Arto Rintala kirjoittaa:
Meksikolainen nykyklassikko Carlos Fuentes Macías, eräs 60-luvulla alkaneen latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden buumin suurista nimistä, oli aktiivisesti viemässä maanosansa menneisyyden kahleisiin juuttunutta kirjallisuutta kohti uutta aikaa ja maailmanlaajuista lukijakuntaa. Koskaan hän ei kuitenkaan kuvitellut sanojen tarvitsevan enempää kuin kynän, paperin ja tyhjälle arkille esitetyn hiljaisen kysymyksen: ”Kenelle minä kirjoitan tämän?”
Kysymys saattoi johtaa omintakeisiin lopputuloksiin, kuten goottilaisen kauhun tunnelmissa liikkuvassa pienoisromaanissa Aura (1962), missä tarinan kertoja sinuttelee kertomuksen päähenkilöä. Mutta juuri tämän ansiosta fatalistisen piinaavalla varmuudella etenevä tarina sieppaa sivusta tirkistelevän lukijan mukaansa yhtä varmasti kuin päähenkilö Felipe tulee kohtaamaan ”Auran” salaisuuden.
Fuentes hyödynsi runsaasti erilaisia tyylisuuntauksia. Kirjailijan Meksiko piirtyy eri näkökulmista niin Lohikäärmeen pään (1978) jännittävässä dekkaritarinassa kuin maailmanlaajuiseksi bestselleriksi kohonneen Vanhan gringon (1985) kuvitteellisessa elämäkerrassa, joka kertoo kirjailija Ambrose Biercen vaiheista tämän mystisen katoamisen jälkeen vuoden 1913 loppupuolella. Aina ei tietenkään voida puhua täysosumasta; vuonna 2001 ilmestynyt Inez haeskelee leimallisia 1900-luvun eurooppalaisen taidekirjallisuuden teemoja, mutta jää melko pastissinomaiseksi.
Suomalaisen lukijan näkökulmasta Fuentesista jääkin hieman rikkonainen kuva – meillä on sentään ulottuvillamme Tarina Heredian suvusta (1980) ja Kotkan istuin (2003), mutta Fuentesin upea klassikko Artemio Cruzin kuolema (1962) on nykyisin erittäin vaikeasti saatavilla, vaikka lukijoita tälle kiehtovalle teokselle varmasti riittäisi. Kuolinvuoteellaan makaavan Artemio Cruzin mielessä välähtelevistä muistoista kasvaa rikas ja moniääninen, yht'aikaisesti syvälle historialliseen todellisuuteen ja yksilön identiteettiin sukeltava kokonaisuus, joka hakee veroistaan Fuentesin hyvän ystävän, Gabriel García Márquezin keskeisistä teoksista.
Useimmat Fuentesin taiteellisesti kunnianhimoisimmista teoksista, kuten esikoisromaani La región más transparente (1958), monumentaalinen, 2000 vuoden ajalle levittäytyvä kronikka Terra Nostra (1975) tai dystooppisen, mutta nykypäivää edustavan Makesicko Cityn eräässä synnytyssairaalassa maailmaan tulemistaan odottavan vauvan pohdinnoista kasvava Cristóbal Nonato (1987), ovat valitettavasti meikäläiselle yleisölle lähes täysin tuntemattomia. Itsekin olen Fuentesin kohdalla syyllistynyt aliarvioimaan kirjailijaa helpommin saatavilla olevien teosten luoman, hieman yksipuolisen kuvan pohjalta, mikä on sääli. Viimeistään vielä suomentamattomien teosten parissa selviää, että Fuentesin maine ja suuri vaikutus nykykirjallisuuteen ovat syntyneet aivan ansiosta.
Panamássa vuonna 1928 diplomaattiperheeseen syntynyt Fuentes vietti lapsuutensa ja nuoruutensa isänsä työtehtävien vuoksi lukuisissa Etelä-Amerikan kaupungeissa ja Yhdysvalloissa. Hänen perheensä asettui pysyvästi Meksikoon tulevan kirjailijan ollessa 16-vuotias. Opiskelun ohella hän aloitti uransa lehtimiehenä ja julkaisi ensimmäisen novellikokoelmansa vuonna 1954. Fuentes tuli kotimaassaan tunnetuksi myös elokuvakäsikirjoittajana ja poliittisena hahmona.
Modernin latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden ystävät tunsivat hänet kautta maailman 60-luvun ”lattaribuumin” keskeisenä hahmona ja merkittävänä kulttuurivaikuttajana. Fuentesin julkisuustyö latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden puolesta vaikutti merkittävästi García Márquezin, Mario Vargas Llosan, Julio Cortázarin ja muiden buumikirjailijoiden maailmanmaineen syntyyn. Fuentesin vuonna 1969 ilmestynyt La nueva novela hispanoamericana on samaan aikaan mielenkiintoinen esteettinen esseeteos ja korvaamattoman sisäpiirin näkökulman tarjoava dokumentti lattaribuumin syntyajoilta. Fuentes jatkoi kirjallisuusesseistiikan parissa koko uransa ajan.
Fuentesin pitkä elämä päättyi 15.5.2012 Ciudad de Méxicossa. Hän ei elänyt tarpeeksi pitkään päästäkseen vastaanottamaan monessa yhteydessä ennustetun Nobelin, mutta lieneekö yhdellä palkinnolla niin suurta merkitystä? Hän onnistui vastaamaan omaan kysymykseensä paremmin kuin tuskin itsekään osasi uskoa ja kirjoitti miljoonille vastaanottajille lähes 60-vuotisen uransa ajan. Sitä paitsi hän osasi suhtautua huumorilla jälkeensä jäävän maailman tarjoilemiin pönäköihin kunnianosoituksiin:
”Kaikkein viimeksi minä haluaisin muuttua patsaaksi. Patsaat ovat pulujen kakkapaikkoja. Postimerkki olisikin sitten ihan toinen juttu. Postimerkkinä on hyvä olla – saat olla ihmisten keskinäisen kommunikaation väline, ja koko ajan joku on nuolemassa takapuoltasi.” – CF
Arto Rintala on kääntäjä, joka on suomentanut muun muassa Cervantesia.
Gummerus julkaisi 2000-luvun alussa nämä kaksi Fuentesin romaania. Tekstin alussa olevan Auran julkaisi Like 1997.
