Tintti Klapuri kirjoittaa:
Vladimir Lortšenkovin romaanissa Lentävä traktori (Vse tam budem, 2008) moldovalainen Lagran kylä päättää muuttaa Italiaan. Maanpäälliseen paratiisiin yritetään traktorilla, kotitekoisella sukellusveneellä ja curlingjoukkueeksi naamioituneena. Perille ei päästä koskaan, ei vaikka matkaan olisi valmistauduttu italian keskusteluoppaaseen uppoutumalla – opaskin nimittäin osoittautuu harhaanjohtavasti norjankieliseksi.
Karistolta nyt ilmestyvän veijariromaanin aihe on mitä ajankohtaisin, sillä Italiassa työskentelee tuhansia laittomia moldovalaisia siirtolaisia. Romaani on moldovanvenäläisen Lortšenkovin (s. 1979) kahdestoista teos. Tuottelias kirjailija sai vuonna 2003 parhaalle venäjänkieliselle esikoisteokselle jaettavan Debjut-palkinnon, ja myös hänen myöhemmät romaaninsa ovat menestyneet hyvin kirjallisuuspalkintomittelöissä.
Lortšenkovilla on taito kirjoittaa lennokasta, elämänmakuista dialogia, jonka huumori syntyy tilanteiden absurdiudesta ja kertojan ironisesta distanssista henkilöhahmoihinsa, olivatpa nämä pikkukylän paikallisia neropatteja, kuten päähenkilöiksi nousevat Valise ja Serafim, tai lipeviä italialaisia maahanmuuttoviranomaisia, joiden ainoana periaatteena on olla ikinä myöntämättä ensimmäistäkään viisumia moldovalaiselle hakijalle. Parhaimmillaan Lortšenkov on keskittyessään veitikoidensa Valisen ja Serafimin seikkailuihin, jotka tuovat mieleen veijariromaanin klassikot sotamies Švejkin ja sen neuvostoaikaisen sukulaisen, Vladimir Voinovitšin yksinkertaisen sotamies Tšonkinin. Hetkittäin Lortšenkovin parivaljakon edesottamukset muistuttavat jopa 20-luvun venäläisen mestarien Ilfin ja Petrovin Kahdentoista tuolin sankareita. Siinä missä Ostap Bender ja Ippolit Matvejevitš keksivät toinen toistaan hurmaavampia menetelmiä löytää tuoleihin kätketyt jalokivet, Valise ja Serafim käyttävät kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot päästäkseen unelmien Italiaan.
Sujuvasti etenevä Lentävä traktori ei ole täysin ongelmaton teos. Lukijaa voi hämmentää esimerkiksi romaanin paikoittainen motivoimattomalta tuntuva raakuus. Sivulauseenomaisesti kuvatut silmittömät julmuudet tulevat astetta ymmärrettävämmiksi, kun ajatellaan Lortšenkovin satiirin kohdistuvan niin läntisiin kuin moldovalaisiinkiin päättäjiin, joiden piittaamattomuus yhteiskunnallisista ongelmista johtaa ihmiskauppaan, prostituutioon ja joukkoraiskauksiin.
Lortšenkovin romaani on Karistolta rohkea askel venäläisen nykykirjallisuuden kentälle. Yhdessä Jeremei Aipinin juuri suomennetun romaanin Siperian veriset lumet (Into, 2013) kanssa se tuo suomalaisen lukijan ulottuville metropolien ulkopuolella kirjoitettavan venäläisen nykykirjallisuuden. Tämän kehityksen soisi jatkuvan: suomentamistaan odottavat sellaiset venäläisen nykykirjallisuuden todelliset helmet kuin Zahar Prilepin ja Roman Sentšin, joiden teokset tarjoavat näkökulmia paitsi elämään provinsseissa myös Venäjän viimeaikaisiin poliittisiin tapahtumiin.
Tintti Klapuri on Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta -kokoelman toinen toimittaja.
