Mary Shelley, Frankenstein: Moderni Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus, 1818, 2. laitos 1831). Suom. Hannu Poutiainen. Helsinki: Basam Books, 2021.
Bo Pettersson kirjoittaa:
Monet varmaan uskovat
tuntevansa Mary Shelleyn
romaanin Frankenstein: Moderni Prometheus (1818), koska ovat lukeneet
tai nähneet eri sovituksia siitä. Alkuperäisteos on kuitenkin yllättävän
erilainen kuin useimmat populaarikulttuurin versiot. Esimerkiksi suuri osa
kirjasta on kirjemuodossa ja keskeisiä kertojia on kolme.
Kehyskertomuksessa brittiläinen
kapteeni Robert Walton mainitsee kirjeitse siskolleen Margaretille tavanneensa geneveläisen
luonnontieteilijän Victor Frankensteinin. Tästä alkaa varsinainen romaani,
jossa Frankenstein kertoo Waltonille elämästään ja hirviömäisestä, nimettömästä
luomuksestaan, joka vuorostaan kuudessa luvussa keskellä kirjaa kertoo
luojalleen omasta elämästään. Suomeksi romaanista on Paavo Lehtosen käännös vuodelta 1973
ja Hannu Poutiaisen
käännös vuodelta 2021.
Goottinen
luomiskertomus
Frankenstein
jatkaa goottisen kerronnan perinteitä, mutta yhdistää siihen sen verran luonnontieteellistä
tematiikkaa, että sitä pidetään ensimmäisenä varsinaisena tieteisromaanina.
Frankenstein luo hirviönsä yhdistämällä eri ruumiinosia ja herättämällä sen
eloon sähkön avulla, mistä mahdollisuudesta keskusteltiin tiedepiireissä
1800-luvun alussa. Romaanin elokuvasovituksissa yleensä keskitytään itse
luomisprosessiin ja luomuksen tekemiin murhiin, mutta Shelley käyttää niitä
lähinnä käydäkseen keskustelua luomisen moraalisista seurauksista.
Luomalla uutta elämää
tieteen kautta Frankenstein asettuu Luojan tasolle. Hän uhkuu hybristä eli
ylimielistä uhmaa: ”Niin paljon on tehty – näin huusi Frankensteinin sielu –
mutta minä saavutan vielä enemmän, vielä paljon enemmän: – – raivaan uuden
polun, tavoitan tuntemattomia voimia, avaan maailman silmät luomisen syvimmille
mysteereille”. Hän on uudenlainen Prometheus, joka kreikkalaisessa mytologiassa
uhmaa Zeusta luomalla ihmiset ja varastamalla tulen heille. Kostoksi tämä
määrää kotkan ikuisesti nokkimaan hänen maksaansa (Zeuksen poika Herakles
päästää hänet piinasta 30 vuoden jälkeen). Frankenstein kertoo tarinansa
varoitukseksi Waltonille, jolla myös on suuria tieteellisiä unelmia, mutta
hänen omaksi kohtalokseen muodostuu hänen luomansa hirviö, joka kostaa luojansa
hyljeksinnän tappamalla kaikki, mikä tälle on rakasta.
Näin lukija on Waltonin
asemassa kuullessaan Frankensteinin tarinan: hän voi oppia varomaan tieteen
ylilyöntejä ja hirviön tarinan kautta ymmärtämään myös tämän näkökulmaa. Käy
ilmi, että luomus ei alun perin suinkaan ollut hirviö vaan että ihmisten torjuva
ja kauhistunut suhtautuminen häneen johtaa hänet tekemään hirmutekoja. Kirjan
motto on John Miltonin Kadotetusta
paratiisista, jossa Aatami valittaa kohtaloaan Luojalleen: ”Pyysinkö, luoja
[sic], tästä savesta / muovaamaan minut, ihmisen? Pyysinkö / kohottamaan minut
pimeästä?” (X, 743–5). Poutiainen on viisaasti käännöksessään käyttänyt Shelleyn
itsensä korjaamaa toista laitosta vuodelta 1831 esipuheineen, mutta
pyrkimyksessään ajanmukaisuuteen kääntäjä menee mielestäni liian pitkälle
kirjoittaessaan Milton-sitaatissa luoja, eikä Luoja (englanniksi Maker).
Kohtalo ja vapaa tahto
Pahinta romaanin hirviölle
on yksinäisyys. Kaikki hylkäävät hänet, eikä Frankenstein hänen pyynnöstään
huolimatta luo hänelle kumppania, omaa Eevaa. Oman kertomuksensa mukaan hän on
ollut hyvä niille, jotka ovat hänelle näyttäneet hyväsydämisyyttä, mutta kun
häntä kohdellaan kaltoin, hän haluaa kostaa julman kohtalonsa. Yksinäisyyteen
Shelley tavallaan palasi kirjassaan Viimeinen ihminen (1826), toinen
uraauurtava tieteisromaani, joka vastikään on suomennettu.
Shelley pystyy siis
esikoisromaanissaan sujuvasti yhdistämään tieteellisiä, mytologisia, uskonnollisia,
moraalisia ja psykologisia motiiveja. Sanaa kohtalo toistetaan usein kirjassa
samalla kun juoni kyseenalaistaa sen ehdottomuutta. Eikö Frankensteinilla ollut
vapaa tahto päättää, ettei Prometheuksen lailla leikkisi tulella? Eikö
Waltonilla ja meillä muilla ole mahdollisuus tehdä moraalisempi päätös? Vielä
tänä päivänä Frankensteinin ja hänen luomuksensa suhde kiehtoo lukijoita, mistä
osoituksena Merete Mazzarellan
Sielun pimeä puoli: Mary Shelley ja Frankenstein (2014), jossa
pohditaan, kumpi oikeastaan on hirviö, Frankenstein vai hänen luomuksensa.
Tänä teknologian
aikakautena Frankenstein ja hänen dilemmansa on ajankohtaisempi kuin koskaan.
Mikä teknologia on ihmiselle hyväksi? Missä kulkee tieteen raja ja kenen kuuluisi
se vetää, tieteentekijöiden vai politikkojen? Vai onko yksinkertaisesti niin,
että ihmisen luomaa voidaan paljolti käyttää niin hyvään kuin pahaan?
Sateisen kesän satoa
Frankenstein
sai alkunsa siitä, kun Mary Shelley (silloin vielä Godwin) ja hänen tuleva
miehensä, kirjailija Percy Bysshe Shelley
viettivät sateisen kesän 1816 lordi Byronin
luona Genevenjärven rannalla Sveitsissä. He lukivat saksalaisia
kummitustarinoita ranskaksi käännettynä ja päättivät kilpailla siitä, kuka
kirjoittaa parhaimman kauhutarinan. Aluksi 18-vuotias Mary Godwin ei saanut
tarinaa aikaiseksi merkittävien runoilijoiden seurassa, mutta eräänä yönä hän
keksi tarinan ihmisen luomasta olennosta, mistä sitten tuli tieteiskirjallisuuden
peruskivi.
Byronin seurueeseen
kesällä 1816 kuului myös neljäs jäsen, Byronin henkilääkäri John Polidori. Vuosi Frankensteinin
ilmestymisen jälkeen hän julkaisi The Vampyre -nimisen pienoisromaanin.
Tästä alkoi modernin vampyyritarinan historia.
Onneksi Sveitsin kesä
1816 oli sateinen!
Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.
