PROFESSORIPOOLI: Junichiro Tanizaki, Makiokan sisarukset: Perinteinen elämänmuoto ja avioliiton solmimisen vaikeus

 H.K. Riikonen kirjoittaa:

Junichiro Tanizaki, Makiokan sisarukset. Suomentanut Kai Nieminen. Helsinki: Tammi, 1991. 714 sivua. Alkuteos Sasameyuki (1943-1948)

Japanilaisen Junichiro Tanizakin pääteokselle, laajalle romaanille Sasameyuki on suomentaja Kai Nieminen antanut neutraalin nimen Makiokan sisarukset. Ratkaisu on ymmärrettävä, sillä alkuperäisen otsikko ”pakenee herkkyydessään ja viitteellisyydessään kaikkia käännösyrityksiä”, kuten suomentaja on alkusanoissaan todennut. Alkuperäinen nimi tarkoittaa ”tuprahdellen pyryävää vitilunta”, mutta se on lähellä myös kuiskausta merkitsevää sanaa sekä viittaa romaanin Yukiko-nimiseen henkilöön ja hänen Taeko-sisarensa esittämään Lumi-tanssiin.

Romaanin aihe on sangen yksinkertainen. Kun Makiokan perheen neljästä tyttärestä kaksi vanhinta on jo naimisissa, tehtävänä on  sopivan aviomiehen löytäminen toiseksi nuorimmalle tyttärelle Yukikolle; toisaalta nuorin tytär Taeko käyttäytyy epäsovinnaisesti – hänen ei pitäisi löytää miestä ennen vanhempaa sisarta eikä solmia miessuhteita. Eräitä sopivan tuntuisia ehdokkaita Yukikolle löytyykin avioliittoja välittävän puuhakkaan rouva Itanin ponnistelujen ansiosta, mutta tapaamiset sulhaskandidaattien kanssa eivät lopultakaan johda tulokseen Yukikon päättämättömyyden ja muidenkin syiden takia. Tilannetta hankaloittavat japanilaisen sukuyhteisön normit ja käytänteet: suvun päätalouden on hyväksyttävä aviomiesehdokas ja hankittava tarkat tiedot hänen taustastaan. Makiokan sisarukset on olennaisesti naisten ja naisten toiminnan kuvausta. Vaikka miehistäkin annetaan yksityiskohtaisia luonnehdintoja, heidän asemansa romaanissa on toissijainen.

Tanizakin romaanin julkaisemisessa oli omat vaikeutensa. Koko teos voitiin julkaista vasta toisen maailmansodan jälkeen, sillä aiheeltaan sitä oli pidetty ”ajankohtaan sopimattomana”. Kohtalokkaiden historiallisten tapahtumien aikana tapahtuvassa ja kirjoitetussa romaanissa huomio keskittyy avioliittoaiheen ohella esimerkiksi pukeutumiseen, ostosten tekemiseen ja ravintoloissa syömiseen. Maailmanpolitiikan käänteitä ei ole kuitenkaan täysin unohdettu: niistä mainitaan aina silloin tällöin esimerkiksi henkilöiden lukiessa lehdistä uutisia ulkomaiden tapahtumista. Vanhemman sisaren mies Teinosuke on jopa kiinnostunut maailmanpolitiikasta, mutta on varovainen: ”/…/ nyt kun ajat olivat sellaiset kuin olivat hän katsoi sitäkin tarkemmin mitä suustaan päästi: hän ei halunnut joutua hankaluuksiin varomattomien puheitten tähden.” Perhe joutuu myös kokemaan poikkeukselliset olot. Niinpä Yukikon vanhempi sisar Sachiko joutuu ilmahälytysharjoituksen aikana ensi kertaa elämässään vesisankojen välitysketjuun. Äänilevyjäkään ei sovi soitella aamusta asti.

Romaani tarjoaa havainnollisen kuvan Osakan seudun elämästä, elämänmuodosta ja käytöstavoista sekä erilaisista juhlista; myöskään perinteellisiä taiteen muotoja ei ole unohdettu. Makiokan perheen on lisäksi elettävä säätynsä tai luokkansa mukaista elämää. Henkilöt panevat merkille myös kielenkäytön, puhutaanko Osakan kielimuotoa vai onko puheessa tokiolainen korostus. Muoto- ja tapakulttuurin tärkeydestä kertoo esimerkiksi kirjeiden kirjoitus ja siinä noudatetut muodot. Niinpä erään sulhasehdokkaan kirje herättää suuttumusta: ”Kirje oli kirjoitettu rullaksi kääritylle kirjepaperille muodollisella kirjakielellä; käsiala oli kaavamaista, lauseet samaten, koko kirje sanalla sanoen keskikertainen. Sachikon suu loksahti hämmästyksestä auki: jos kerran Sawazakit ja Suganot korostivat sukujensa arvokkuutta noudattamalla tällaisia vanohja perinteitä paljon tavanomaista ankarammin, miten oli mahdollista että he kohtelivat heitä näin? Rouva Sugano oli aivan omapäisesti, lainkaan neuvottelematta asiasta etukäteen Makiokan perheen kanssa, kirjoittanut miehelle jota ei edes tuntenut ja ehdottanut että hän tapaisi Yukikon – eikö hänen ikäisensä naisen olisi pitänyt osoittaa parempaa harkintakykyä?”

Japanin eri seutujen toisistaan poikkeavat perinteet ja tavat ovat havainnollisesti esillä. Niinpä erään ravintolanisännän taustaa kuvataan seuraavasti: ”Isäntä oli oppinut ammattinsa nykyisin jo lopetetussa mutta Meiji-kaudella kuuluisassa Tokion Ryōgokussa olleessa Yoheessa, jonka nimestä hän oli muuntanut oman ravintolansa nimen, mutta hänen sushinsa oli erilaista kuin entisaikojen Yohe-sushi: vaikka hän oli saanut oppinsa Tokiossa hän oli syntyjään kobelainen ja hänen tapansa tehdä sushia noudatti ilmiselvästi Kansain perinteitä.” Isännän mielestä sushiin sopimatonta kalaa ei ollutkaan, joten hänen valikoimaansa kuului ”meriankerias, pallokala, simppu, keltapyrstö, osteri, raaka merisiili, kampelan eväntyvi, punasimpukan sisälmykset, valaanliha.” Kalat isäntä tarjosi ”keitettynä tai paistettuina, mutta ravut ja merikorvat olivat aina eläviä ja liikahtelivat siihen saakka kunnes hän asiakkaan silmien edessä valmisti niistä sushia.” Romaanissa mainitaan joukko muitakin japanilaisia ruokalajeja, kuten kyyhkynmunakeitto ja misolla ja purjosipulilla maustettu ankannahka käärittynä riisikakkaroiden ympärille.

Mutta myös eurooppalaiset vaikutteet ovat tunkeutuneet perinteelliseen japanilaiseen elämänmuotoon. Makiokan perheen tuttavapiiriin kuuluu saksalainen Stolzin perhe – ei voi olla ajattelematta, että Stolz-nimi on peräisin Gontšarovin Oblomovista, jossa juuri Stolz-niminen mies yrittää saada Oblomovia aktiivisemmaksi. Klassinen venäläinen romaani tulee tietenkin mieleen nimistä Kirilenko ja Vronski. Välillä kuunnellaan Schubertia, luetaan Anatole Francea, ollaan tietoisia unkarilaisesta Ferenc Molnarista ja katsotaan ranskalaisia elokuvia. Japanilaistyylisessä huoneessa saattaa olla länsimaisia huonekaluja.

Myös länsimainen lääketiede on saavuttanut jalansijaa. Kuten Tanizakin romaanissa Avain, myös Makiokan sisaruksissa otetaan ruiskeita, esimerkiksi B-vitamiinin lisäämiseksi, ja muita lääkkeitä. Romaanissa on eräitä vaikuttavia sairauden kuvauksia, etenkin herra Itakuran ja nuorimman sisaruksen Taekon sairaudet. Taekon ulkonäkö on sairauden seurauksena muuttunut: ”Joutuessaan jonkin pitkällisen sairauden tähden vuoteenomaksi Taekon ikäinen nainen yleensä kutistui hellyttäväksi kolme- neljätoistavuotiaan näköiseksi tyttöseksi, toisinaan sai jopa puhtaan ja viattoman, pyhän tuntuisin hahmon, mutta Taeko päinvastoin menetti tavallisen nuorekkuutensa ja näytti aivan ikäiseltään – tai  paremminkin ikäistään paljon vanhemmalta. Ja mikä ihmeellisintä koko hänen nykyaikaisuutensa oli kadonnut ja hän vaikutti lähinnä jonkin geishatalon tai baarin – ja sittenkin hämäräperäisen, ei kovin korkeatasoisen paikan – tarjoilijalta. Ainahan Taeko oli käyttäytynyt paljon huonommin kuin sisarensa, mutta säilyttänyt silti jotakin hyvän perheen tyttärelle ominaista, mutta nyt hänen kasvojensa mutaisen harmaa, veltto iho näytti aivan kuin jonkin sukupuolitaudin himmentämältä ja toi väistämättä mieleen rappiolle joutuneen naisen.”

Väliin suorastaan kliinisten sairaskuvausten ohella romaanin huipentumia ovat tulvan ja myrskyn vaikuttavat ja laajat kuvaukset. Mutta luonnonilmiöt ovat esillä myös pienemmissä mittasuhteissa: ”Äkkiä hän [Teinosuke] kuuli rapsahduksia puutarhan araalioiden kuivuneilla lehdillä, ja kun hän kurottautui työpöytäänsä nojaten avaamaan edessään olevan paperi-ikkunan hän huomasi että vasta äsken seesteiseltä taivaalta tihkui nyt syksyinen sadekuuro: hennot norot alkoivat hiljalleen valua räystäältä maahan.”

Romaanin keskiössä olevasta Makiokan perheestä erottuu selvästi Yukikon ja Taekon, kahden sisaren vastakohtaisuus. Toimeliaan ja itsenäisen Taekon rinnalla Yukiko on ujo ja suorastaan oudon passiivinen. Suhteessaan sulhaskandidaatteihin hän ei juuri saa sanaa suustaan, oikeastaan vain jotain mutinaa. Eräänlaisena ääriesimerkkinä hänen käyttäytymisestään on rouva Itanin raportoima tapaus. Sulhasehdokkaan herra Hasideran pyydettyä yllättäen Yukikoa kanssaan kauppaan ostamaan sukkia ”Yukiko-neiti oli vain seissyt hätääntyneen näköisenä ja huokaillut ja vääntelehtinyt ja kääntynyt moneen kertaan katsomaan teitä muita jotka olitte viitisenkymmentä metriä taempana ikään kuin olisi odottanut teidän tulevan pelastamaan hänet, ja herra Hasideraa oli alkanut suututtaa niin että hän oli mennyt yksin kauppaan ostoksilleen.” Mutta joissain tilanteissa Yukiko osoittautuu myös päättäväiseksi tavalla joka vanhempaa sisarta hämmästyttää.

Vastakohtana Yukikolle Taekon epäsovinnaisuus ei ilmene vain miessuhteissa vaan muussakin käyttäytymisessä: ”/…/ ei ollut harvinaista että hän palvelijatarten läsnäollessakin vilvoitteli tuulettimen ääressä kimono auki repsottaen tai kuljeskeli kylvystä tultuaan asussa joka saattoi sopia jollekulle vuokrakasarmissa asuvalle työläisnaiselle.” Mukana on myös onnistunut ja hellyttävä lapsihahmo, vanhemman sisaren Sachikon tytär Etsuko. Samoin mukana on joukko elävästi luonnehdittuja sivuhahmoja, kuten edellä mainitut rouva Itani ja herra Itakura sekä palvelijatar Oharu. Varsin erilaisina hahmoina esillä on myös sarja sulhasehdokkaita.  Lopulta sopiva ehdokas löytyykin, erään japanilaisen varakreivin avioton poika. Hänen taustastaan, vaihtelevista opinnoistaan ja monenlaisesta yritteliäisyydestä rouva Itani esittää seikkaperäisen katsauksen unohtamatta myöskään ulkonäön kuvausta: ”Ulkonäöstä voin kertoa että hän on tummaihoinen ja niin kuin niin monet kauan länsimailla asuneet osaksi kalju – ei mitenkään varsinaisesti komea mies, mutta sillä tavoin jalopiirteinen että hänet huomaa heti sivistyneeksi mieheksi. Hän on vanttera, voisi ehkä sanoa pyylevä, eikä hän ole vielä koskaan ollut sairas.”

Mutta romaanin loppu on avoin: Yukiko on kyllä menossa naimisiin, mutta ennen lähtöään hääpaikkaan tuntee vatsavaivoja. Romaanin viimeinen virke kaikessa realistisuudessaan on mieliinpainuva: ”Ripuli ei sinäkään päivänä parantunut: se kiusasi häntä koko junamatkan ajan.”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori. 

 

Goottilaista jännitystä Baskimaalla: Dolores Redondo, Baskimaan murhat 1-3

Joel Kuortti kirjoittaa:

Dolores Redondo: Baskimaan murhat 1-3
1: Näkymätön vartija (2015; En guardián invisible, 2013)
2: Luualttari (2015; Legado en los huesos, 2013)
3: Myrskyuhri (2016; Ofrenda a la tormenta, 2014)
Suom. Sari Selander, Gummerus.

Etnisten dekkareiden nousu

Erityisesti 1990-luvun lopulta alkaen Suomessakin on kasvanut kiinnostus etnisiin dekkareihin, ja samalla näiden julkaiseminen on lisääntynyt. Tätä aiemminkin on toki ollut etnisiä dekkareita – esimerkiksi hollantilaisen Robert van Gulikin kiinalainen Tuomari Dee 1940–1960-luvuilla tai yhdysvaltalaisen John Ballin afro-amerikkalainen Virgil Tibbs 1960–1980-luvuilla [yhdysvaltalaiselta John P. Marquandilta ei ole suomennettu japanilaisen Mr Moton seikkailuja 1930–1950-luvuilta] –, mutta viimeisten 20 vuoden aikana ilmiö on vahvistunut.

Etnisyys dekkareissa voi esiintyä monin tavoin. Esimerkiksi kirjailijan tausta voi olla etninen (kuten afro-amerikkalaisen Pauline E. Hopkinsin), kirjan etsivä voi olla taustaltaan etninen (rhodesialais-skotlantilaisen Alexander McCall Smithin botswanalainen Mma Ramotswe tai englantilaisen H. R. F. Keatingin intialainen tarkastaja Ghote) tai teoksen tematiikka voi liittyä etnisyyteen (yhdysvaltalaisen Leighton Gagen brasilialaisen etsivän Mario Silvan tutkimukset). Nämä piirteet voivat myös yhdistyä eri muodoissa kuten navajotausta ja teemat Tony Hillermanin navajopoliisien Joe Leaphornin ja Jim Cheen tutkimuksissa.

Etnisyys on määritteenä itsessään ongelmallinen, mutta etniseksi määritelty teos näyttäisi edustavan valtavirrasta erottuvaa, usein vähemmistökulttuuria edustavaa tekijää, päähenkilöä tai teemaa. Näin ollen esimerkiksi espanjalaisen Manuel Vázquez Montalbánin yksityisetsivä Pepe Carvalho ei olisi ’etninen’, mutta kuubalais-yhdysvaltalaisen Carolina García–Aguileran miamilaisetsivä Lupe Solano olisi, tai yhdysvaltalaisen S. J. Rozanin dekkareista Bill Smith ei olisi etninen ja Lydia Chin olisi. Etnisiksi lukeutuisivat myös kiinalais-yhdysvaltalaisen Qiu Xiaolongin shanghailainen tarkastaja Chen sekä Café Voltairessakin esitellyt Sujata Masseyn Rei Shimura ja Tarquin Hallin Vish Puri. Oman lukunsa muodostavat muista syistä, kuten vaikkapa Nordic Noir -käsitteen kautta, etnisiksi leimautuvat dekkarit, jotka sinänsä edustavat valtakulttuuria: islantilaisen Arnaldur Indriðasonin komisario Erlendur Sveinsson, norjalaisen Anne Holtin etsivä Hanne Wilhelmsen, ruotsalaisen Anna Janssonin rikostutkija Maria Wern tai tanskalaisen Jussi Adler–Olsenin Osasto Q-sarja. Myös suomalaiset dekkarit sijoittuvat tähän joukkoon, ellei rajauksena ole Scandi Noir.

Suomalaisissa dekkareissa esiintyy myös etnisiä päähenkilöitä. Näitä ovat esimerkiksi Kati Hiekkapellon Serbian unkarilainen Anna Fekete, Eppu Nuotion afrikkalaissyntyisen isän ja suomalaisen äidän tytär, tv-toimittaja Pii Marin ja Matti Röngän inkerinsuomalainen Viktor Kärppä. Uusin tuttavuus on myös Caféessa esitelty Vera Valan italialais-suomalainen Arianna de Belli.

Goottilaista baskihenkeä Dolores Redondon teoksissa

Johdatus etniseen dekkariin johtaa meidät seuraavaksi Espanjan Baskimaalle, jonne sijoittuvat Dolores Redondon Baskimaan murhat -sarjan kolme teosta, Näkymätön vartija (2013, suom. 2015), Luualttari (2013, 2015) ja Myrskyuhri (2014, 2016). Ne ovat ilmestyneet nopeaan tahtiin, ja yhtä tiiviisti ne on suomennettu. Teoksillaan espanjalainen Dolores Redondo (Meira) on noussut erittäin suosituksi ja myydyksi kirjailijaksi, jonka kirjoja on käännetty viidelletoista kielelle. Yhtenä osoituksena suosiosta on, että jo ensimmäisen kirjan jälkeen kirjan tapahtumapaikoille järjestettiin opastettuja kierroksia.

Redondon päähenkilö on Pamplonan poliisin rikosylikonstaapeli Amaia Salazar, joka trilogian aluksi joutuu ratkomaan murhaa kotikyläänsä Elizondoon Baztánin laaksossa. Amaia on lähtenyt kylästä nuorena, eikä paluu ole helppo. Tämä henkilöhistoriallinen tausta ja julma perhesalaisuus on takautumien kautta läsnä kautta koko trilogian, samoin kuin eräät toiset temaattiset juonteet, vaikka jokaisessa osassa on myös omat erityiset ratkottavat rikoksensa ja ominaispiirteensä. Myös Amaian asema naisjohtajana maskuliinisessa ympäristössä luo omia jännitteitään juonen edetessä. Lukijan kannalta kirjat lienee paras lukea järjestyksessä, koska niissä henkilöt ja asiat kerrostuvat vähitellen.

Etnisyyden näkökulmasta trilogia on mielenkiintoinen erityisesti baskikulttuurin ja -kielen kannalta. Kulttuurisia seikkoja esitellään vähitellen ja jokaisessa kirjassa on pieni (osittain päällekkäinen) sanasto baskitermeistä. Kaikkia kirjassa esiintyviä termejä ei kuitenkaan sanastoon ole sisällytetty, ja toisaalta useimmat on selitetty myös itse tekstissä.

Monista (etnisistä) dekkareista poiketen Redondon teoksissa ei juurikaan esitellä paikallisia ruokia ja juomia, eikä niissä ole lainkaan reseptejä. Yksi poikkeus on navarralainen txatxingorri-leivos (tai txatxigorri, chanchigorri), jolla on erityinen asema Näkymättömässä vartijassa (s. 31) ja jonka merkitys kokonaisuudelle selviää Myrskyuhrissa. Jonkinlaisen käsityksen gastronomiasta kyllä saa kirjat luettuaan, mutta mitään kulinaarista ilotulitusta ei missään vaiheessa voi kokea.

Trilogia muodostuu goottilaiseksi jännitysnäytelmäksi, johon sekoittuu taikuutta, magiaa, esi-kristillisiä uskomuksia ja myyttejä sekä yliluonnollisia kokemuksia. Osa näistä liittyy baskikulttuuriin, mutta mukana on myös voodoota, taroteja ja katolista eksorsismia. Goottilaisuutta korostaa myös tapahtumien ja ympäristön välinen yhteys: murhia ja niiden selvittelyä ympäröi kaikkea muuta kuin idyllinen luonto. Baskimaa ei näyttäydy (kuin välähdyksittäin) mairittelevana turistikohteelta vaan ennemminkin kesyttömänä, karuna ja alkuvoimaisena ympäristönä, jossa myrskyää, tuulee ja sataa vettä, räntää sekä lunta, ja jossa musta jää vaanii mutkaisia teitä ajavia: ”Hyytävää aamukoleutta seurasi sakea sumu, jota sen sisälle tiivistynyt vesi painoi maata kohti” (Luualttari, s. 394). Metsissä ja rotkoissa asustaa myös tuntemattomia olentoja (basajaun, tarttalo), joiden olemassaoloa ei ole voitu todistaa.

Teokset ovat suhteellisen pitkiä (469, 609 ja 576 sivua), mutta missään vaiheessa ne eivät tunnu pitkästyttäviltä. Ennemminkin odottaisi jatkoa, mistä kolmannen osan loppu saattaisikin antaa viitteitä. Kielellisesti teksti on sujuvaa, joskin välillä minua häiritsi nimien sekava käyttö; jopa samassa kappaleessa henkilöistä saatetaan käyttää eri nimiä: ”Amaia nousi portaita ja vilkaisi kelloa puhelimestaan. … Kokoushuoneeseen astuessaan Salazar näki työtovereidensa katselevan naamat pitkinä fläppitaulun kuvia” (Myrskyuhri, s. 529). Tämän voisi ymmärtää paremmin, jos kyse olisi esimerkiksi jonkinlaisesta näkökulmatekijästä, mutta näin ei näyttäisi olevan. Nyt se vain häiritsee – onneksi vain marginaalisesti.

Redondon trilogia muodostaa jännittävän ja mukaansa tempaavan kokonaisuuden, joka on yhtäältä perinteistä dekkarikerrontaa ja erilaisuudellaan kiinnostavaa kuvausta vähemmän tutusta kulttuuripiiristä.

Linkit ja lähteet:

Christian, Ed (toim.): The Post-Colonial Detective. Palgrave, 2001.
Gummerus: Redondo-sivut. http://www.gummerus.fi/fi/kirjailija/dolores-redondo/491/
Kantokorpi, Otso: Pääkirjoitus – Etnisen etsivän käyttö. Ruumiin kulttuuri 3/1991.
Lehti, Anu-Elina: Etninen dekkari kapusi suosikiksi, Taloussanomat 30.6.2003.
http://www.taloussanomat.fi/arkisto/2003/07/01/etninen-dekkari-kapusi-suosikiksi/200326542/12
Piipponen, Maarit: Dekkarit ja etnisyys: Onko värillä väliä? Naistutkimus–Kvinnoforskning 17.4 (2004): 86–90.

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on postkoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

Vapaa - ajattelemaan ja tuntemaan

Päivi Kosonen kirjoittaa:

Goliarda Sapienza
Elämän ilo (L’arte della gioia, 1998).
Suomentanut Laura Lahdensuu.
Gummerus, 2014.


Goliarda Sapienzan romaani on epätavallinen romaani. Se on kielellisesti ja rakenteeltaan epätasainen – ja ehkä juuri siksi virkistävä. Teos on virkistävää luettavaa kepeän ja laskelmoidun amerikkalaisproosan jälkeen, puhumattakaan yli-intellektuaalisesta tahi synkähkön puoleisesta eurooppalaisesta nykyproosasta. Sapienzan romaani on elävä ja hengittävä, vaihteleva, outo, queer, jos tällaista sanaa rohkenee käyttää myönteisenä attribuuttina, elävän ja monimuotoisen teoksen synonyyminä.


Romaanin pitkä tie


Goliarda Sapienzan (1924–1996) äskettäin suomennettua romaania Elämän ilo kehystävät lukuisat puheet ja esittelyt, alkusanat ja jälkilauseet. Niiden ajatellaan olevan tarpeen, koska romaani ei ole aivan tuore, vaan tekijän puoliso Angelo Pellegrino julkaisi sen omakustanteena 1998.

Itse asiassa esipuheen mukaan Elämän ilo oli valmis jo vuonna 1976. Sapienza oli tarjonnut kirjaansa useille italialaisille kustantajille, jotka eivät kuitenkaan juurikaan innostuneet rakenteeltaan ja kieleltään eriskummallisesta teoksesta, joka vieläpä oli täynnä uskaliaita aiheita: aborttia, insestiä, feminiinistä seksuaalisuutta ja antifasistista politiikkaa. Kun kirjailija kuoli vuonna 1996, käsikirjoitus jäi puolisolle, joka tunsi velvollisuudekseen julkaista sen. Vuosi oli 1998. Toinen painos otettiin erään Sapienzan maailmankatsomusta esittelevän televisio-ohjelman jälkeen 2003. Oikeastaan vasta teoksen ranskannoksen suosion jälkeen Sapienzan romaani palasi takaisin Italiaan, jossa sitä alettiin lukea enemmän 1900-luvun naisen elämää kuvaavana romaanina – ei pelkästään kulttuurihistoriallisesta mielenkiinnosta.



Kehitysromaani: 1900-luvun naisen seikkailu

Romaanin päähenkilö ja pääasiallinen kertoja on sukunimetön naishahmo Modesta, joka kertoo romaanissa oman kasvu- ja kehitystarinansa 1900-luvun Italiassa. Se on kertomus sosiaalisesta noususta, köyhän sisilialaistytön noususta arvostettuun asemaan, kun hän päätyy nuorena naisena mahtavan ruhtinasperheen miniäksi ja saa lopulta neuvokkaana ja älykkäänä naisena hoitaakseen suuren omaisuuden ja perinnön, jota hän viisaasti opettelee koko romaanin ajan käyttämään.

Päähenkilön elämään kuuluvat lapsuus- ja nuoruusvuodet luostarissa, lukuisat rakkaudet, äitiyden jaksot ja lukuisat lapset – omat ja toisten – sekä erinäiset seksuaalisen ja poliittisen heräämisen kaudet. Modestasta muotoutuu elämän myötä vankka fasismin ja mafian vastustaja, joka pyrkii kasvattamaan omat lapsensa vapaiksi ajattelemaan ja tuntemaan.

Vaihe vaiheelta päähenkilöstä tulee kirjailija, joka ottaa tehtäväkseen puhdistaa ja elvyttää sanoja:

Vika on sanoissa, joiden perinne edellyttää olevan ehdottomia, vääristyneissä merkityksissä, jotka niiden ylle on vedetty. Sana rakkaus valehteli, täsmälleen samoin kuin sana kuolema. Monet sanat valehtelivat, melkein kaikki. Siinä siis oli tehtäväni: oli tutkittava sanoja täsmälleen samoin kuin tutkitaan kasveja, eläimiä... sen jälkeen ne piti puhdistaa homeesta, vapauttaa ne vuosisataisten perinteiden kovettuneiden kuorien alta, oli keksittävä uusia sanoja ja ennen kaikkea heitettävä pois päivittäisessä käytössä kuluneimmat, kaikkein lahoimmat, kuten: ylevä, velvollisuus, perinne, itsekieltäymys, nöyryys, sielu, häveliäisyys, sydän, sankarillisuus, tunne, armo, uhraus, luopuminen (Elämän ilo, 199.)

Romaanin loppupuolella hän joutuu jopa vankilaan, mutta vapautuu ja jatkaa elämäänsä, alkaa jakaa oppejaan ja elämänkokemuksiaan nuoremmille: ”Älä ihmeessä rupea ilonkaan fanaatikoksi”, Modesta toteaa pojanpojalleen romaanin lopussa.

Romaanissa on monia yhtymäkohtia tekijän omaan elämään, samoin kuin hänen muissa romaaneissaan, joita hän julkaisi 1960-luvulla ja oman vankeusaikansa jälkeen 1980-luvulla.


Emansipoituminen, vapautuminen naisena ja ihmisenä

Keskeinen kasvu romaanissa on emansipoitumista, vapautumista naiseksi ja siksi ihmiseksi joka on – vapaiksi naista estävien ja häntä pienentävien aatteiden ja ideologioiden, kaavojen ja muottien, perinteiden haarniskojen ja panssareiden ikeestä. Omassa mielessäni Sapienzan teos vertautuu kahteen vanhaan teokseen, Casanovan Muistelmiin tai miksei myös George Sandin muistelmiin. George Sand kuvaa juuri Modestan kaltaista päähenkilön jakautumista köyhän ja aristokraattisen yläluokan perinteen kesken ja samoin myös erilaisten rajojen rikkomista elämässään, erityisesti luostarielämän seksuaalikielteisen elämäntavan jälkeen. Casanovasta puhuttaessa on kuitenkin pakko tarkentaa, että omassa mielessäni kyse on alkuperäisten ranskalaismuistelmien Casanovasta, älykkäästä ja seikkailullisesta hahmosta, jolle hengen ja ruumiin vapaus oli muita arvoja tärkeämpää – tärkeämpää kuin seksi.

Mikään kyltymätön rakastajatar ja seksihahmo Modesta ei siis ole, vaikka suomalaisen teoksen takakansiesittelyssä näin väitetäänkin. Modesta on pikemminkin hahmo, jonka vapauskäsitykseen kuuluu vapaus myös eroottisen ja seksuaalisen itsensä toteuttamisen alueella. Se ei mitenkään automaattisesti tarkoita lukuisia kumppaneita, vaan olennaisempaa Modestan seksielämässä on rakkauden, elävyyden ja aistimellisuuden vaaliminen. Kahlitseva aviorakkaus ei kuitenkaan ole häntä varten, vaikka toisaalta hän onkin rakkaudessaan uskollinen.

On ymmärrettävää, että romaanin alku on karkottanut konservatiivisia lukijoita. Modestan kerrotaan esimerkiksi joutuneen aivan pienenä tyttönä aikuisen miehen eroottisten leikkien kohteeksi. Tytön suhtautumista ei kuitenkaan kuvata tekopyhästi kielteiseksi, vaan päin vastoin hänen kerrotaan nauttivan Tuzzu-nimisen miehen kielihyväilyistä sukupuolielimissään, tuntevan ruumiissaan miellyttäviä värähdyksiä. Toinen lapsuuden seksuaalisuuteen liittyvä episodi merkitsee kuitenkin kipua, kun Modestan ”isä” raiskaa hänet. Luostarissa hänet ilmeisesti hoivataan kuntoon, koska lapsuuden kokemukset eivät estä häntä myöhemmin toteuttamasta omaa seksuaalisuuttaan monien erilaisten kumppaneiden kanssa, naisten ja miesten, vanhojen ja nuorten.


Kasvu itseksi, siksi naiseksi joka on

Merkittävin kehitys- ja kasvukertomus liittyy päähenkilön Modestan tulemiseen itsekseen, toteuttamaan sitä joka hän on. Tähän viittaa romaanin nimi Elämän ilo vaikka italialainen alkunimi L’arte della gioia kuvaa sitä vielä paremmin.

Kyse ei nimittäin ole mistään yhdestä paikasta ja kerralla hankittavasta tai saatavasta ilosta, vaan koko elämän mittaisesta projektista jos näin voi sanoa: luontevan itseyden ja elämisen taidon opettelemisesta. Luontevalla ja iloisella elämällä tarkoitetaan romaanissa päähenkilön elämistä enemmän ja enemmän omana itsenään, jotain sellaista siis mistä vaikkapa Montaigne puhuu Esseissään.