Neuvostoajan muistoja ja pohdintaa virolaisuudesta

Andrei Hvostov
Sillamäen kärsimysnäytelmä
Suomentanut Sanna Immanen
Moreeni, 2013
(Alkuteos: Sillamäe passioon, 2011)


Mirka Ahonen kirjoittaa:

Andrei Hvostovin (s. 1963) Sillamäen kärsimysnäytelmä kertoo kirjailijan omista lapsuus- ja nuoruusmuistoista Koillis-Virossa, Suomenlahden rannalla sijaitsevassa Sillamäessä, joka oli neuvostoaikana suljettu kaupunki, sillä se toimi ydinteollisuusteollisuuden palveluksessa. Kirja kuvaa Hvostovin omaa henkilökohtaista suhdetta neuvostoaikaan sekä virolaisuuteen. Neuvostoaikaa tarkastellaan nykypäivän perspektiivistä ja lähinnä aikuisen Hvostovin näkökulmasta tulkittuna.

Neuvostoaikaa lähestytään erilaisten arkielämään liittyvien, osin tuttujenkin teemojen kautta, jotka myös rytmittävät kirjan rakennetta. Teemoina ovat muun muassa muovipussit, Suomi, lentokoneet, koulu ja alkoholi. Hvostovin mukaan neuvostoajan ihmisiltä puuttui kuluttamisoikeus, minkä vuoksi länsimaiset kulutustavarat olivat suuressa arvossa. Muovipussi saattoi maksaa saman verran kuin viinapullo, ja muovipusseja entisöitiin ja vahvistettiin lisämuovisuikaleilla, jotta ne kestäisivät mahdollisimman pitkään; puolalaisten Milton’s farkkujen saamisessa nähtiin vaivaa, ja samoja farkkuja pidettiin vuosikausia. Hvostov kuvaa neuvostoaikaa erityisesti älyllisesti nöyryyttävänä aikana, mikä näkyi muun muassa hillittömänä alkoholikulttuurina. Vaikka muistot pureutuvat pääosin neuvostoajan epäkohtiin, mukaan mahtuu myös kepeämpiä sävyjä kuten nuoruuden innostus kirjojen lukuun sekä virolaisen isoäidin luona vietetyt ajat Põlulan kylässä, ”oikeassa” Virossa.

Vaikka kuvaukset neuvostoajan arkielämästä ovatkin paikoitellen ihan kiinnostavaa luettavaa, kirjan mielenkiintoisin anti liittyy kuitenkin kansallisuuskysymyksen ja virolaisen identiteetin pohdintaan. Sillamäen asukkaista vironkielisiä oli vain muutama prosentti, sillä kaupungin asukkaat oli tuotu eri puolilta Neuvostoliittoa. Hvostovin äiti oli virolainen ja isä venäläinen, mutta venäläisestä isästään (ja nimestään) huolimatta Hvostov kokee itsensä nimenomaan virolaiseksi. Hvostov kuvaa, minkälaisia viron- ja venäjänkielisten ihmisten väliset suhteet olivat ja millaista oli kasvaa vironkielisenä venäjänkielisessä ympäristössä. Toisaalta Hvostovin oma virolaisuuskaan ei näyttäydy koko aikaa ristiriidattomana, esimerkiksi vieraillessaan isoäitinsä luona täysin vironkielisessä ympäristössä hän kokee olevansa joidenkin silmissä ulkopuolinen. Isän menneisyys ja Hvostovin etäinen suhde isään askarruttavat lukijaa jo heti kirjan alussa, mutta aihetta avataan vasta teoksen lopulla, kun Hvostov lähestyy kansallisuuskysymystä omien vanhempiensa elämäntarinan kautta. Vanhempien tarina valottaa vaiettua aikakautta uudenlaisesta näkökulmasta ja saa lukijan pohtimaan: Mitä on virolaisuus? Kuka saa ja voi olla virolainen?

Sillamäen kärsimysnäytelmä on tyyliltään ja rakenteeltaan esseemäinen pohdinta, jonkinlainen henkilökohtainen tilitys, jonka räävitön kieli ja toisaalta taas julistava ja paatoksellinen sävy saattavat ärsyttää joitakin lukijoita. Teos vilisee erilaisia viittauksia kaunokirjallisiin teoksiin, televisiosarjoihin ja elokuviin sekä venäläisiin sanontoihin ja loruihin, joista monet ovat suomalaiselle lukijalle tuntemattomia. Kääntäjä Sanna Immanen onkin tarttunut melkoiseen haasteeseen, mutta ei turhaan, sillä teos tarjoaa myös suomalaiselle lukijalle uudenlaisia näkökulmia Viron menneisyydestä käytävään keskusteluun.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.

Muisti, identiteetti ja historia saksalaisessa nykykirjallisuudessa

Turun kaupunginkirjaston syksyn studia generalia -luentosarjassa tarkastellaan saksalaista kirjallisuutta useasta eri näkökulmasta. Luennot keskittyvät etenkin saksalaisen nykykirjallisuuden yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin sekä sen tapoihin käsitellä muistin, identiteetin ja historian kysymyksiä.

Luentosarjan järjestävät yhteistyössä Turun kaupunginkirjasto ja Turun yliopiston yleinen kirjallisuustiede. Luennot pidetään maanantaisin klo 18.00 - n.19.30 pääkirjaston Studiossa. Niille on vapaa pääsy.

Saksalainen kulttuuri on esillä pääkirjaston syksyssä myös torstaina 14.11. koululaisille suunnatussa saksalaisessa päivässä ja iltatapahtumassa. Marraskuussa pääkirjaston aulaan avautuu Saksankieliset maahanmuuttajat -kiertonäyttely.

Studia generalia -ohjelma:
•2.9. FT Lotta Kähkönen (Turun yliopisto) ja
prof. Hanna Meretoja (Tampereen yliopisto ja Turun yliopisto):
Saksalainen nykykirjallisuus muistamisen ja unohtamisen peilinä
•9.9. FT Kaisa Kaakinen (Cornell University ja Turun yliopisto):
Surrealistiset strategiat W. G. Sebaldin ja Peter Weissin tuotannossa
•16.9. Dos. Marja-Leena Hakkarainen (Turun yliopisto):
Muisti, historia, trauma: Herta Müller
•23.9. Prof. Liisa Steinby (Turun yliopisto):
Christa Wolf - saksalainen ja eurooppalainen menneisyys,
nykyisyys ja identiteetti
•30.9. FM Helen Moster:
Bestsellerit Hans Fallada ja Timur Vermes
•7.10. FT Christian Rink (Vaasan yliopisto):
Günter Grass ja saksalaiset muistikulttuurit
•14.10. FT Lotta Kähkönen ja prof. Hanna Meretoja:
Sukupuolittuneen kokemusmaailman kuvaajat
Julia Franck, Jenny Erpenbeck ja Kathrin Schmidt


Tämä teksti on lainattu suoraan osoitteesta:
http://www.turku.fi/public/default.aspx?contentid=460118&nodeid=4873

Lindgrenin Muistissa ja toisiinsa kietoutuvat elämäntarinat

Hanna Meretoja kirjoittaa:


Yksi tämä kesän kirjoistani oli Torgny Lindgrenin fiktiivinen omaelämäkerta Muistissa (Minnen, 2010, suom. 2012). Lindgren käsittelee läpi tuotantonsa kiinnostavasti kysymystä tarinankerronnan ja elämän suhteesta, mutta Muistissa-teoksessa ensi kertaa minämuodossa. Samalla hän pohtii omaelämäkerrallisen muistin luonnetta hieman uudesta näkökulmasta.

Teos kertoo oman menneisyyden hahmottamisesta tarinoiden kudelmana, muistojen luomisesta ja tulkinnasta. Se kysyy esimerkiksi: rakennammeko elämäntarinaamme luomalla yhteyksiä erillisten tapahtumien ja kokemusten välille vai syntyvätkö yhteydet jollain muulla tavoin? Erilaisten tarina- ja muistofragmenttien kautta se näyttää, miten mielemme liittää asioita toisiinsa ilman, että olisimme tästä kovinkaan tietoisia tai ymmärtäisimme logiikkaa, jolla asiat yhdistyvät tai jäävät yhdistymättä.

Erityisen kiinnostavasti teos pohtii toisten roolia tässä yhteyksien luomisessa ja syntymisessä. Yksilön elämäntarinan - tai pikemmin tarinafragmenttien - näytetään kietoutuvan toisten tarinoihin moninaisin säikein. Jopa siinä määrin, että koko minä-pronomini alkaa tuntua ongelmalliselta.

Kirjailija käy tapaamassa sairasta äitiään:

Ja hän kysyi: Sinä siis kirjoitat?

Niin, sanoin. Ei minusta koskaa ollut mihinkään muuhun.

Kirjoitatko sinä koskaan sanaa minä? hän kysyi.

Ennen en koskaan kirjoittanut, sanoin. Mutta voi olla että joskus kirjoitan.

Jos sen teet, hän sanoi, niin tiedätkö sinä kuka tämä minä on? Olenko minä osa sitä minää? Ja kaikki esi-isät?

Olette, sanoin. En ole koskaan kuvitellut että minä olen minä. Tietysti minä olen me. Kirjoitan minä koska minulla ei ole oikeata sanaa. (Muistissa, 99.)

Persoonapronominit hämäävät esittämällä, että olemme toisistamme erillisiä, kun todellisuudessa raja minän ja muiden välillä on liukuva. Erilliset kategoriat peittävät näkyvistä jatkumon minästä sinään, meistä teihin ja heihin. Tarinamme rakentuvat tällä jatkumolla osana loputonta tarinoiden kudelmaa, josta hahmotamme vain pienen osan. Ne ovat osa moninaisten äänten sekamelskaa, joista kuulemme ja muistamme vain häviävän pienen fragmentin. Ja silti niin merkityksellisen, sillä kuten minäkertojan isä toteaa: "Todellista on vain se minkä pystymme muistamaan." (Muistissa, 60.)

Sitä, mitä pystymme muistamaan, määrittää puolestaan se, mitä ja miten kerromme - itsellemme ja toisille - ja mitä ja miten muut kertovat meille. Tällaisen tarinankerronnan kautta rakentuvan vuoropuhelun pohjalta muotoutuu kokonaisuus, joka on harvoin sellainen kuin olemme suunnitteleet:

En ole koskaan nähnyt elämässäni mitään yhteneväisyyksiä, sanoin. Syy-yhteydet puuttuvat. Elämästäni muodostuu novellikokoelma. Eikä romaani, niin kuin tahtoisin. (Muistissa, 146.)

Jos elämässäni on ollut joitain yhteneväisyyksiä, ne ovat olleet muiden ihmisten luomia. Muut ihmiset, ventovieraat, ovat kuljettaneet minut yhdestä askelesta toiseen, joidenkin nimi näyttää olleen Syy, toisten Seuraus. Vaikka he olisivatkin kuolleet jo kauan sitten, he pitelevät yhä elämääni koossa.

Yksi ventovieraista, joka on pitänyt elämääni koossa viimeiset viisikymmentä vuotta, on Thomas Mann. (Muistissa, 151.)

Tämä lienee tuttu tunne ainakin meille kirjallisuusihmisille: toiset pitävät koossa hauraita, pirstaleisia elämäntarinoitamme - ja näiden toisten joukossa on ventovieras jos toinenkin.

 

Torgny Lindgren: Muistissa (Minnen, 2010). Suom. Liisa Ryömä. Helsinki: Tammi, 2012.