Hanna Meretoja kirjoittaa:
Keskikesän sadepäivänä on hyvä viipyä hetki tämän ikuisuuskysymyksen äärellä. Mikä erottaa taiteen viihteestä ja onko koko erottelu enää tarpeellinen tai mielekäs? Tästä voi olla montaa mieltä, mutta itse en luopuisi siitä kovin kevein perustein. Pidän ”pelkkänä viihteenä” kulutushyödykkeitä, jotka tyytyvät toistamaan stereotyyppisiä käsityksiä maailmasta. Taide tuottaa uusia oivalluksia, kyseenalaistaa totunnaisia ajattelutapoja ja saa näkemään asiat uudessa valossa. Se ei vain ilmennä oman aikansa yhteiskunnallista todellisuutta vaan pystyy myös kriittisesti reflektoimaan sitä.
Kirjallisuudentutkijoita epäillään nykyään usein elitisteiksi. Taiteen puolustaminen ei kuitenkaan välttämättä merkitse populaarikulttuurin väheksymistä. Taidetta löytyy myös sieltä, mistä on perinteisesti oletettu löytyvän pelkkää viihdettä, kuten sellaisista viimeaikaisista amerikkalaisista tv-sarjoista kuin The Wire, Mullan alla ja Madmen. Niiden hienovaraiset analyysit länsimaisen yhteiskunnan ongelmista, perhe- ja työelämän suhteista, elämän hauraudesta, halun ja identiteetin mutkikkaista kytköksistä sekä sukupuolen rakentumisesta erilaisissa historiallisissa maailmoissa osoittavat samanaikaisesti sekä taiteen ja viihteen vastakkainasettelun ongelmallisuuden että näiden ongelmallisten kategorioiden tarpeellisuuden. Ilman taiteen ja viihteen käsitteitä en voisi väittää, että nämä sarjat ovat taidetta – itse asiassa emme voisi kiistellä koko kysymyksestä.
Voidaan myös ajatella, että juuri jaottelun herättämät hankalat kysymykset tekevät siitä kiinnostavan. Huomaan käyttäväni taiteen käsitettä selvästi arvottavasti siten, että hyvä viihde onkin oikeasti taidetta. Olen myös tietoinen siitä, että monet kulttuurituotteet eivät ole jaoteltavissa joko taiteeksi tai viihteeksi, vaan usein on järkevämpää puhua vaikkapa siitä, miten hyvä viihde yltää parhaina hetkinään taiteen tasolle. Kääntäen tämä ei kuitenkaan toimi: huono taide ei välttämättä ole viihdettä ollenkaan, se on vain epäonnistunutta taidetta eikä siten oikeastaan taidetta lainkaan. Viihteenä pidettyjen kulttuurituotteiden puolustaminen taiteena herättää myös kysymyksiä siitä, onko pelkässä viihtymisessä jotain epäilyttävää.
Oli miten oli, en pidä myöskään Siri Hustvedtia viihdekirjailijana. Juuri hänen romaaniensa avoin, dialoginen muoto on yksi syy tähän. Niissä yhdistyvät hienosti konkreettinen kokemuksellinen taso ja abstraktimpi, reflektion taso. Ne onnistuvat artikuloimaan ja kiteyttämään monia huomioita, joissa ei usein ole mitään sinänsä kovin vallankumouksellista mutta jotka saavat ajattelemaan asioita hieman uusista näkökulmista. Niiden ytimessä ovat kysymykset siitä, miten koemme, näemme ja havaitsemme asioita kulttuurisesti muovautuneesta odotushorisontista – siis kysymykset, jotka ovat myös taidetta ja viihdettä koskevan kysymyksen ytimessä:
”The problem is that we’re all blind, all dependent on preordained representations, on what we think we’ll see. Most of the time, that’s how it is. We don’t experience the world. We experience our expectations of the world. That expecting is really, really complicated.” (The Sorrows of an American, 131.)
Juuri tätä monimutkaisuutta Hustvedtin romaanit onnistuvat kirjoittamaan auki. Samalla ne ovat mainioita esimerkkejä siitä, että myös taiteen äärellä voi viihtyä. Tai siis nimenomaan taiteen äärellä sitä vasta viihtyy, koska pelkkä viihde on ennalta-arvattavuudessaan pitkästyttävää.
