Sisar, taide, elämä: Susan Sellersin Vanessa & Virginia

 

Osallistuin tänään Turun Kirjamessujen Elegia Virginia Woolfille! -keskusteluun Laura Gustafssonin ja Riikka Pelon kanssa (keskustelun johdattelijana Jaana Airaksinen). Meillä oli antoisa keskustelu Susan Sellersin Vanessa & Virginia -romaanista, Virginia Woolfista, hänen erityislaatuisesta kielestään ja tyylistään ja laajemmin taiteesta, elämästä ja näiden välisestä suhteesta. Sekä Gustafssonia että Peloa on nimitetty Suomen Virginia Woolfiksi, ja meitä kaikkia yhdisti Woolfin – erityisesti hänen soljuvan kielensä, sen rytmin ja rohkean kokeilevuuden – ihailu.

Kerroimme ensin omasta Woolf-suhteestamme ja sitten siitä, mitä pidimme kiinnostavimpana Sellersin romaanissa. Muistan elävästi, miten luin 17-vuotiaana Woolfin Majakan (To the Lighthouse, 1927) ja lumouduin täydellisesti hänen tyylistään, siitä miten sanoilla voi tavoittaa tajunnan virran, sen kaiken mitä ohikiitävänä hetkenä tapahtuu mielessä, kerroksellisen ajan, muistojen, mielikuvien, suunnitelmien, assosiaatioiden soljumisen toisiinsa.

Olen aina kokenut puhuttelevana myös Woolfin tuotannosta välittyvän todellisuuskuvan ja taidekäsityksen. Hänen teoksissaan elämä on kaoottista, kuin pimeä meri, mutta kuin majakanvalo, joka hetken välähdyksessä luo jäsennyksen maailmaan, taide voi antaa todellisuudelle hahmon ja mielen, vaikka vain hetkellisen ja osittaisen. Taide on merkitsevän muodon etsimistä, ja kuten Woolfin Majakan Lili Briscoe ja Sellersin romaanissa Woolfin sisko Vanessa Bell toteavat, joskus yksi viiva voi onnistua luomaan ratkaisevan yhteyden asioiden välille.

Vanessan ja Virginian sisaruussuhteeseen keskittyvästä Susan Sellersin romaanista välittyy jokin samantapainen elämäntuntu, vaikka sitä ei pidä ryhtyä vertailemaan esimerkiksi kielen ja kerronnan osalta Woolfiin. Itse asiassa romaani reflektoi epäsuorasti kysymystä siitä, miten kukaan kuolevainen voi kirjoittaa kertomuksen kielellisesti niin ylivertaisesta Virginia Woolfista. Kertojaratkaisu on tietynlainen keino selvitä haasteesta. Vanessa puhuttelee sisartaan läpi eräänlaisena kirjeenä toimivan romaanin ja toteaa, että jos Virginia olisi elossa ja kertoisi tätä tarinaa, hän löytäisi juuri oikeat sanat: "Sinä olit se, joka tiesi kuinka kuvata tapahtuma niin että sen olemus paljastuisi. Minulla ei ole sinun lahjakkuuttasi. Jos olisit täällä, tietäisit kuinka tämä tarina pitää kertoa." (Vanessa & Virginia, 24.)

Oikeutus sille, että Vanessa kertoo tarinan, on se, että muuten se jäisi kertomatta. Vastaavasti Sellersin oikeutus kirjan kirjoittamiselle on se, että muuten Vanessa ja Virginian ainutlaatuisen sisarussuhteen tarina ei pääsisi suuren yleisön tietoisuuteen. Lisäksi romaani korostaa, että kunkin on löydettävä itselleen ominainen ilmaisun tapa.

Vanessa on kuvataiteilija, joka hahmottaa maailmaa visuaalisesti; Woolfin väline on kieli. Sellersin romaanissa nämä yhdistyvät. Vanessalla jonkin tilanteen tai tunnelman kuvaamisessa on lähtökohtana visuaalinen kuva, jonka sävyjä hän tarkastelee: "Luon mielikuvan tapahtumasta kuin se olisi maalaus" (13). Sitten hän lähtee vähitellen kehimään siitä kertomuksen fragmenttia. Samalla koko romaani on kuitenkin Vanessan sisäistä puhetta, sisarten jaettujen kokemusten ja muistojen sanallistamista.

Minua kiehtoi romaanissa erityisesti sen punaisena lankana kulkeva ajatus elämästä luomisena, jonka näytetään olevan pohjimmiltaan yhdessäluomista. Romaanissa elämä näyttäytyy yhtenä luomisen prosessina, jossa oman elämän jäsentäminen joksikin taideteoksen kaltaiseksi ja taiteen luominen ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa. Jossakin vaiheessa Vanessa oivaltaa, että voi maalata "kehysten ulkopuolella" ja alkaa maalata hahmoja ja abstrakteja kuvioita ympäri taloaan. Välillä hänestä kaikki tuntuu hajoavan ja muuttuvan merkityksettömäksi, mutta toisina hetkinä, usein Virginian kanssa jaettuina, palasista tuntuu rakentuvan taideteos: "Vähitellen elämäni palaset – juhlien sekasotku, lasten riisutut vaatteet, oma kerkeneräinen takkani – sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi." (135.)

Romaanissa luomisen näytetään koko ajan tapahtuvan yhdessä toisten kanssa, yhteydessä toisiin, sekä suhteessa aiempaan taiteeseen että suhteessa ympärillä oleviin ihmisiin – heiltä tukea etsien, heidän kanssaan kiistellen ja kilpaillen. Kun Vanessa lukee Majakan, hänen kokemansa tunteiden kirjo ulottuu alemmuudentunteesta ihailuun ja sen oivaltamiseen, että lukemisen kautta hän alkaa "nähdä vastaavanlaisia esteitä ja mahdollisuuksia" omassa taiteessaan (106).

Vanessa ja Virginia ovat keitä ovat sekä ihmisinä että taiteilijoina, koska heidän ympärillään on ne ihmiset jotka ovat. Taide nousee tästä elämänpiiristä, taiteilijoiden, intellektuellien, ystävien ja rakastajien joukosta (joka myös Bloomsburyn ryhmänä tunnetaan), niistä keskusteluista ja kohtaamisista joita heillä on; kokemukset ja oivallukset, jotka vievät heidän taidettaan eteenpäin, syntyvät tästä vuorovaikutuksesta.

Tämä teema sai meidät tänään keskustelussamme pohtimaan myös tapoja, joilla oma kirjoittamisemme syntyy vuoropuhelussa toisten kanssa. Esiin tuli myös taiteiden ja tieteiden välisen vuoropuhelun merkitys – ja tällaiseen vuoropuheluunhan myös keskustelumme itsessään pyrki.

Kaiken kaikkiaan Sellersin romaani on elegia sisarelle mutta viime kädessä myös laajemmin ihmisten väliselle yhteydelle  ja luovuudelle. Romaanin lopetuskappale kuuluu seuraavasti:

Otan pinosta seuraavan paperin. Kun viimeinenkin on päästetty irti, teen omistuksen. Tämä kertomus on sinulle. Kävelen hitaasti kotiin ja tulen puutarhaan takaportista. Silmäni osuu narsissien loimuun omenapuiden alla. Päätän tuoda maalaustelineeni ulos ja maalata sen sijaan ne. Katson eloisaa ja kouriintuntuvaa keltaista auringon valossa. Sinä olet oikeassa. Tärkeää on se, ettemme lakkaa luomasta. (244.)

Susan Sellers: Vanessa & Virginia. Suom. Soili Takkala. Helsinki: Into, 2013 (alkuteos 2008).

Vuoden 2011 kaunein kirja

Suomen kirjataiteen komitea on valinnut vuoden kauneimmaksi kirjaksi Harry Salmenniemen runokokoelman Runojä. Kirjan on kustantanut Otava ja kannen on suunnitellut Markus Pyörälä ja painanut Otavan kirjapaino. Todella hienoja kirjoja ihastellessa täytyy todeta, että kustantajat ovat alkaneet panostaa entistä enemmän kirjan ulkomuotoon. Johtuneeko sähkökirjojen tulosta markkinoille? Kirjan kauneus on osa painetun kirjan houkuttelevuutta.

http://www.kauneinkirja.fi/

Hyvää tahtoa

Anna-Riikka Carlson kirjoittaa:

Jos kirjoja myytäisiin kuten ennen, kirja-alalla ei kuohuisi. Viime vuosien myrskyt eivät johdu draaman kaipuusta vaan siitä, että kirjoja myydään vähemmän ja pienemmällä katteella kuin ennen. Tähän on monia syitä, joista on kirjoitettu paljon. En keskity tässä kirjoituksessa niihin vaan pohdin syitä mustavalkoiseen ajatteluun, joka jakaa kirja-alan ihmiset niihin, jotka saavat jatkuvasti liian pienen korvauksen työstään – kuten kirjailijat, kääntäjät, freelancerit – sekä niihin, joiden väitetään olevan ulkomaisten johtajien, kvartaaliajattelun ja viihteellistymisen vietävissä ja hyötyvän liikaa toisten työstä. Näitä ovat kustantajat, kirjakaupat ja logistiikkayritykset.

On totta, että taiteen tekijät, sisällön tuottajat, saavat useimmiten työstään kohtuuttoman pienen korvauksen, mutta sellaisen saa usein myös kustantaja ja kirjakauppa. Tästä johtuvat monet ongelmat työpaikoilla sekä organisaatiouudistukset ja uudelleenjärjestelyt. Tietenkin näitä järjestelyjä tehdään myös osin väärin perustein tilanteissa, joissa olisi kompromisseja jäljellä tai muita vaihtoehtoja kokeiltavana.

Ajattelen, että ihmiset, jotka kirjoittavat ja lukevat paljon, ovat halukkaita näkemään asioiden kaikki puolet ja eri sävyt ja välttämään lokeroita, stereotypioita ja yksinkertaisuuksia. Mutta silti kustantamot niputetaan usein yhdeksi ryhmäksi, joka maksaa kaikesta työstä liian vähän ja jota voi aina tästä muistuttaa. Palkkioista neuvotellaan, suosituksia seurataan mahdollisuuksien mukaan ja palkkiot maksetaan aina, vaikka kustantamo tekisi tappiota tai pienen kustantamon omistaja jättäisi omat palkkansa maksamatta. Ajatus siitä, että joku vetää välistä, on outo, kun tiedetään, miten pitkiä päiviä kustantamoissa tehdään ja miten kiire on. Ehkä pelko siitä, että joku vetää välistä, on juurrutettu meihin, tai sitten pelko on tullut todeksi ulkomaisten omistajien ja pörssiin menemisen myötä. Tällöinkin olisi hyvä tutkia tulosta ja taseita ja kustantamon käytäntöjä, ennen kuin tekee suoraviivaisia johtopäätöksiä siitä, kuka hyötyy mistäkin.

Kaikki kirja-alan toimijat ovat samassa veneessä. Meidän pitää yhdessä olla huolissamme kirjojen myynnistä, kirjojen hinnoista ja etenkin lukemisesta yleensä. Pelisääntöjä on hiottava yhdessä, alan yhteisissä tapahtumissa pitää keskittyä siihen, miten pääsemme parempiin katteisiin, jolloin jaettavaakin olisi enemmän. Sen lisäksi, että tarvitsemme sopimuksia, pykäliä ja yhdessä sovittuja käytäntöjä, tarvitsemme hyväntahtoisuutta, toinen toistemme tukemista. Suositellaan kirjoja, ostetaan niitä, puhutaan kirjojen, kirjailijoiden ja kustantamojen puolesta eikä mietitä, saako joku jossakin kohtuuttoman paljon. En ole vielä tavannut ketään, joka olisi kirja-alalla saanut jotakin puoli-ilmaiseksi tekemättä mitään, mutta olen tavannut monia, jotka haaveilevat, että olisi varaa vapaaseen viikonloppuun.

Kustantamojen käytäntöjä – koskevatpa ne sitten palkkioita, kirjailijoiden brandaamista, markkinoinnin painopisteitä jne. – on arvosteltu rajusti viime vuosina. Kustantamot eivät ole puolustautuneet, sillä kustantamojen ja kirjailijoiden välit ovat luottamuksellisia, niistä ei puhuta julkisuudessa. Katteista, pettymyksistä ja veloista ei puhuta, jotteivät vaikeudet kasvaisi vielä isommiksi. Epäkohtia on paljon, ja käytäntöjä täytyykin ravistella, mutta keskusteluissa lentelee myös heittoja, jotka vain hajottavat mutta eivät tarjoa vaihtoehtoja – eivätkä armoa niille, jotka itseään säästämättä tekevät työtä hyvien kirjojen puolesta. Tekisi mieli peräänkuuluttaa myös täsmällisyyttä. Jos puhuu rahastamisesta, välistä vetämisestä ja ahneudesta, olisi hyvä näyttää esimerkein ja mieluiten numeroin, mitä tämä tarkoittaa. Heittoihin voi väsyä, kun todellisuus on jotakin ihan muuta. Harvalla on mitään salattavaa, mutta asiat ovat luottamuksellisia ja usein kipeitä.

Olin joitakin vuosia sitten myydä perintöpianoni, jotta saisin kahden käännösromaanin kulut katetuiksi. Ongelmana ei ollut se, että käännöspalkkiot olisivat olleet liian suuria (sitähän ne eivät ole) vaan se, että olin ottanut liian suuren riskin eivätkä kirjat myyneet riittävästi. Keskustelut siitä, miten kustantamot riistävät itselleen kaiken minkä irti saavat – niin taiteilijoista kuin työntekijöistään – tuntuivat silloin vierailta ja tuntuvat nyt. Suurin osa kirjailijoista ja kustantajista tarvitsee toisiaan, luottaa toisiinsa ja haluaa tehdä oman työnsä niin, että kaikki menestyisivät. Mitä jos kuohua ja valitusta olisi vähemmän? Jäisikö lehtien sivuille enemmän tilaa kritiikeille ja kirja-alan toimijoille enemmän aikaa puhua itse kirjoista? Jos emme ole kirja-alalla armollisempia toisiamme kohtaan, miten voimme kuvitella, että lukijoilla riittää armoa maksaa kirjoista hinta, josta riittää jaettavaa kaikille osapuolille?
--

Anna-Riikka Carlson on Avaimen kustannuspäällikkö.

Upeita kirjastoja

Päivi Brink kirjoittaa:

Calgary Herald teki koosteen maailman hienoimmista kirjastoista, ja olin aivan lumoutunut niitä selatessani. Toinen toistaan upeampaa arkkitehtuuria eri vuosisadoilta, loputtomia käytäviä täynnä kirjahyllyjä lattiasta kattoon, valoa ja varjoa, lasia, metallia, puuleikkauksia. Aaaauuu! Haluan kirjastoon!

Hienoimmat kirjastot, joissa itse olen ollut: Pariisin Bibliotheque Nationale (valtava, massiivinen, rumankaunis), Helsingin yliopiston kansalliskirjasto, Turun kaupunginkirjaston pääkirjasto, Tampereen Metso, Oulun pääkirjasto. Tärkein kirjasto henkilökohtaisen elämäni kannalta on kuitenkin Oulun Kaukovainion sivukirjasto (pikkuriikkinen lapsuuden kirjastoni).

The 12 coolest libraries in the world
www.calgaryherald.com
Katso edellinen postaus, siinä on linkki sivulle.

Helsingissä Taiteiden yö ja Runokuu

Päivi Brink kirjoittaa:
Perjantaina 26.8. on Helsingissä Taiteiden yö ja koko kaupunki pullollaan ohjelmaa. Kiinnostuin tuosta Runokuusta, joka on runofestari, joka kestää koko viikon. Sen ohjelma löytyy täältä: http://www.runokuu.fi

Tässä meonotärppi:
Taiteiden yön Runotusina
Pe 26.8., Rikhardinkadun kirjasto, Rikhardinkatu 3, 3. krs
klo 18–21, vapaa pääsy
Runojaan lukemassa
klo 18.00 Agneta Enckell,
18.15 Anni Sumari,
18.30 Ville Hytönen,
18.45 Pauliina Haasjoki,
19.00 Helena Sinervo,
19.15 Suvi Valli,
19.30 Jukka Viikilä ja Janne Nummela,
19.45 Marianna Kurtto,
20.00 Aulikki Oksanen,
20.15 Sirpa Kyyrönen,
20.30 Jouni Inkala,
20.45 Esa Mäkijärvi.
Juontajana Sakari Katajamäki.
Järjestäjät: Lukukeskus ja Rikhardinkadun kirjasto

Aika hieno lista nykyrunoilijoita! Hauskaa iltaa ja yötä kaikille!

Viihteestä ja taiteesta

Hanna Meretoja kirjoittaa:

Keskikesän sadepäivänä on hyvä viipyä hetki tämän ikuisuuskysymyksen äärellä. Mikä erottaa taiteen viihteestä ja onko koko erottelu enää tarpeellinen tai mielekäs? Tästä voi olla montaa mieltä, mutta itse en luopuisi siitä kovin kevein perustein. Pidän ”pelkkänä viihteenä” kulutushyödykkeitä, jotka tyytyvät toistamaan stereotyyppisiä käsityksiä maailmasta. Taide tuottaa uusia oivalluksia, kyseenalaistaa totunnaisia ajattelutapoja ja saa näkemään asiat uudessa valossa. Se ei vain ilmennä oman aikansa yhteiskunnallista todellisuutta vaan pystyy myös kriittisesti reflektoimaan sitä.

Kirjallisuudentutkijoita epäillään nykyään usein elitisteiksi. Taiteen puolustaminen ei kuitenkaan välttämättä merkitse populaarikulttuurin väheksymistä. Taidetta löytyy myös sieltä, mistä on perinteisesti oletettu löytyvän pelkkää viihdettä, kuten sellaisista viimeaikaisista amerikkalaisista tv-sarjoista kuin The Wire, Mullan alla ja Madmen. Niiden hienovaraiset analyysit länsimaisen yhteiskunnan ongelmista, perhe- ja työelämän suhteista, elämän hauraudesta, halun ja identiteetin mutkikkaista kytköksistä sekä sukupuolen rakentumisesta erilaisissa historiallisissa maailmoissa osoittavat samanaikaisesti sekä taiteen ja viihteen vastakkainasettelun ongelmallisuuden että näiden ongelmallisten kategorioiden tarpeellisuuden. Ilman taiteen ja viihteen käsitteitä en voisi väittää, että nämä sarjat ovat taidetta – itse asiassa emme voisi kiistellä koko kysymyksestä.

Voidaan myös ajatella, että juuri jaottelun herättämät hankalat kysymykset tekevät siitä kiinnostavan. Huomaan käyttäväni taiteen käsitettä selvästi arvottavasti siten, että hyvä viihde onkin oikeasti taidetta. Olen myös tietoinen siitä, että monet kulttuurituotteet eivät ole jaoteltavissa joko taiteeksi tai viihteeksi, vaan usein on järkevämpää puhua vaikkapa siitä, miten hyvä viihde yltää parhaina hetkinään taiteen tasolle. Kääntäen tämä ei kuitenkaan toimi: huono taide ei välttämättä ole viihdettä ollenkaan, se on vain epäonnistunutta taidetta eikä siten oikeastaan taidetta lainkaan. Viihteenä pidettyjen kulttuurituotteiden puolustaminen taiteena herättää myös kysymyksiä siitä, onko pelkässä viihtymisessä jotain epäilyttävää.

Oli miten oli, en pidä myöskään Siri Hustvedtia viihdekirjailijana. Juuri hänen romaaniensa avoin, dialoginen muoto on yksi syy tähän. Niissä yhdistyvät hienosti konkreettinen kokemuksellinen taso ja abstraktimpi, reflektion taso. Ne onnistuvat artikuloimaan ja kiteyttämään monia huomioita, joissa ei usein ole mitään sinänsä kovin vallankumouksellista mutta jotka saavat ajattelemaan asioita hieman uusista näkökulmista. Niiden ytimessä ovat kysymykset siitä, miten koemme, näemme ja havaitsemme asioita kulttuurisesti muovautuneesta odotushorisontista – siis kysymykset, jotka ovat myös taidetta ja viihdettä koskevan kysymyksen ytimessä:

”The problem is that we’re all blind, all dependent on preordained representations, on what we think we’ll see. Most of the time, that’s how it is. We don’t experience the world. We experience our expectations of the world. That expecting is really, really complicated.” (The Sorrows of an American, 131.)

Juuri tätä monimutkaisuutta Hustvedtin romaanit onnistuvat kirjoittamaan auki. Samalla ne ovat mainioita esimerkkejä siitä, että myös taiteen äärellä voi viihtyä. Tai siis nimenomaan taiteen äärellä sitä vasta viihtyy, koska pelkkä viihde on ennalta-arvattavuudessaan pitkästyttävää.