Sisar, taide, elämä: Susan Sellersin Vanessa & Virginia

 

Osallistuin tänään Turun Kirjamessujen Elegia Virginia Woolfille! -keskusteluun Laura Gustafssonin ja Riikka Pelon kanssa (keskustelun johdattelijana Jaana Airaksinen). Meillä oli antoisa keskustelu Susan Sellersin Vanessa & Virginia -romaanista, Virginia Woolfista, hänen erityislaatuisesta kielestään ja tyylistään ja laajemmin taiteesta, elämästä ja näiden välisestä suhteesta. Sekä Gustafssonia että Peloa on nimitetty Suomen Virginia Woolfiksi, ja meitä kaikkia yhdisti Woolfin – erityisesti hänen soljuvan kielensä, sen rytmin ja rohkean kokeilevuuden – ihailu.

Kerroimme ensin omasta Woolf-suhteestamme ja sitten siitä, mitä pidimme kiinnostavimpana Sellersin romaanissa. Muistan elävästi, miten luin 17-vuotiaana Woolfin Majakan (To the Lighthouse, 1927) ja lumouduin täydellisesti hänen tyylistään, siitä miten sanoilla voi tavoittaa tajunnan virran, sen kaiken mitä ohikiitävänä hetkenä tapahtuu mielessä, kerroksellisen ajan, muistojen, mielikuvien, suunnitelmien, assosiaatioiden soljumisen toisiinsa.

Olen aina kokenut puhuttelevana myös Woolfin tuotannosta välittyvän todellisuuskuvan ja taidekäsityksen. Hänen teoksissaan elämä on kaoottista, kuin pimeä meri, mutta kuin majakanvalo, joka hetken välähdyksessä luo jäsennyksen maailmaan, taide voi antaa todellisuudelle hahmon ja mielen, vaikka vain hetkellisen ja osittaisen. Taide on merkitsevän muodon etsimistä, ja kuten Woolfin Majakan Lili Briscoe ja Sellersin romaanissa Woolfin sisko Vanessa Bell toteavat, joskus yksi viiva voi onnistua luomaan ratkaisevan yhteyden asioiden välille.

Vanessan ja Virginian sisaruussuhteeseen keskittyvästä Susan Sellersin romaanista välittyy jokin samantapainen elämäntuntu, vaikka sitä ei pidä ryhtyä vertailemaan esimerkiksi kielen ja kerronnan osalta Woolfiin. Itse asiassa romaani reflektoi epäsuorasti kysymystä siitä, miten kukaan kuolevainen voi kirjoittaa kertomuksen kielellisesti niin ylivertaisesta Virginia Woolfista. Kertojaratkaisu on tietynlainen keino selvitä haasteesta. Vanessa puhuttelee sisartaan läpi eräänlaisena kirjeenä toimivan romaanin ja toteaa, että jos Virginia olisi elossa ja kertoisi tätä tarinaa, hän löytäisi juuri oikeat sanat: "Sinä olit se, joka tiesi kuinka kuvata tapahtuma niin että sen olemus paljastuisi. Minulla ei ole sinun lahjakkuuttasi. Jos olisit täällä, tietäisit kuinka tämä tarina pitää kertoa." (Vanessa & Virginia, 24.)

Oikeutus sille, että Vanessa kertoo tarinan, on se, että muuten se jäisi kertomatta. Vastaavasti Sellersin oikeutus kirjan kirjoittamiselle on se, että muuten Vanessa ja Virginian ainutlaatuisen sisarussuhteen tarina ei pääsisi suuren yleisön tietoisuuteen. Lisäksi romaani korostaa, että kunkin on löydettävä itselleen ominainen ilmaisun tapa.

Vanessa on kuvataiteilija, joka hahmottaa maailmaa visuaalisesti; Woolfin väline on kieli. Sellersin romaanissa nämä yhdistyvät. Vanessalla jonkin tilanteen tai tunnelman kuvaamisessa on lähtökohtana visuaalinen kuva, jonka sävyjä hän tarkastelee: "Luon mielikuvan tapahtumasta kuin se olisi maalaus" (13). Sitten hän lähtee vähitellen kehimään siitä kertomuksen fragmenttia. Samalla koko romaani on kuitenkin Vanessan sisäistä puhetta, sisarten jaettujen kokemusten ja muistojen sanallistamista.

Minua kiehtoi romaanissa erityisesti sen punaisena lankana kulkeva ajatus elämästä luomisena, jonka näytetään olevan pohjimmiltaan yhdessäluomista. Romaanissa elämä näyttäytyy yhtenä luomisen prosessina, jossa oman elämän jäsentäminen joksikin taideteoksen kaltaiseksi ja taiteen luominen ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa. Jossakin vaiheessa Vanessa oivaltaa, että voi maalata "kehysten ulkopuolella" ja alkaa maalata hahmoja ja abstrakteja kuvioita ympäri taloaan. Välillä hänestä kaikki tuntuu hajoavan ja muuttuvan merkityksettömäksi, mutta toisina hetkinä, usein Virginian kanssa jaettuina, palasista tuntuu rakentuvan taideteos: "Vähitellen elämäni palaset – juhlien sekasotku, lasten riisutut vaatteet, oma kerkeneräinen takkani – sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi." (135.)

Romaanissa luomisen näytetään koko ajan tapahtuvan yhdessä toisten kanssa, yhteydessä toisiin, sekä suhteessa aiempaan taiteeseen että suhteessa ympärillä oleviin ihmisiin – heiltä tukea etsien, heidän kanssaan kiistellen ja kilpaillen. Kun Vanessa lukee Majakan, hänen kokemansa tunteiden kirjo ulottuu alemmuudentunteesta ihailuun ja sen oivaltamiseen, että lukemisen kautta hän alkaa "nähdä vastaavanlaisia esteitä ja mahdollisuuksia" omassa taiteessaan (106).

Vanessa ja Virginia ovat keitä ovat sekä ihmisinä että taiteilijoina, koska heidän ympärillään on ne ihmiset jotka ovat. Taide nousee tästä elämänpiiristä, taiteilijoiden, intellektuellien, ystävien ja rakastajien joukosta (joka myös Bloomsburyn ryhmänä tunnetaan), niistä keskusteluista ja kohtaamisista joita heillä on; kokemukset ja oivallukset, jotka vievät heidän taidettaan eteenpäin, syntyvät tästä vuorovaikutuksesta.

Tämä teema sai meidät tänään keskustelussamme pohtimaan myös tapoja, joilla oma kirjoittamisemme syntyy vuoropuhelussa toisten kanssa. Esiin tuli myös taiteiden ja tieteiden välisen vuoropuhelun merkitys – ja tällaiseen vuoropuheluunhan myös keskustelumme itsessään pyrki.

Kaiken kaikkiaan Sellersin romaani on elegia sisarelle mutta viime kädessä myös laajemmin ihmisten väliselle yhteydelle  ja luovuudelle. Romaanin lopetuskappale kuuluu seuraavasti:

Otan pinosta seuraavan paperin. Kun viimeinenkin on päästetty irti, teen omistuksen. Tämä kertomus on sinulle. Kävelen hitaasti kotiin ja tulen puutarhaan takaportista. Silmäni osuu narsissien loimuun omenapuiden alla. Päätän tuoda maalaustelineeni ulos ja maalata sen sijaan ne. Katson eloisaa ja kouriintuntuvaa keltaista auringon valossa. Sinä olet oikeassa. Tärkeää on se, ettemme lakkaa luomasta. (244.)

Susan Sellers: Vanessa & Virginia. Suom. Soili Takkala. Helsinki: Into, 2013 (alkuteos 2008).

Elegia Virginia Woolfille (Turun Kirjamessut la 5.10. klo 14.00)

Elegia Virginia Woolfille! Susan Sellersin uutuusromaani on Vanessa Bellin rakkauskirje ja elegia sisarelleen Virginia Woolfille. Toisilleen omistautuneina, raivoisasti kilpaillen siskokset elävät keskellä halun, skandaalin, sairauden ja sodan myllerrystä. Naiskirjailijapaneelissa mukana Laura Gustafsson, Riikka Pelo ja kirjallisuudentutkija Hanna Meretoja. Into / Teos. Keskustelua johdattelee Jaana Airaksinen.

Tervetuloa tänään kuuntelemaan Virginia Woolf -keskustelua Turun Kirjamessuille (Kuisti-lava klo 14.00)!

http://turunmessukeskus.fi/messut-ja-tapahtumat/turun-kansainvaliset-kirjamessut/turun-kansainvalisten-kirjamessujen-ja-tiedeme#kuisti_la

Pelon Jokapäiväinen elämämme virvoittaa naisen lauseen

Päivi Kosonen kirjoittaa:


Riikka Pelo
Jokapäiväinen elämämme.
Teos, 2013.


Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme hiljensi minut pitkäksi aikaa. Pelon lause, hänen peloton ja luonteva rytminsä viritti minut kuuntelemaan omasta sisäisyydestäni ääniä, joita oli joskus kuullut ja joita olin nyt taas kuulevinani. Naisen lauseen mahdollisuus. Naiskirjallisuuden mahdollisuus.

Valittu rakenne, montaasi, kahden tarinan ja kokemusmaailman rinnastaminen taiteessa, on jo itsessään kiinnostava tapa lähestyä todellisuutta. Perustekniikka on pässinlihaa, ja helpoimmatkin ratkaisut toimivat monesti hämmästyttävän hyvin. Salaisuus on siinä, että tarinoiden sauma- ja liitoskohtiin jää tilaa kuvitella. Lukija voi jatkaa luomista lukemansa pohjalta, jatkaa väliin jäävän kirjoittamista omassa mielessä.

Pelon tarinoissa tällaisia mieltä viritteleviä saumakohtia on paljon. Päällimmäisenä limittyvät äidin ja tyttären tarinat ja sitä kautta naisen eksistenssin perustavanlaatuinen ambivalenssi, kaikki se etäisyyden ja läheisyyden, erillisyyden ja yhteyden, rakkauden ja vihan välinen elävä kudelma, joka äitien ja tytärten välisiin suhteisiin kutoutuu. Harva on onnistunut käsittelemään asiaa niin hienovireisesti kuin Pelo. Pelo jatkaa naismodernistien jäljillä, Virginia Woolf tulee ensimmäisenä mieleen, Djuna Barnes ehkä.


Äiti ja tytär, kaukana ja niin lähellä

Hienovireisyyden salaisuus saattaa olla siinä, että tarinat on sijoitettu tarpeeksi etäälle, pois tästä todellisuudesta; romaanissa liikutaan 1920–1940-lukujen Neuvostoliitossa. Romaanin äiti on kiinnostava hahmo. Hän on historiallinen henkilö, venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva, se intohimoinen naiskirjailija, jonka lauseen vulkaaninen hehku jää kudoksiin.

Romaanissa Marina Tsvetajeva elää jokapäiväistä elämäänsä pyykkien ja runoluonnostensa keskellä. Hänellä on kaikki mitä kirjoittamiseen tarvitaan: näkemys, palo ja intohimo, kirjoittamisen tekniikka ja rytmin taito. Mutta rahaa ei ole. Eikä rakkauttakaan aina. Maailmantilanne on mikä on. Siinä hän kirjoittaa, siinä historian hänelle jättämässä raossa: vallankumouksen emigranttina, pakolaisena Tsekkoslovakiassa ja Pariisissa, oman perheensä varjossaan, Stalinin silmien alla. Äitinä, tyttärensä Ariadna Efronin äitinä:

Tämä ei ollut se elämä, jota kohti hän oli silloin ollut menossa, se joka hänelle oli luvattu. Kuka sen oli luvannut, Maksko, Maksimilian Volosinin myötätuntoisista silmistäkö hän oli sen lukenut? Maks piti häntä löytönään ja olisi suonut hänelle koko universumin hyväntahtoisuuden, vaikka hän oli aivan itse kokoelmansa kirjoittanut ja painattanutkin koko kuusitoistavuotiaan ihmisen määrätietoisuudella. Ja sitä tyttöä hän ei ollut vielä pettänyt, ei antaisi nytkään myöden. Hän tiesi kyllä tehtävänsä. Eikä se selvästikään liittynyt perheen koossapitämiseen, ei äitinä ja vaimona olemiseen, ei edes oman lapsen opettamiseen. (JE, 16.)

Mietin, onko Pelon romaani äidin vai tyttären kirja. Tyttärien kirjoja kyllä riittää niin kuin meitä kiireisten äitiemme unohtamia, ei koskaan tarpeeksi rakastettuja tyttäriä. Tyttäriä, joista tulee omien äitiensä äitijä, kuten Ariadna Efrnonista romaanissa tulee runoilijan äiti, hänen ymmärtäjänsä ja lohduttajansa, hänen pyykinpesijänsä, ruuan laittajansa, arkisten asioiden hoitaja, ulkoisen todellisuuden suoja.

Mikä merkitys on sillä, että Ariadnalla, Aljalla, on romaanissa käytössään minä-muoto – minäkerronnan mahdollisuuksineen ja rajoituksineen. Äidin, Marinan tarinan kerrotaan sen sijaan hän-muodossa hänen tarinaan, mutta vapaata epäsuoraa kerrontaa, eläytymisesitystä käyttäen. Sen avaama näkökenttä ja mahdollisuuksien piiri on laajempi kuin mitä minäkertoja koskaan voi saada käyttöönsä – ellei hänellä ole pääsyä johonkin toiseen todellisuuteen. Aljalla on: unenomainen tajunnanvirta, syvä refleksiivinen tietoisuus.


Uutta naiskirjoitusta?

Romaanin alussa ollaan tyttären tarinassa, Moskovassa vuonna 1939. Ariadna Efron on lääkärissä; hän odottaa lasta. Jokapäiväinen elämämme avautuu hänen mielenmaisemaansa: hänen havaintoihinsa ja mieleenjuolahduksiinsa. Gynekologisen tutkimuksen Pelo kirjoittaa huikeasti kertojan sisäisyyden ja ruumiin ulkopuolen rajakohdassa, tilassa jossa naisen mieli ja vagina ovat yhtä ja samaa ruumista niin kuin niiden kuuluu ollakin. Luontevasti ja koruttomasti ja samalla kauniin ylevästi – ilman turhaa mystiikkaa ja ilman pornoilua. Suomalaista écriture féminineä?

Ajatus naiskirjoituksesta ei ehkä ole niin hullu kuin aluksi tuntuu. Kirjoittaminen, luominen kirjoittamalla, on Pelon romaanin keskeinen teema, ehkä jopa sen keskeisin teema: ”Tästä satimesta ei päässyt kuin kirjoittamalla, kirjoittamalla itselleen toisen ruumiin, joka ei vanhenisi niin kuin tämä” (JE, 17). Lisäksi Pelon lause tuo mieleen ranskalaiset feministit, etenkin Hélène Cixousin ja Luce Irigarayn, miksei Julia Kristevankin.

Yhteys Cixousiin tulee jo Tsvetajevankin kautta; onhan Cixous ollut keskeinen hahmo Tsvetajevan tunnetuksi tekemisessä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Cixousin ja Kristevan kokemusteorioiden perustana on puolestaan rytmi, ajatus puheemme ja kirjoituksemme takana sykkivästä ruumiillisesta olemisen pulssista. Irigaray on kirjoittanut myös äitien ja tytärten suhteesta, läheisyydestä ja etäisyydestä, napanuorista ja saumoista, asioista jotka tuntuvat kulkevan Pelon lauseen pohjakudelmissa.

Mitä sitten? Olennaista ei ole yhteys sinänsä, vaan se miten Pelon romaani herättää tunteen, että nyt on joku asia liikahtanut. Pelo on romaanillaan tuonut jotakin uutta naiskirjallisuuteen. Alustava arvio: uutta on 2000-lukulainen läsnäolon etiikka, joogamieli, uudenlainen suhde sisäisyyteen ja ulkoisuuteen, ruumiiseen ja sieluun, kuuntelemisen mieli, naisihmiseksi kutsutun kokonaisuuden tunnusteleminen. Havaintojen tekeminen. Todellisuuden, sen mikä on tässä ja nyt, katsominen valokuvantarkasti – sisä- ja ulkopuolelta. Kaikkien kolmen silmän käyttö.


Refleksiivisyys, luovuuden ehto

Unien maailma on oma lukunsa. Unet tai unen kaltaiset sisäisyyden hetket avaavat Pelon romaanissa Aljan rajoitettuun minäperspektiiviin kokonaan toisen ulottuvuuden. Ne johtavat refleksiiviseen tietoisuuteen, sielun maisemiin ja sydänsanoihin, sanoja ja merkitystä kantaviin perimmäisiin tuntoihin. Tekoja ja toimintaa ohjaaviin pieniin kuvitelmiin, joista joissain tapauksissa voi kasvaa suuria ja vaikuttavia todellisuuksia, joista kirjoitetaan historiaa. Esimerkkinä Ariadnan kuvitelma uudesta todellisuudesta, siitä jonka mekin sittemmin tulimme tuntemaan Neuvostoliittona:

Sinun kanssasi tahdon nähdä maailman ihmeet, kaikki Venäjän seitsemän ihmettä ja komilaisten punaiset ja puhuvat puut, Siperian joet, kaikki Venäjän joet, Samarkandin mosaiikkikadut, Tsetsenian ja Gruusian sinivihreät vuoret ja laaksot, Armenian pyörökirkkojen rauniota, Taskentin öljykentät, sinun kanssasi tahdon kiertää Mustanmeren ympäri ja purjehtia sen halki, tahdon kiivetä Uralille ja astella Jekaterinburgin valkeita katuja kun on kevät ja kaikki puut kukkivat, tahdon kävellä jäätiköiden poikki ja kuunnella valaiden laulua, ratsastaa Mongolian aroilla hevosilla ja asua jurtassa, asua kolhoosissa ja sukellusveneessä ja uuden pilvenpiirtäjän huipulla, ja poimia omenoita ja luumuja ja viinirypäleitä, ja matkustaa junalla koko suuren ja mahtavan Neuvostoliiton päästä päähän, Leningradista Magadaniin, tai autolla, amerikkalaisella umpiautolla, ja jututtaa kylän miehiä ja naisia, haastatella avaruusteknikkoja ja tehtaanväkeä, lentää kuuhun, tuntea itseni pieneksi patsasbulevardeilla, tässä ihmistä suuremmassa valtakunnassa, ja vaikka emme pääsisikään kuuhun emmekä valtakunnan reunille, haluaisin herätä vierestäsi jokaisena aamuna viisitoista vailla seitsemän, nousta ensimmäisenä ylös ja keittää teen ja kahvin ja puuron, katsoa ensilumen satamista, hiutaleiden sulamista mustaan maahan, jaksaisin hymyillen vastata vaikka et halua että sinulle puhutaan aamulla, haluaisin kaivata sinua saman rakennuksen alakerrassa, etsiä sinut käsiini lounasaikaan ja sulkeutua wc:hen suutelemaan, avata nappisi, housusi, ei nyt Aljaseni, ei nyt, minun on soitettava se puhelu, ja niin vain minun piti ravistaa mies hyppysistäni, päästää yksin lopun matkaa naapurin pihan poikki, sillä hänellä oli jo kiire, kiire, ribbentrop, dripp dropp, puhelin odotti ja sähkeet ja koko maailma [--]. (JE, 354.)

Paljon olisi sanottavaa Pelon tavasta rakentaa Stalinin ajan todellisuuden kuvausta, jota hän sitäkin onnistuu kuvaamaan taitavasti sisältä ja ulkoa, arkisen ja ylevän, yhtä aikaa historiallisesti merkittävän ja merkityksettömänä pidetyn kautta.

Hienoimpia esimerkkejä arjen historiasta on kohtaus, jossa Alja silittää isänsä Serjozan vaatteita, ja hänen mielensä on rytmitetty ja soinnutettu silittämisen tahtiin. Näin Riikka Pelo onnistuu luomaan silittämisen vasta- ja myötäliikkeiden tanssin, jossa jokainen silitettävä vaate synnyttää silittäjässä muiston tai kuvitelman, jota hänen mielensä lähtee vapaasti kutomaan, kunnes tietoinen ja reflektiivinen mieli ottaa ohjakset ja palauttaa silittäjän ulkoiseen todellisuuteen. Tästä ulkoisen ja sisäisen jatkuvasta rajankäynnistä mieleeni tulee Virginia Woolf.

Suuren osan nykyromaaneista olen pannut luettuani suoraan kiertoon, mutta Riikka Pelon romaani jää hyllyyn odottamaan uutta lukemista. Oikeastaan haluaisin lukea sitä ääneen jossain ryhmässä, jossa voisimme lähteä kuuntelemaan ja hakemaan Pelon rytmiä. Mitähän siitä avautuisi?