PROFESSORIPOOLI: Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset: Elämä ja kirjallisuus

 

Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (1774)

 Liisa Steinby kirjoittaa:

Michel Tournier ei ole ainoa, joka on sanonut, että Goethe ”keksi” Wertherissään romanttisen rakkauden, joka merkitsee yksilön tunteiden yksilöiden ja rakastetun ainutkertaisuuden nostamista ennennäkemättömään arvoon ja rakkauden nostamista eräänlaiseksi absoluutiksi. Väitteessä on perää, samalla kun se on huikea yksinkertaistus ja sellaisena harhaanjohtava. Ensinnäkin, yksi ihminen yksinään ei voi ”keksiä” uudenlaista kokemis- tai tuntemistapaa. Goethen romaani (ja hänen samanaikainen lyriikkansa) pikemmin tekee näkyväksi murroksen, joka tapahtui ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja tunteiden kokemisessa siirryttäessä aateliskulttuurista porvariskulttuuriin. Jälkimmäinen arvosteli edellistä säädynmukaisista, teennäisistä kaavoista kiinni pitämisestä ja ihmisten välisen kanssakäymisen epäaitoudesta ja korosti näiden sijaan yksilöllisyyden arvoa sekä käytöksen ja tunteiden luonnonmukaisuutta. Toiseksi käsitys Wertheristä teoksena, jossa romanttinen rakkaus keksittiin, yksinkertaistaa ja suorastaan vääristää sitä, mistä Goethen romaanista oikeastaan on kysymys. Goethe tekee itse selkoa romaanin synnystä ja sisällöstä omaelämäkerrassaan Tarua ja totta elämästäni (1811–1833), mutta lukeva yleisö hänen aikanaan ja jälkeenpäinkin on ottanut tällä tarjotusta aineistosta huomioon ainoastaan sen, mikä koskee Goethen rakastumisia teoksen taustassa sekä etäisesti tutun nuoren miehen itsemurhan, jonka syyksi epäiltiin onnetonta rakkautta. Goethen nuoret lukijat näkivät Wertherissä mallin, jota tuli jäljitellä, jopa itsemurhaan asti. Näin tehdessään he jättivät huomiotta romaanin ironiset sävyt sekä sellaiset seikat, jotka romaanissa itsessään asettavat tapahtumat laajempaan kulttuuriseen kehykseen ja näin monimutkaistavat tulkintaa siitä, mikä on ”luonnollista” ja ”yksilöllistä”.

                      Kuvaukseensa opiskeluajastaan Leipzigissä ja Strassburgissa sekä auskultanttiajastaan Wetzlarin kamarioikeudessa Goethe sisällyttää selostuksia oikeuslaitoksesta, luonnon- ja kaupunkimaisemista, tuttavistaan ja tapaamistaan henkilöistä sekä ajan kirjallisuudesta. Viimeksi mainittua hän käsittelee paitsi oman myös toveripiirinsä kokemusmaailman osana. Nuori ihminen, hän toteaa, samaistuu helposti romaanihenkilöihin. Strassburgin-aikaista suhdettaan Friederike Brioniin Goethe kuvaakin Oliver Goldsmithin idyllisen Wakefieldin kappalainen -romaanin toteutumana: Friederiken perhe on vastine romaanin pastori Primrosen perheelle. Elämä – luontokokemus ja myös romanttinen rakkaus, joista Goethen Friederike-runojen nähdään jo todistavan – on siten siivilöity kirjallisuuden läpi. Niin vakavaa kuin tämä rakkaus olikin – tiedetään, ettei Goethe koskaan päässyt syyllisyyden tunteestaan Friederiken jättämisen vuoksi – siteeraaminen tuo siihen myös leikin ja jopa ironian sävyä; ja Goethe sanookin arvostavansa jo Goldsmithin romaanissa sen sisältämää ironiaa. Idylli näyttäytyy jonakin tavoiteltavana, samalla kun sen toteuttaminen voi tapahtua vain ”leikisti”, siteeraamalla. Epätodellisuutta tai leikinomaisuutta korostaa vielä se, että Goethe oli pukeutunut valepukuun tutustuessaan Friederikeen, mikä oli tuona aikakautena hyväksyttävää seurapiirihuvitusta.

                      Werther alkaa niin ikään idylliin pyrkimisellä, mutta nyt ironia on pelkästään romaanin tekijän, ei sen päähenkilön asenteessa. Werther tulee uudelle paikkakunnalle, missä hän etsiytyy Homeros kädessä luonnon helmaan. Homeroksen näkeminen luonnonmukaisuuden opettajana voi tuntua yllättävältä. Wertherille – samoin kuin Goethen mukaan hänen sukupolvensa nuorille – Homeros merkitsi kuitenkin juuri kaikenlaisten ihmisten välisten raja-aitojen kieltämistä ja elämisen luonnonmukaisuutta. Kuten Werther sanoo, Odysseus saattoi vierailla sikopaimenen luona ja nauttia aterian hänen kanssaan. ”Luontoon paluussa” oppikirja kädessä sisältyy kuitenkin ironinen vivahde. Ironiaa sisältyy myös Wertherin omien tunteidensa palvontaan. Vai mitä lukijan pitäisi ajatella siitä, että Werther kertoo vuodattaneensa kreivi M.-vainajan perustamassa puistossa ”monet kyynelet poisnukkuneen muistolle”– henkilön, jota hän ei ole lainkaan tuntenut?

                       Romaanin jatkoa voisi luonnehtia tavoitellun idyllin epäonnistumiseksi. Katastrofia ei aiheuta niinkään Wertherin rakastuminen toisen miehen morsiameen kuin se, että idyllinen ratkaisu – pysyvä, ”luonnonmukainen” tyytyväisyyden tila – ei ole saavutettavissa. Werther takertuu Lotteen kieltäytyen hyväksymästä tätä. Samanaikaisesti hän on vaihtanut lukemistaan: nyt kuolemaa ja kaiken katoavuutta valittavat Ossianin laulut ovat häneen mielilukemistaan. Viimeisessä tapaamisessaan Lotten kanssa Werther lukee tälle käännöstään Ossianin lauluista; käännöstä on sisällytetty romaanin sivukaupalla. Kohtaus päättyy siihen, että eläytyessään muinaisten sankarien ja sankaritarten valitukseen sekä Lotte että Werther kylpevät kyynelissä. Kirjallisuuden aikaansaama vuolas kyynelehtiminen kuuluu pikemmin romantiikkaa edeltävään sentimentaalisuuden aikaan kuin romantiikkaan itseensä. Wertherissä kirjallisuuden herättämän ”keinotekoisen” tunteen ja henkilön ”sydämen syvimpien tunteiden” välinen raja osoittautuu häilyväksi, kun sentimentaalisesti vuodatetut kyynelet kääntyvät ilmaisemaan Lotten ja Wertherin suhteen ahdinkoa. Yhteinen kyynelehtiminen rohkaisee Wertheriä suutelemaan Lottea ensimmäisen ja viimeisen kerran, minkä jälkeen Lotte pakenee paikalta. Todellisuuden pönkittäminen kirjallisuudesta saaduilla tunnevaikutteilla säilyttää asemansa romaanin loppuun asti: teoksen viime sivuilta käy ilmi, että Werther oli lavastanut kuolinkohtauksensa paralleeliksi Lessingin tragedian Emilia Galotti päätökselle. Siinä porvarissukuinen nimihenkilö kuolee omasta tahdostaan suojellakseen kunniaansa aatelismiehen ahdistellessa häntä. Viittaukseen sisältyy vihjaus, että Wertherin tragediassakin olisi kysymys sääty-yhteiskunnan asettamista rajoituksista. Sääty-yhteiskunnan kritiikki on eksplisiittisintä romaanin keskiosassa, jossa Werther pakenee Lotten luota palvellakseen aatelismiestä mutta joutuu porvarissyntyisenä nöyryytetyksi ja palaa tuskaantuneena Lotten luo.

                      Elämäkerrassaan – jota kirjoittaessaan hän oli jo vuosikymmeniä toiminut Weimarin hovin palveluksessa – Goethe ei kuitenkaan nosta sääty-yhteiskunnan kritiikkiä esille Wertherin keskeisenä teemana. Sen sijaan hän kuvaa 1770-luvun alkupuolta kirjalliseksi kaudeksi, jolloin kaivattiin uusia, omaperäisiä, nerokkaita tekijöitä. Uusia, merkittäviä teoksia syntyikin – mutta yleinen ilmapiiri kääntyi pian pettymykseksi omia saavutuksia koskevien toiveiden jäädessä toteutumatta ja maailman ylipäänsä osoittauduttua hallitsemattomaksi. Goethe toteaa, että Werther syntyi halusta kirjoittaa siitä elämään kyllästymisestä ja tympääntymisestä, jota aikakauden (paras) nuoriso koki parhaillaan. Hän kirjoittaa Tarua ja totta elämästäni -teoksen 13. kirjassa elämäninhon syntyvän siitä, että emme tyydy yksinkertaisimpiin, aina uudestaan samanlaisina toistuviin mielihyvän lähteisiin kuten vuodenaikojen vaihteluun ja hedelmien kypsymiseen – siis idyllin lupaamaan ”luonnonmukaiseen” elämään. Onko tämä sääty-yhteiskunnan kritiikkiä ja samalla kenties sen kumoamiseen tähtäävän luonnonmukaisuuden ihanteen kritiikkiä? Erityinen kyllästymisen aihe on Goethen mukaan rakkauden ohimenevyys ja toistuminen: rakkaudelle antamamme ehdoton merkitys häviää, kun se näyttäytyy katoavana ja uusiutuvana. Elämään kyllästyminen ilmenee melankoliana. Goethe toteaa, että tämän syntyyn vaikutti myös ulkoinen tekijä – englantilainen kirjallisuus (jälleen!): Youngin ”Yölliset mietteet”, Goldsmithin runot ”Autio kylä” ja ”Matkustaja”, joissa surraan kadotettua paratiisia, Hamletin synkät yksinpuhelut sekä Ossianin laulut. Elämäntunto on siis sukupolvikysymys, johon vaikuttaa ajan kirjallisuus! Goethe sanoo, että hän halusi kuvata tätä elämäntuntoa mutta häneltä puuttui siihen tarina tai juoni. Kun hän kuuli Jerusalem-nimisen etäisen tuttavansa tappaneen itsensä onnettoman rakkauden tähden, hän oli löytänyt juonen kirjalleen, jonka hän sitten kirjoitti neljässä viikossa. Onnetonta rakkautta kuvatessaan hän saattoi hyödyntää, kuten hän kertoo, peräti kahta omaa kokemustaan: suhdettaan Charlotte Buffiin, toisen miehen kihlattuun morsiameen, sekä Maximiliane de La Rocheen, jonka hän tapasi ensin naimattomana nuorena naisena ja sitten hänen avioitumisensa jälkeen. Romaanin 24-vuotias kirjoittaja tunsi näin jo rakkauden katoavuuden ja sen mahdollisuuden ilmaantua uudestaan uuden kohteen yhteydessä, mikä jo merkitsee etäisyyttä Wertherin romanttiseen, hänen absoluuttisena pitämäänsä rakkauteen.   

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Heinrich von Kleistin Maanjäristys Chilessä: Kosminen ja ihmiskunnan draama kymmenessä sivussa

 Heinrich von Kleist: Maanjäristys Chilessä (1807). Novelli on julkaistu suomeksi teoksessa Mikael Kohlhaas ja muita kertomuksia. Suom. Elvi Sinervo. Tammi 1962. 

Liisa Steinby kirjoittaa:

Goethe oli 1780-luvulla sanoutunut jyrkästi irti romanttisesta subjektivismista, jota hän näki Wertherin – kaikesta teokseen sisältyvästä etäännytyksestä ja ironiasta huolimatta – edustavan. 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun romanttista kirjallisuussuuntausta vastaan hän asetti nyt oman ”objektiivisen” suuntautumisensa. Hän kutsui omaa suuntautumistaan klassismiksi ja ”terveeksi”, vastakohtana romantiikalle, joka oli ”sairasta”. Goethen klassismi ei silti merkinnyt paluuta uusklassismiin vaan oli jatkoa hänen 1770-luvulla alkaneelle modernin subjektin ja historiallisesti määrittyneen maailman tutkimiselleen. Seuraavaan sukupolveen kuuluva Heinrich von Kleist sijoitetaan yleensä myös johonkin romantiikan ja klassismin välimaastoon, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että hän olisi lähellä Goethea, päinvastoin. Kun Kleist halusi Goethen hyväksyntää ja lähetti hänelle tätä varten Penthesilea-murhenäytelmänsä, hän ei saanut Goethelta vastausta. On ilmeistä, että Goethe tunsi vastenmielisyyttä Kleistin jyrkkien vastakohtaisuuksien taidetta kohtaan, joka ei vältä karkeuksiakaan. Penthesileassa Troijan edustalla taisteleva kreikkalaisten suursankari Akhilleus ja heitä vastaan taistelevien amatsonien kuningatar rakastuvat toisiinsa, huolimatta Penthesileaa sitovasta valasta antautua miehelle. Kun Akhilleus aikoo luopua taistelusta Penthesileaa vastaan, tämä kuitenkin ampuu häntä kuolettavasti kaulaan ja sen jälkeen raatelee koiriensa avustamana käsin ja hampain Akhilleuksen ruumiin. Penthesilea menettää tästä järkensä; tajuttuaan tekonsa hän suuntaa ”mielensä tikarin” itseään vastaan ja kuolee ilman ulkoista syytä.

Kleistin draamatuotannossa perinteinen jako tragediaan tai vakavaan draamaan ja komediaan on vielä pätevä. Hänen tragedioidensa ja vakavien draamojensa sisältönä on ehdottoman tunteen tai vakaumuksen joutuminen ristiriitaan joko ympäristön tai henkilön toisen tunteen tai vakaumuksen kanssa; jos ristiriita päättyy päähenkilön/päähenkilöiden kuolemaan, nimetään kappale tragediaksi, jos päästään sovintoon, draamaksi. Hänen ainoa komediansa, Rikottu ruukku, kuvaa juuri päinvastaista maailmaa: kylätuomaria, joka ratkaisee asiat miten sattuu ja omaksi edukseen, ja naurettavan oloista kylän väkeä. Klassinen jako vakavasti otettaviin, yleensä ylhäissyntyisiin henkilöihin ja kohtaloihin ja toisaalta naurettavaan rahvaaseen on siis perinteenmukainen; Kleistin komedia voisikin olla yhtä hyvin sata vuotta aiemmin kirjoitettu. Vastaavasti hänen vakavista näytelmistään ja hänen kertomuksistaan puuttuu kokonaan huumori ja ironia, joita voidaan löytää lähes kaikista Goethen teoksista. Kleist kuitenkin ylittää klassismin toisaalta realistisissa yksityiskohdissa, toisaalta romanttisesti ”liioitelluissa” tunteissa ja romantiikan tapaan ihmeellisissä tapahtumissa: ennustuksissa, aaveissa ja kaksoisolennoissa. Tyypillisesti Kleistin päähenkilöt toimivat jonkin absoluutiksi nostamansa tunteen tai vakaumuksen määrittäminä. Tällaisia ovat esimerkiksi rakkaus, kunniantunto ja oikeudentunto. Rakkauden ja velvollisuuden vastakkaisuus on toki tavallinen teema myös 1600-luvun klassistisessa tragediassa, missä kuitenkin kaikki tapahtuu ylevästi ja kohtuutta ja ”hyvän makua” noudattaen.

Kertomus ”Chilen maanjäristys” käsittää Kleistin teosten laitoksessa vain kymmenisen sivua, muitta se sisältää kosmisen draaman, ihmisyyden draaman sekä vielä päähenkilöidensä henkilökohtaisen draaman. Kertomus alkaa suuren määrän informaatiota sisältävällä lauseella, joka vie heti kosmisen ja yksilöllisen draaman ytimeen: ”Santiagossa, Chilen kuningaskunnan pääkaupungissa, seisoi suuren, tuhansia ihmisiä tuhonneen vuoden 1647 maanjäristyksen alkamishetkellä nuori espanjalainen Jeronimo Rugera vankilassa, johon hänet oli teljetty syytettynä rikoksesta, pylvään edessä, johon hän aikoi hirttäytyä.” Tapahtuminen sijoitetaan täsmällisesti aikaan, joka edeltää puolitoista vuosisataa lukijan aikaa, sekä paikkaan, joka on kaukaisessa maassa mutta kuitenkin eurooppalaisten vaikutuspiirissä ja jonka lukija helposti kytkee edelleen kulttuurisessa muistissa olevaan, paljon huomiota herättäneeseen Lissabonin maanjäristykseen vuonna 1755. Päähenkilön koko nimen mainitseminen samoin kuin kertojan tavattoman tiivis ja asiallinen esitystapa synnyttävät vaikutelman, että ollaan raportoimassa tositapahtumaa. Kertomisen tapa ei ole kuitenkaan sanomalehtimäinen. Kleistille ominainen virke on pitkä ja monipolvinen, ”saksalainen”, ja kuvauksen kohteena ovat ulkonaisten olosuhteiden ohella myös samalla tavoin toteavasti esitetyt tunnelmat ja yksittäisten ihmisten tunteet. Kertomuksen sen erityinen teho syntyy jännitteestä toisiaan nopeasti seuraavien, äärimmäisen dramaattisten tapahtumien ja asiallisesti raportoivan, tasaisen kerronnan välillä.

 Kertomuksen alusta käy ilmi, että Jeronimo oli joutunut vankilaan rakastuttuaan aatelistyttöön, jonka isä vastusti nuorten suhdetta ja pani tyttärensä varmemmaksi vakuudeksi luostariin. Jeronimo oli kuitenkin onnistunut tapaamaan rakastettunsa Josephen luostarin puutarhassa, josta tuli hänen ”onnensa täyttymyksen” paikka. Vietettäessä uskonnollista juhlaa yhdeksän kuukautta myöhemmin Josephe vaipuu synnytystuskissa katedraalin portaille. Tyttö tuomitaan mestattavaksi, ja mestaus on tarkoitus panna täytäntöön juuri sillä hetkellä, kun Jeronimo haluaa vankilassa hirttää itsensä. Kertomuksessa seuraa usean sivun mittainen kuvaus maanjäristyksestä ja siitä, miten kumpikin rakastavaisista pelastuu ja Josephe onnistuu lisäksi pelastamaan lapsensa. Rakastavaiset löytävät toisensa kaupungin ulkopuolelta, minne järistystä pakoon päässeet olivat kokoontuneet ja viettävät yönsä ulkosalla. Nuoret päättävät paeta Espanjaan. Aamulla heitä lähestyy kuitenkin nuori isä, joka pyytää, että Josephe ruokkisi rinnoillaan myös hänen pienokaistaan, jonka äiti ei siihen sillä hetkellä kykene. Josephe suostuu; ja yleisessä helpotuksen ja Jumalaan kohdistuvan kiitollisuuden ilmapiirissä nuorista tuntuu, kuin heihin kohdistunut yleinen vihamielisyys olisi pois pyyhitty. He uskaltautuvat mainitun nuoren isän ja tämän pienokaisen kanssa lähtemään kaupunkiin osallistuakseen kiitosrukoukseen. Kertomuksen loppu osoittaa, että pelastuminen maanjäristyksestä, joka ei voinut Jeronimosta ja Josephesta olla näyttäytymättä jumalantuomiona, jossa heidät vapautettiin, ei ollut sitä kansanjoukolle, joka halusi löytää syyllisen kaupunkia kohdanneelle Jumalan rangaistukselle. Tapahtumien sijoittaminen kiihkouskonnolliselle 1600-luvulle tekee tarinan lopusta uskottavan, samalla kun se panee lukijan miettimään omaa suhtautumistaan novellin tapahtumiin.

 Novelli on harvinainen osoitus siitä, miten voidaan saavuttaa tavaton intensiteetti kerronnalla, joka on yksinkertaisen täsmällistä ja toteavaa tapahtumien dramaattisuudesta huolimatta. Kleistin draamat sisältävät paljon paitsi absoluuttisten tunteiden ja vakaumusten aiheuttamia epätavallisia tekoja ja äkkikäänteitä myös voimakkaan retorista – ja melko traditionaalista – tunteiden ilmausta. ”Maanjäristys Chilessä” -novellin vähäeleisyys on tähän verrattuna ylivoimaisesti tehokkaampaa. Chilen maanjäristys onkin mielestäni Kleistin tuotannon parhaimmistoa.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Goethen Italian matka päiväkirjoineen

 J. W. v. Goethe, Italian matka päiväkirjoineen. Valikoiden suomentanut ja johdannon laatinut Sinikka Kallio. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide, 1992. 377 sivua.

H. K. Riikoinen kirjoittaa:

Vuosisatojen ajan kiinnostava osa Euroopan kulttuurihistoriaa ovat olleet matkat antiikin ja renessanssin muistomerkkien äärelle Italiaan ja erityisesti Roomaan. 1700-luvun lopun kuuluisin Italian-matkaaja oli Johann Wolfgang von Goethe. Hänen suuri matkansa tapahtui syyskuusta 1786 huhtikuuhun 1788. Kuten suomennosvalikoimasta Italian matka päiväkirjoineen ilmenee, Goethe näki matkan tärkeänä käännekohtana elämässään. Roomaan saapumisestaan hän kirjoittaa: ”/…/ lasken toiseksi syntymäpäiväkseni, todellisen jälleensyntymiseni päiväksi sen, jolloin astuin Rooman kamaralle.” Kun matkan alkamisesta on kulunut vuosi, hän miettii: ”Mikä vuosi! ja merkillinen epookki minulle, katsoessani sitä tänään, herttuan syntymäpäivänä, ja päivänä jolloin itse synnyin uuteen elämään.” Matkan lopulla Goethe saattoi todeta: ”Ensi kerran löysin itseni vasta Roomassa, vasta siellä tulin onnelliseksi ja järkevöidyin sopusoinnussa itseni kanssa.”

Kuten niin monet muutkin Italian-matkaajat, Goethe saapui maahan Brenner-solan kautta. Ensimmäinen suuri kaupunki oli Verona, ja ensimmäinen hänen näkemänsä antiikin monumentti oli Veronan suuri amfiteatteri. Sieltä matka jatkui itään päin Venetsiaan, josta Goethe lähti useiden keski-Italian kaupunkien kautta Roomaan. Lopulta matka ulottuu Napoliin sekä Sisiliaan, jossa Goethe käy muiden muassa Palermossa ja Messinassa.

Niin vaikuttavia ja kiinnostavia kuin Goethen kannalta monet Italian paikat olivatkin, kaiken keskipisteenä näyttäytyy Rooma. Siitä Goethe kirjoittaa: ”Kun katselee tuollaista olemassa olevaa elämän ilmentymää, jolla on ikää kaksi tuhatta vuotta ja enemmänkin ja joka aikojen vieriessä on niin moneen kertaan ja perinpohjaisesti muuttanut muotoaan ja on silti yhä vielä maaperältään samaa, alati samaa vuorta, usein jopa pylväiltään ja muureiltaan samaa ja kun kansan luonteessa yhä on piirteitä vanhoilta ajoilta, niin tuntee joutuvansa kohtalon suurten päätösten myötäeläjäksi; ja niin katsojalle käy alun alkaen vaikeaksi selvitellä, miten Rooma seuraa Roomaa,  eikä ainoastaan uusi vanhaa, vaan vieläpä vanhan ja uuden eri epookit menevät päälletysten.” Neuvostoliittolainen filosofi ja kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin kiinnittikin kehitysromaania käsittelevässä tutkimuksessaan huomiota Goethen Rooman-kuvauksiin, joissa kaupunki Bahtinin terminologian mukaan näyttäytyy ”historian suurena kronotooppina”, paikkana, jossa eri epookit ovat samanaikaisesti läsnä.

Antiikin monumenteista Goetheen tekevät erityisen vaikutuksen Veronan amfiteatteri ja Rooman Colosseum. Edellisen yhteydessä hän toteaa, miten täyden vaikutuksen tehdäkseen amfiteatterin pitäisi olla täynnä väkeä: ”Kun sinne astuu sisään, tai kun seisoo ylhäällä kaiteen äärellä, on vaikutelma eriskummallinen: jotain suurta, vaikka ei oikeastaan ole mitään varsinaista nähtävää. Mutta ei se haluakaan näyttäytyä tyhjiltään, vaan ihmisiä täpötäynnä, sellaisena kuin keisari ja paavi sen näkivät. Sillä vain noina varhaisempina aikoina se vaikutuksensa teki, kun kansa vielä enemmän oli kansaa kuin nyt. Koska oikeastaan tuollainen amfiteatteri on tehty siksi, että kansa voisi imponoitua itsestään, oman itsensä parhaaksi.” Colosseumia Goethe – monien muiden varhaisten matkailijoiden lailla – ihailee kuunvalossa: ”Erityisen kauniin näkymän tarjoaa Colosseum. Se suljetaan aina yöksi, muuan erakko asuu siellä pienessä kirkon tapaisessa, ja kerjäläiset ovat pesiytyneet luhistuneiden holvien alle. He ovat sytyttäneet maahan nuotion, ja tyynessä ilmassa savu ajautui ensiksi areenalle, jolloin raunioiden alaosa peittyi ja siitä ylös kohosivat synkkinä suunnattoman jyhkeät muurit; seisoimme ristikkoportin edessä ja katselimme tuota ilmiötä, kuu oli korkealla ja kirkas. Vähitellen savu löysi tiensä seinien, halkeamien ja aukkojen lävitse, kuu valaisi sitä kuin sumuverhoa. Näky oli ihastuttava.”

Goethe panee merkille myös ns. Pontisten soiden kuivausyrityksen. Asia oli ollut esillä jo antiikin ajalla, ja päätöksensä se sai vasta 1900-luvulla Mussolinin aikana. Jonkin aikaa ennen Goethen saapumista Messinaan oli tapahtunut suuri maanjäristys (vielä paljon tuhoisampi tapahtui 1908); kuten Italian matkasta ilmenee, jäljelle jääneille kotinsa menettäneille oli kiireesti rakennettu laudoista jonkinlainen hökkelikaupunki (Bretterstadt).

Antiikin ohella Goethea kiinnostaa suuresti myös renessanssin taide. Huomionarvoisia ovat ne pari lyhyttä kohtaa, joissa hän puhuu Michelangelosta, kuten: ”Ihailimme vuoroin Michelangelon Viimeistä tuomiota ja moninaisia kattomaalauksia. Mestarin sisäinen varmuus ja miehekkyys, hänen suuruutensa ei ole ilmaistavissa sanoin” ja ”/…/ olen siinä määrin Michelangelon lumoissa, ettei hänen jälkeensä edes luonto minulle maistu, koska en kuitenkaan voi nähdä sitä yhtä suurin silmin kuin hän.” Näin ollen Goethe ei ryhdykään yksityiskohtaisemmin luonnehtimaan Michelangelon taidetta; se on liian suurta analysoitavaksi.

Italian luonnonnäkymistä Goethe kirjoittaa varsin paljon. Häntä kiinnostaa etenkin Vesuviuksen purkauksen tuottama upea näkövaikutelma, ei sen aiheuttamat tuhot: ”Vesuvius syöksee kiviä ja tuhkaa, ja öisin näkyy sen hehkuva huippu. Kunpa luonto toimisi ja antaisi meille laavavyöryn! Tuskin enää maltan odottaa, että nuokin suuret asiat saisin itse kokea.”

Etelän ja pohjoisen vastakohtaisuus tulee Italian-matkojen kuvauksissa usein esille. Näin on myös Goethen kohdalla. Kuitenkin hän torjuu käyttämässään saksalaisen matkakirjailijan J. J. Volkmannin teoksessa esitetyn väitteen, että Napolissa olisi jopa neljäkymmentä tuhatta joutilasta ihmistä. Goethe sanoo itse tulleensa siihen tulokseen, että on pohjoismainen näkökanta pitää laiskurina jokaista joka ei ahkeroi aamusta iltaan. Goethe on suorittanut tarkkailua eikä mielestään näe lainkaan vetelehtijöitä. Ahkeruus on kuitenkin erilaista etelässä ja pohjoisessa ilmastollisista oloista johtuen; pohjoisessa joudutaan varautumaan tulevan varalle. Etelän ihmiselle on tyypillistä myös huolettomuus: ”Täällä saa viljalti esimerkkejä /…/ vähään tyytymisestä ja taidosta käyttää hyväksi kaikki mikä muuten menisi hukkaan. Minusta tässä kansassa on tavattoman paljon eloisaa ja älykästä kekseliäisyyttä, joka ei tähtää rikastumiseen vaan huolettomaan elämiseen.” Goethen ajatuksen etelän ihmisestä on Tauno Nurmela esseessään ”Pohjolan ja etelän ihminen” (teoksessa Vox Humana) ilmaissut muodossa ”jumalainen huolettomuus huomisesta päivästä”. Samalla Goethe on kuitenkin tavannut kaikenlaisia kummallisia ihmistyyppejä. Etenkin Pallagonian ruhtinaan hullutuksille ja älyttömyyksille hän antaa paljon palstatilaa. Tunnettu on myös Rooman karnevaalin kuvaus. Goethe siteeraa myös tapaamansa kreivi Cesarein elämänfilosofiaa: ”Mitä se ajatteleminen kannattaa! Ei kannata ajatella, se vain vanhentaa. Ei ihmisen pidä lukkiutua vain yhteen ainoaan asiaan, koska siitä vain tulee hulluksi – pitää olla paljon asioita päässä, ja kaikki sikinsokin.”

Matkakirjoissa usein kuvataan ulkomailla tavattuja maanmiehiä. Myös Goethen esityksessä heitä on mukana. Heitä ovat Roomassa pitkään asunut, kuuluisan taidehistorioitsijan J. J. Winckelmannin ystävä, hovineuvos J. F. Reiffenstein sekä taidemaalarit J. H. W. Tischbein ja Angelica Kauffmann, jotka molemmat ovat maalanneet Goethen muotokuvan (etenkin Tischbeinin maalaus Goethesta Italiassa on tunnettu). Joukkoon kuuluu myös taidemaalari C. H. Kniep, jonka piirros kummallisista hahmoista omalaatuisen Pallagonian ruhtinaan linnan edustalla on mukana Italian matkan suomennosvalikoimassa. Goethen tapaama Giovanen herttuatar on saksalaista syntyperää ja tietoinen siitä, että ”kirjallisuutemme on kehittynyt vapaamman, avarakatseisemman humanismin suuntaan”. Herttuatar oli tietoinen Herderin pyrkimyksistä ja seurasi saksalaisten naiskirjailijoiden saavutuksia.

Goethe ei myöskään vaikene erilaisista negatiivisista ilmiöistä. Etenkin epäsiisteys ja huonot hygieeniset olot harmittavat häntä. Niinpä tiedusteltuaan Torbolessa mukavuuslaitosta (alkutekstissä eine gewisse Gelegenheit, ’tietty paikka’) hän saa vastaukseksi: ”Sopii tehdä minne vain!” Veronassa hän panee myös merkille yleisen epäsiisteyden ja mukavuuksien puutteen: ”Esipihat, pylväskäytävät jne. ovat kauttaaltaan saastan peitossa, ja se on aivan luonnollista, täytyy taas vain lähteä kansan tarpeista. Kyllä kansa aina tiensä vainuaa. Rikkaat olkoot rikkaita, pysyttäkööt palatseja, jalosukuiset hallitkoot, mutta kun he rakennuttavat pylväskäytäviä ja esipihoja, niin kansa käyttää niitä omiin tarpeisiinsa, eikä sillä sen polttavampaa tarvetta ole kuin päästä mahdollisimman äkkiä eroon siitä mitä se mahdollisimman usein on sisäänsä ahtanut.”

Yli puolitoista vuotta kestänyt matka ei merkinnyt Goethelle pelkästään antiikin ja renessanssin muistomerkkien ja Italian luonnon näkymien ihailua, juhlia ja erotiikkaa, vaan myös monenlaisia muita aktiviteetteja. Hän tekee havaintoja ilmastosta, geologiasta ja botaniikasta, jonka osalta hän kehittelee ideaansa ns. alkukasvista (Urpflanze). Mutta on hän omistanut paljon aikaa myös kirjalliselle työskentelylle. Hän kirjoittaa Ifigeneia- ja Tasso-näytelmiään ja Wilhelm Meister -romaaniaan, mutta hänellä on myös muita suunnitelmia. Oleskelu Sisiliassa innoittaa häntä lukemaan Homerosta, jolta hän saa idean kirjoittaa näytelmä Nausikaasta, faiaakkien kuninkaan tyttärestä, joka tapaa rannalla haaksirikkoutuneen Odysseuksen ja johdattaa hänet kuninkaan palatsiin. Goethe suunnitteli Nausikaa-aiheesta tragediaa, mikä lajivalintana on erikoinen. Italian matkaan sisältyy näytelmän sisältösuunnitelman näytösjakoineen, mutta suunnitelma ei kuitenkaan koskaan toteutunut.

Matkakirjan lopussa oleva kuvaus lähdöstä Roomasta on vaikuttava. Goethe vaeltaa Corson päästä päähän, nousee Capitoliumille ja katselee Marcus Aureliuksen ratsastajapatsasta. Hänen mieleensä nousee Ovidiuksen tunnettu Tristia-kokoelman elegia, jossa runoilija kuvaa tuntojaan joutuessaan kuutamoisena yönä lähtemään Roomasta maanpakoon.

Yhteenvedon asemesta voi siteerata Goethen suurimpiin suomalaisiin ihailijoihin kuuluneen Aino Kallaksen päiväkirjamerkintää vuodelta 1909: ”Rakastamaan Goetheä olen ruvennut oikeastaan vasta hänen ”Italienische Reise” kirjansa ansiosta. Nämä katkonaiset, mitä suurimmassa määrin subjektiiviset muistelmat, mutta silmänräpäyksellisyytensä tautta täynnä sykähtelevää elämää, ovat tuoneet hänet minulle takaisin klassikkojen pölyiseltä hyllyltä elävien maailmaan.”

H. K. Riikonen  on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.