eivät asetu arkisen elämänkulun osaksi, syiden ja seurausten ketjuun, vaan rikkovat ajan turruttavan virran. Kulinaristissa ne ovat ylimaallisten makuaistimusten hetkiä, Siilissä toisen kohtaamisen hetkiä. Edellisiäkin Barbery kuvaa hienosti, mutta jälkimmäiset koskettivat minua syvemmin. Ne tuntuivat pukevan sanoiksi tietynlaisen peruskokemuksen hetkistä, jolloin tapahtuu jotakin, mistä olemme kenties uneksineet mutta mille emme ole uskoneet olevan sijaa tässä maailmassa. Kirja muistuttaa, miten suuri ihme on toisen ihmisen kohtaaminen, joka avaa kokonaisen uuden maailman: yhtäkkiä kaikki on mahdollista, eikä mitään ole ennalta määrätty.

Barberyn kirpeä huumori pitää huolen siitä, ettei näitä kohtaamisia ja onnen hetkiä kuvata liian sentimentaalisesti. Ihastuin myös Barberyn moniääniseen tapaan rakentaa kirjansa. Siilissä lukija pääsee tutustumaan kahden hauraan, moniulotteisen olennon salattuun sielunelämään. Kulinaristissa hän kohtaa samaan kerrostaloon mahtuvan äänten kakofonian. Kummassakaan kukaan ei saa viimeistä sanaa.

Ehdotan siis teille, jotka olette pistäytymässä virtuaalikahvilassamme tänä kirkkaana loppukesän päivänä, teehetkeä Barberyn ovenvartijarouvan seurassa:

Seremoniaksi muuttuneessa teenjuonnissa kiteytyy kyky nähdä pienten asioiden suuruus. Mistä kauneuden voi löytää? Suurista asioista, jotka on tuomittu katoamaan niin kuin kaikki muukin, vai pienistä, jotka kaikessa vaatimattomuudessaan kykenevät tuomaan elämäämme ikuisuuden välkehtivän säkenen? […] Niin, maailma kulkee kohti tyhjyyttä, kadotetut sielut itkevät kauneuden perään, mitättömyys saartaa kaikkialta. Juokaamme siis kupillinen teetä. Hiljaisuus laskeutuu, tuuli suhisee ulkona, syksyn lehdet kahisevat ja lentävät, kissa nukkuu lämpimässä valossa. Ja eletty hetki jalostuu jokaisen kulauksen myötä. (98.)

Siilin eleganssi (L’Élégance du hérisson, 2006). Suom. Anna-Maija Viitanen. Helsinki: Gummerus, 2010.

Kulinaristin kuolema (Une gourmandise, 2000). Suom. Lotta Toivanen. Helsinki: Gummerus, 2011.