PROFESSORIPOOLI: Isaac Bashevis Singerin Vanhaa rakkautta: Kuolemanvakavat ja naurettavat intohimomme

 

Isaac Bashevis Singer: Vanhaa rakkautta, tarinoita vanhasta maasta. Suom. Jukka Kemppinen. Tammi 1988. 

 Liisa Steinby kirjoittaa:

Isaac Bashevis Singer (1903–1991) oli Puolan juutalainen kirjailija, joka kirjoitti pitkään jiddishiksi; paettuaan natseja Yhdysvaltoihin hän vasta melko pitkän siellä oleskelun jälkeen ryhtyi kirjoittamaan myös englanniksi. Mainittu käännösvalikoima on koottu Singerin tarinakokoelmista eri vuosikymmeniltä. Lyhyiden kertomusten lisäksi Singer on julkaissut useita romaaneja. En usko kuitenkaan olevani yksin väittäessäni, että Singerin omin kirjallinen muoto on juuri suullista tarinaa muistuttava lyhyt kertomus, jossa paikkakunnan ja henkilöiden etu- ja sukunimen mainitseminen alussa luo todellisuuden tuntua. Tarinoiden sisällössä on silti paljon vaihtelua: jotkut näyttävät olevan lähellä kirjailijan omakohtaista jonkun tuttavan muistelua, jotkut taas on kerrottu kyläläisten perspektiivistä.

                      Singerin tarinoille on ominaista keskittyä yhteen tai korkeintaan muutamaan henkilöön, joiden tarina kerrotaan. Keskushenkilö on usein jonkin tietyn intohimon tai päähänpinttymän vallassa, joka ohjaa hänen tekemistään. Tapahtuminen sisältää yllättäviä käänteitä; usein siihen sisältyy yliluonnollisia asioita kuten henkiä tai paholaisia. Toisinaan oletetut henget ja paholaiset selitetään reaalisen maailman ilmiöiksi, toisinaan taas kerronta tapahtuu läheltä kokevien henkilöiden näkökulmaa, johon yliluonnolliset seikat mahtuvat. Singerin käyttämät yliluonnolliset tai fantastiset elementit eivät ole romantiikan perintöä vaan pikemminkin juutalaista: kyseessä on erityinen, juutalainen ”maagisen realismin” muoto. Siinä missä joku erityisen hyveellinen naishenkilö voi García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä – katolisen ihmeisiin uskomisen maailmassa – lennähtää tuulisena päivänä hameidensa kannattelemana taivaaseen ovat Singerin ihmisille asioita sekoittavat, pahojaan tekevät pikkupaholaiset, dybbukit, todellisuutta.

                      Singer itse kuuluu maallistuneisiin juutalaisiin, mutta hän suhtautuu juutalaiseen kulttuuriin kunnioittavalla vakavuudella – mikä ei sulje pois huumoria. Juutalaisilla on omat, heille ominaiset päähänpinttymänsä, kuten päivittäiset rukouskäytännöt niihin liittyvine tarvekaluineen, poikien monivuotinen jeshivakoulu, jossa opiskellaan hepreaa ja pyhiä kirjoituksia, ”puhdas” ruoka ja säädellyt menot koskien sapattia, uskonnollisten juhlien viettoa, seksuaalista kanssakäymistä avioliitossa. Juutalaiset menot ja uskomukset näyttäytyvät omalaatuisina, mutta eivät ehkä sen järjettömämmiltä kuin ylipäänsä jollekin tietylle kulttuurille ominaiset, välttämättöminä pidetyt ajattelu- ja toimintatavat. Singerin juutalaisuuden kuvaus koskee paljon myös yleisinhimillisiä intohimoja ja mielen askarruksia, kuten rakastumisia, seksuaalisuutta, uskoa ja epäilyä. Intohimojen vakava puoli on siinä, että ne tuottavat usein hankauksia ympäristön kanssa tai tulevat muutoin määrittämään ihmisen elämää, ja niiden naurettavuus on siinä, että ne näyttäytyvät muille epärationaalisina tai käsittämättöminä. Singerin kertomuksissa molemmat puolet ovat läsnä. Intohimot generoivat tapahtumista ja tuottavat siihen yllättäviä käänteitä, jollaiset ovat myös yksi Singerin kertomusten tunnusmerkki.

                      ”Jeshivapoika Jentl” on hyvä esimerkki intohimojen yllättäviä tapahtumia tuottavasta voimasta. Jentl-tyttönen on käynyt isänsä kanssa vakavia opillisia keskusteluja juutalaisuudesta, ja isä pahoittelee sitä, ettei Jentl ole poika, joka voisi täysin paneutua juutalaisuuden pyhiin kirjoituksiin. Jentl on samaa mieltä: häntä ei kiinnosta naisille tarjottu kodin piiriin rajoittuva rooli. Kun isä kuolee ja Jentl jää yksin maailmaan, hän tekee radikaalin ratkaisun: hän hakeutuu pojaksi pukeutuneena toisen paikkakunnan jeshivakouluun. Hän ystävystyy koulun toisen oppilaan kanssa. Tarina johtaa siihen, että Jentl rakastuu toveriinsa – mutta solmii avioliiton työn kanssa, joka on antanut hänen toverilleen rukkaset. Vielä avioliitossakin sukupuoliasioista tietämättömän ”vaimonsa” kanssa Jentl onnistuu pitämään salaisuutensa. Lopulta hän paljastaa asian oikean laidan toverilleen, joka silloin tunnistaa olevansa Jentliiin rakastunut. Jentl kuitenkin katoaa suostuteltuaan toveriaan menemään naimisiin hänen ”vaimonsa” kanssa, josta hän on ottamassa eron. Avioliitto toteutuukin, mutta sekä mies että vaimo ovat edelleen rakastuneita Jentliin ja kaipaavat häntä.

                      ”Taibele ja hänen demoninsa” kertoo naisesta, jonka lapset ovat kuolleet pieninä ja jonka mies on lähtenyt tiehensä hänen ollessaan vain kolmenkymmenen neljän. Koska avioeroa ei ole tehty, Taibele ei voi solmia uutta avioliittoa vaan on tuomittu yksinäiseen elämään. Taibele kertoo ystävättärilleen lukemansa tarinan demonista, joka eli naisen kanssa kuin aviomies. Ohi kulkeva mies kuulee tarinan ja saa tästä ajatuksen toteuttaa se Taibelen kanssa. Se onnistuu, koska Taibele ei kiistä demonien olemassaoloa ja koska demoni vierailee Taibelen luona vain yön pimeydessä. Taibele kiintyy demoniinsa, jonka hän lopulta toteaa olevan hellempi häntä kohtaan kuin aviomies konsanaan. Heidän yhteiselonsa jatkuu miehen kuolemaan asti Taibelen koskaan pääsemättä perille asioiden todellisesta tilasta.

                      ”Teurastaja” kertoo miehestä, joka olisi halunnut rabbiiniksi mutta joutuu vastaanottamaan rituaaliteurastajan tehtävän, vaikka ei kestä veren näkemistä. Hän ei totu teurastamiseen vaan voi pahoin myötätunnosta teurastettavia eläimiä kohtaan. Pian hän näkee koko eläinkunnan olevan luonnontilassaan jatkuvan, armottoman tappamisen kohteena, ja hän syyttää tästä Jumalaa: Jumala on vähemmän sääliväinen luomakuntaansa kohtaan kuin teurastaja. Mies päätyy harhailemaan houreisena joen rannoilta, jonka vedestä hänen ruumiinsa löydetään.

                      ”Pimeyden valta”- novellissa nuori nainen on saanut päähänpinttymän, että hänen aviomiehensä on rakastunut hänen sisareensa, ja valmistaa sisarelleen hääpuvun, jonka jälkeen hän itse kuolee. Mies ja sisar menevät naimisiin mutta eroavat pian, koska kuollut nainen on joka yö heidän välissään.

                      Joissakin minä-muodossa kerrotuissa novelleissa liikutaan Varsovan kirjallisissa piireissä tai tavataan tuttu kirjailija Israelissa. Tarinat ovat realistisempia, mutta silti erikoiset, lähes uskomattomat ja usein kaameatkin tapahtumat seuraavat toisiaan. Juutalaisten historia erityisesti 1930- ja 1940-luvulla antaa tällaisiin tarinoihin pätevän pohjan. ”Miksi Heisherik syntyi”-kertomus on miehestä, kiertelevästä sisälmysten kauppiaasta (!), joka lähestyi Varsovassa kertoja-minää (Singeriä) pyytäen häntä toimittamaan jättimäisen käsikirjoituksen painettavaan kuntoon. Tavattoman lavea käsikirjoitus, joka koskee miehen kokemuksia Puolan armeijassa bolshevikkisotien aikana 1920–1921, on arvoton ja mahdoton korjata. Päätösjaksossa kerrotaan miehen toimineen myöhemmin kirjeiden salakuljettajana natsien miehittämän Puolan ja Neuvostoliittoon paenneiden juutalaisten välillä; kiinni jouduttuaan mies kidutettiin hengiltä. Singer kysyy tarinan lopuksi puolileikillisesti, miksi mies oli syntynyt, ja vastaa, että hänestä ei olisi koskaan tullut ”pyhää sanansaattajaa”, niin kuin kirjeiden salakuljettajia kutsuttiin, ellei hän olisi kokenut kaikkea sitä, mitä hän ”liikuttavassa” käsikirjoituksessaan niin laajasti kuvailee.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

                     

                     

PROFESSORIPOOLI: Gösta Berlingin tarun myyttinen Värmlanti

Selma Lagerlöf, Gösta Berlingin taru. Suomentanut Joel Lehtonen. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912. Alkuteos Gösta Berlings saga, 1897.

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Lövenin pitkä järvi, Broby, Ekeby, Berga ja Gurlita-kukkula ovat kaikki paikkakuntia Värmlannin maakunnassa Ruotsissa, mutta ne ovat myös paikkoja Selma Lagerlöfin myyttisessä maakunnassa, jota hän kuvaa teoksessaan Gösta Berlingin taru. Tämän myyttisen Värmlantinsa Lagerlöf on kansoittanut erikoislaatuisilla henkilöillä samoin kuin Arvi Järventaus myyttisen Ruijansa teoksessa Satu-Ruijan maa. Lagerlöfin henkilögalleriaan kuuluu joukko ikimuistoisia hahmoja, kuten nimihenkilö, virkaheitto pappi Gösta Berling, majurinrouva Samzelius, Brobyn saita pappi, Forsin ilkeä tehtaanpatruuna Sintram, laiska Kristofer-serkku, luuvalon jäytämä vänrikki Rutger von Örneclou, joka aikoinaan oli osannut tanssia la cachuchaa kuin oikea espanjalainen, ja monet muut. Useat henkilöhahmoista muodostavat oman kollektiivinsa Ekebyn kavaljeerit, ”joilla on seikkailun, suruttomuuden, hurjuuden henki”.

Lagerlöfin tyyliin kuuluu henkilöiden varustaminen vanhojen eeposten tapaan jollain usein toistuvalla epiteetillä, kuten Bron hyvä vanha rovasti, vahva kapteeni Kristian Berg, tuima eversti Beerencreutz, vanha Eberhard-setä, filosofi, tai Jumalan matkamies, kapteeni Lennart. Lövenkään ei ole pelkkä Löven vaan ”Lövenin pitkä järvi”. Lagerlöfin Värmlantiin kuuluvat myös Dovren noita-akka, jonka kertoja sanoo nähneensä ja jonka yhteydessä mainitaan ”väkevät suomalaiset jumalat”, pohjoisten metsien suomalaiset savupirtteineen, mustalaiset ja synkät metsät petoineen.

Gösta Berlingin taru kertoo värmlantilaisseudun erikoisista persoonallisuuksista ja heidän vaiheistaan. Teos on sarja väljästi toisiinsa liittyviä kertomuksia tästä yhteisöstä. Yhtenäisyyttä luovat Gösta Berlingin hahmo ja värmlantilainen miljöö erityisesti Lövenin järven ympärillä (mukana onkin seudun kartta). Kertomusten aiheet ovat vaihtelevia: karhunkaato, huutokauppa, tanssiaiset, rakkaus ja avioliitto, vanhat ajoneuvot tai vaikkapa Bron papin saituus. Vaikka välillä puhutaan niinkin realistisesta asiasta kuin raudan Ekebystä kuljettamisesta Göteborgiin, kaikenlaista ihmeellistä ja yliluonnollista tapahtuu: kirkon ovet lentävät auki, kun vanhat pyhimykset palaavat – he olivat olleet maalauksina kirkon seinillä, kunnes kreivi Dohna maalautti koko kirkon valkoiseksi.

Kaikki on kerrottu henkilöihin ja maisemaan syvästi eläytyen. Kertojan – ja samalla myös Lagerlöfin itsensä – voimakasta eläytymistä osoittavat lukuisat puhuttelut (apostrofit). Kirjallisuudesta tuskin löytyy toista teosta, jossa eläytyvä puhuttelu olisi viety niin pitkälle kuin juuri Gösta Berlingin tarussa. Kertoja saattaa puhutella yhtä hyvin lukijaa kuin teoksen henkilöhahmoa (”Nouse, oi Kristofer serkku”), henkilöryhmiä (”Oi, myöhäisen ajan lapset!”, ”Ystävät, ihmislapset”) mutta myös luonnonelementtiä (aallot). Kun Ekebystä ei saatu lähetettyä rautaa Göteborgiin, kertoja puhuttelee kavaljeereja: ”Nouskaa, te suruttomat! Jalkeille, te kodittomat! Sallitteko te moista Ekebyn häväistystä! Oi, niin totta kuin te rakastatte sitä paikkaa, ihaninta Jumalan kauniissa maailmassa, niin totta kuin se on kaipuunne kohde kaukana kulkiessanne, niin totta kuin ette voi lausua sen nimeä muukalaisten parissa silmänne vettymättä, nouskaa, kavaljeerit, pelastakaa Ekebyn kunnia!” Puhuttelun kohteena ovat myös naiset: ”Oi, menneiden aikojen naiset!” Mukana onkin joukko ikimuistoisia naishahmoja kuten Anna Stjärnhök, kreivitär Dohna, Margareta Celsing ja Marianne Sinclaire.

Kertojan syvää eläytymistä kuvaa hyvin myös seuraava jakso: ”Voiko se, jonka mieli hersyy tarinoita, koskaan vapautua niiden vallasta? Yötuuli vonkuu ulkona, fiikuksen ja neriumin kankeat lehdet naputtavat parvekkeen pilariin, taivas kaareutuu tummana vuoriselänteen yllä, ja minä, joka istun yksin yöllä kirjoittamassa, palava lamppu edessäni ja uudin ikkunassa, minä joka olen jo vanha ja jonka pitäisi olla viisas, minä tunnen yhä karmivan selkäpiitäni, aivan kuin silloin kun kuulin tämän jutun ensi kertaa, ja minun täytyy vähän väliä kohottaa silmäni työstä ja katsoa, eikö jokin ole hiipinyt huoneeseeni ja piiloutunut tuonne peränurkkaan; minun täytyy tähyillä ulos parvekkeelle, eikö jokin musta nouse kaidepuiden takaa. Se ei lähde minusta koskaan, tuo pelko, jota vanhat jutut herättävät silloin kun yö on pimeä ja yksinäisyys syvä, ja se valtaa minut lopulta niin, että minun täytyy heittää kynä kädestäni ja pujahtaa vuoteeseen ja vetää peitto korviini.”

Gösta Berlingin tarun lukeminen edellyttää myös lukijalta samanlaista eläytymistä värmlantilaismetsiin, seudun järviin ja kartanoihin ja siellä eläviin ihmisiin kuin on ollut kirjailijalla itsellään. Lukijalla täytyisi olla viehtymystä myös kerronnan ja tyylin vanhanaikaisuuteen, jota myös Joel Lehtosen mainion, joskin myös huolimattomuuksia sisältävän suomennoksen vanhanaikaiset ilmaisut korostavat. Lukijan ei myöskään pitäisi häiriytyä kulttuurisista stereotypioista, jotka koskevat suomalaisia ja romaneja, eletäänhän teoksessa 1800-luvun alkupuolta: ”Perjantaina alkoivat Brobyn markkinat, ja silloin tapettiin Lennart-kapteeni. Vahva Maunu, joka antoi surmaniskun, oli metsätorpan ukon poika. Kun mustalaiset istuivat sunnuntaina iltapuolella torpassa, ojensivat he siis vanhalle Jan Höökille pulloaan tavallista useammin ja haastelivat hänen kanssaan vankilaelämästä ja vanginruoasta, sillä sellaista he olivat usein kokeneet.”

Selma Lagerlöfille ovat tyypillisiä myös personifikaatiot. Rouva Musica on paikalla kavaljeerien soittaessa. Kun tämäkään ei saa Göstaa iloiseksi, rouva Musica muistaa Lövenborgin, joka jatkuvasti harjoittelee puupöydällä, johon on maalattu klaviatuuri. Oikean soittimen ääreen saatettuna Lövenborg kuitenkin hapuilee ja lopulta rupeaa itkemään. Mutta kun tilalle tuodaan hänen puupöytänsä, silloin soitto sujuu. ”Ah, millainen näytelmä! Siinä he istuivat, kaikki syvän vakavina, ja kuuntelevat tätä musiikkia, jota kukaan ei kuule.” Kertoja saattaakin todeta: ”Sillä tavalla hyvä rouva Musica paransi Gösta Berlingin riutumuksesta.”

Kuolemakin on henkilöllistetty ja näyttäytyy kertojalle ystävänä: ”Kalpealla ystävälläni, kuolema vapauttajalla, on rohkea sydän. Hänen ilonsa on ratsastaa ilmojen halki hehkuvain kanuunankuulain kantamana.” Tämä erikoinen hahmo saapuu kapteeni Ugglan kotiin, jossa maanmittaustöissä ollut kapteenin poika kuolee. Ruumissaattokin on epätavallinen: ”Oi, se oli ihmeellinen ruumissaatto! Aurinko ja valoisat hattarat tekivät päivän iloiseksi, pitkät kuhilasrivit kaunistivat peltoja, astrakaaniomenat loistivat rovastin puutarhassa läpinäkyvinä ja kirkkaina, ja lukkarin talon ruususarassa komeilivat daaliat ja ylioppilasneilikat.” Kuolema istuu kirkkomaan muurilla vanhuksen hahmossa musta viitta yllään katsellen ruumissaattoa. Mutta jos hän olisi näyttäytynyt, ”hän olisi tullut sinne sulkakoristeinen baretti päässä ja kullalla kirjailtu viitta hartioilla ja tanssinut ruumissaaton etunenässä hautausmaan tiellä.”

Teoksen lopussa kavaljeereille heitetään hyvästit heidän joutuessaan jättämään Ekebyn majurinrouvan kuoltua. Kertojankin valtaa eron katkeruus hänen vielä kerran puhutellessaan kavaljeereja, jotka olivat tuoneet hänelle ”tiedon elämän rikkaista vaihteluista”. Aivan lopuksi hän vielä kertoo pikku Rusterilta, rummunlyöjältä, kuulemansa tarinan. Saksassa ”Ihmiset olivat pitkiä kuin kirkontornit, pääskyset suuria kuin kotkat, mehiläiset kuin hanhet. Mehiläispesät olivat kuitenkin tavallisen kokoisia.” Kertojan ihmeteltyä, miten mehiläiset mahtuivat niihin, Ruster vastaa: ”Heh, siitä ne saivat itse pitää huolen”. Tämä antaa aiheen kertojan loppukaneettiin: ”Rakas lukija, eikö minun ole sanottava samoin? Tässä ovat nyt mielikuvituksen jättiläismehiläiset liehuneet ympärillämme kuukausia ja vuosia, mutta miten ne mahtuvat todellisuuden pesään, siitä ne saavat todellakin itse pitää huolen.”

H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

Lindgrenin Muistissa ja toisiinsa kietoutuvat elämäntarinat

Hanna Meretoja kirjoittaa:


Yksi tämä kesän kirjoistani oli Torgny Lindgrenin fiktiivinen omaelämäkerta Muistissa (Minnen, 2010, suom. 2012). Lindgren käsittelee läpi tuotantonsa kiinnostavasti kysymystä tarinankerronnan ja elämän suhteesta, mutta Muistissa-teoksessa ensi kertaa minämuodossa. Samalla hän pohtii omaelämäkerrallisen muistin luonnetta hieman uudesta näkökulmasta.

Teos kertoo oman menneisyyden hahmottamisesta tarinoiden kudelmana, muistojen luomisesta ja tulkinnasta. Se kysyy esimerkiksi: rakennammeko elämäntarinaamme luomalla yhteyksiä erillisten tapahtumien ja kokemusten välille vai syntyvätkö yhteydet jollain muulla tavoin? Erilaisten tarina- ja muistofragmenttien kautta se näyttää, miten mielemme liittää asioita toisiinsa ilman, että olisimme tästä kovinkaan tietoisia tai ymmärtäisimme logiikkaa, jolla asiat yhdistyvät tai jäävät yhdistymättä.

Erityisen kiinnostavasti teos pohtii toisten roolia tässä yhteyksien luomisessa ja syntymisessä. Yksilön elämäntarinan - tai pikemmin tarinafragmenttien - näytetään kietoutuvan toisten tarinoihin moninaisin säikein. Jopa siinä määrin, että koko minä-pronomini alkaa tuntua ongelmalliselta.

Kirjailija käy tapaamassa sairasta äitiään:

Ja hän kysyi: Sinä siis kirjoitat?

Niin, sanoin. Ei minusta koskaa ollut mihinkään muuhun.

Kirjoitatko sinä koskaan sanaa minä? hän kysyi.

Ennen en koskaan kirjoittanut, sanoin. Mutta voi olla että joskus kirjoitan.

Jos sen teet, hän sanoi, niin tiedätkö sinä kuka tämä minä on? Olenko minä osa sitä minää? Ja kaikki esi-isät?

Olette, sanoin. En ole koskaan kuvitellut että minä olen minä. Tietysti minä olen me. Kirjoitan minä koska minulla ei ole oikeata sanaa. (Muistissa, 99.)

Persoonapronominit hämäävät esittämällä, että olemme toisistamme erillisiä, kun todellisuudessa raja minän ja muiden välillä on liukuva. Erilliset kategoriat peittävät näkyvistä jatkumon minästä sinään, meistä teihin ja heihin. Tarinamme rakentuvat tällä jatkumolla osana loputonta tarinoiden kudelmaa, josta hahmotamme vain pienen osan. Ne ovat osa moninaisten äänten sekamelskaa, joista kuulemme ja muistamme vain häviävän pienen fragmentin. Ja silti niin merkityksellisen, sillä kuten minäkertojan isä toteaa: "Todellista on vain se minkä pystymme muistamaan." (Muistissa, 60.)

Sitä, mitä pystymme muistamaan, määrittää puolestaan se, mitä ja miten kerromme - itsellemme ja toisille - ja mitä ja miten muut kertovat meille. Tällaisen tarinankerronnan kautta rakentuvan vuoropuhelun pohjalta muotoutuu kokonaisuus, joka on harvoin sellainen kuin olemme suunnitteleet:

En ole koskaan nähnyt elämässäni mitään yhteneväisyyksiä, sanoin. Syy-yhteydet puuttuvat. Elämästäni muodostuu novellikokoelma. Eikä romaani, niin kuin tahtoisin. (Muistissa, 146.)

Jos elämässäni on ollut joitain yhteneväisyyksiä, ne ovat olleet muiden ihmisten luomia. Muut ihmiset, ventovieraat, ovat kuljettaneet minut yhdestä askelesta toiseen, joidenkin nimi näyttää olleen Syy, toisten Seuraus. Vaikka he olisivatkin kuolleet jo kauan sitten, he pitelevät yhä elämääni koossa.

Yksi ventovieraista, joka on pitänyt elämääni koossa viimeiset viisikymmentä vuotta, on Thomas Mann. (Muistissa, 151.)

Tämä lienee tuttu tunne ainakin meille kirjallisuusihmisille: toiset pitävät koossa hauraita, pirstaleisia elämäntarinoitamme - ja näiden toisten joukossa on ventovieras jos toinenkin.

 

Torgny Lindgren: Muistissa (Minnen, 2010). Suom. Liisa Ryömä. Helsinki: Tammi, 2012.