Sodan väkivaltaisuus tihkuu kotirintamalle Célinen romaanissa Sota

 

Louis-Ferdinand Céline: Sota. Suom. Ville Keynäs. Siltala 2024.

Päivi Brink kirjoittaa:

Vuonna 1944 yli 5000 sivua Louis-Ferdinand Célinen käsikirjoituksia varastettiin hänen kotoaan. Toisen maailmansodan aikana antisemitistisiä ja saksalaismielisiä pamfletteja kirjoittanut Céline oli paennut samana vuonna vaimonsa kanssa Saksan kautta Tanskaan. He palasivat Ranskaan vasta 1951, jolloin Céline armahdettiin. Céline valitti usein kadonneiden papereittensa kohtaloa. Vasta 70 vuotta myöhemmin nämä käsikirjoitukset tuotiin julkisuuteen. Todennäköisesti vuonna 1934 kirjoitettu Sota on ensimmäinen näistä sivuista julkaistu kokonaisuus. Gallimard julkaisi romaanin alkuteoksen vuonna 2022, ja 2024 Siltala julkaisi Ville Keynäksen ansiokkaan suomennoksen.

Käsikirjoituksesta on päätelty, että Céline suunnitteli alun perin Kuolema luotolla -romaaninsa koostuvan osista Lapsuus – Sota – Lontoo. Vuonna 1936 julkaistu romaani Kuolema luotolla kuvaa kuitenkin vain Célinen alter egon Ferdinandin lapsuutta. Céline ei itse tarjonnut Sota-teosta julkaistavasti 1930-luvulla. Tähän voi olla monta syytä. Yksi voi olla aikakauden poliittisen ilmapiirin kärjistyminen, kun oikeisto ja vasemmisto taistelivat toisiaan vastaan. Céline kirjoitti 1930- ja 40-luvuilla kommunismin vastaisia ja antisemitistisiä pamfletteja, jotka liittivät hänet oikeiston leiriin. Célinen 1932 julkaistu romaani Niin kauas kuin yötä riittää oli vielä poliittisesti hyvin ambivalentti teos, jota pidettiin vuoroin kommunistisena ja vuoroin oikeistolaisena. Hänen vuosikymmeniä jatkunut suosionsa ja jopa kulttimaineensa perustuu pitkälti juuri Niin kauas kuin yötä riittää -romaaniin. Vuonna 1941 Céline kirjoitti pamfletissaan muun muassa, että juutalaisten läsnäolo Ranskassa oli pahempaa kuin saksalaisten miehittäjien. Sota-romaanissa antisemitismi ei kuitenkaan nouse esiin.

Céline kuoli jo vuonna 1961, mutta hänen vaimonsa Lucette kuoli 107-vuotiaana vasta vuonna 2019. Toimittaja Jean-Pierre Thibaudat, joka toi käsikirjoitukset julkisuuteen vuonna 2021, piti niitä hallussaan 15 vuotta. Henkilö, joka antoi käsikirjoitukset hänelle, asetti ehdoksi, että tekstit saa julkaista vasta Lucetten kuolemaan jälkeen, jotta hän ei hyödy käsikirjoituksista rahallisesti. Syynä oli tämän sodan aikana vastarintaliikkeeseen kuuluneen henkilön vasemmistolainen poliittinen näkökanta. Vuonna 2032 Célinen tekijänoikeudet joka tapauksessa raukeavat.

Sotilaiden ja kotirintaman suhde vaikuttavasti kuvattu

Romaani Sota on hyvin uskollinen Célinen käsin kirjoitetulle tekstille, vaikka käsikirjoitus on viimeistelemätön ja täynnä kirjailijan korjausmerkintöjä. Joissakin kohtaa jopa päähenkilöiden nimet saattavat vaihtua kesken kaiken. Toimittajat poistivat kuitenkin teoksen ensimmäiset sanat: ”Ei se ihan niinkään mennyt”. Mielestäni tuo olisi ollut hyvin célinemäinen aloituslause. Hänen teoksensa tuntuvat usein kirjasta toiseen jatkuvalta tekstivirralta, johon voi hypätä mukaan sopivassa kohtaan.

Julkaistu romaani Sota on kuitenkin yllättävän ehyt. Romaanin rakenne vie rintamalta sotilassairaalaan ja lopulta sen vieressä olevan kylän kaduille ja kuppiloihin. Parasta romaanissa on Célinen aiemmista romaaneista tuttuun tapaan taitava, omaperäinen, villin puhekielinen kielenkäyttö ja köyhän, nuoren sotilaan näkökulma. Ville Keynäs on suomennoksessa tavoittanut hienosti Célinen lauserytmin.

Romaani alkaa vaikuttavalla kuvauksella rintamalta, missä Ferdinandiin on osunut kranaatin sirpale. Nämä tapahtumat ovat ainakin osin omaelämäkerrallisia, sillä Céline itsekin sai sirpaleen päähänsä taistellessaan nuorena rivisotilaana ensimmäisessä maailmansodassa.

”Piti jäädä sinne vielä seuraavaan yöhön. Veri oli liimannut vasemman korvan ja suun kiinni maahan. Niiden välissä kulki hirmuinen meteli. Nukuin siinä metelissä ja sitten satoi, lujaa. Kersuzon makasi painavana siinä vieressä kaatosateessa. Kurkotin kättäni sen ruumista kohti. Yletyin koskettamaan. Toista kättä ei pystynyt liikuttamaan. En tiennyt missä se oli.”

Célinen sotakuvaukselle oli jo Niin kauas kuin yötä riittää -romaanissa tyypillistä kaaosmaisuus. Sotilaat kuolevat sattumanvaraisesti ja hirvittävän raa’asti. Sota jatkaa samantapaisesti, mutta itse rintamakuvaus jää hyvin lyhyeksi. Itse asiassa Sodan keskiössä on kotirintamalla olevien itsekkyys suhteessa sotilaisiin. Tässä se jatkaa Niin kauas kuin yötä riittää -romaanin kuvausta sodasta ja kotirintamasta. Se ikään kuin alleviivaa jo aiemmin sanottua. Ensin sotilassairaalassa ja sitten kylässä kuvataan ihmisiä, jotka eivät halua edes tietää, mitä rintamalla tapahtuu. Sekä sotilaiden vanhemmat että lääkärit haluavat sotilaat kuntoon, jotta he voisivat palata rintamalle. Sodan kauhuja tai poikansa pelkoa he eivät halua kohdata vaan vanhemmat haluavat olla ylpeitä poikansa ”saavutuksista” rintamalla.   

Sairaalassa sotilaiden kammottavat vammat tuodaan rationaalisuuden piiriin. Niihin suhtaudutaan hallittavina ja usein myös korjattavina haasteina, joiden edessä kukaan ei kauhistele tai järkyty. Sotilaiden silpoutuneita ruumiita sairaalassa kohtaavat sairaanhoitajat kuvataan 1920- ja 30-lukujen ranskalaisessa kirjallisuudessa useimmiten joko nunnamaisina olentoina tai flirttailevina ja kevytkenkäisinä. Myöskään Sodassa sairaanhoitajat eivät osoita minkäänlaista kauhistusta sotilaiden vammojen tai heidän hourailustaan paljastuvien kauhujen edessä.

Bébert oli Célinen kissan nimi, ja saman nimen hän antoi Niin kauas kuin yötä riittää -romaanissa pikkupojalle köyhien korttelissa. Sodassa Bébertiksi nimetään haavoittunut sotilas, jonka Ferdinand tapaa sairaalassa. He koettavat selviytyä yhdessä ja erikseen hyvin samaan tapaan kuin Niin kauas kuin yötä riittää -romaanin Robinson ja Ferdinand. Heti kun Bébert ja Ferdinand ovat tarpeeksi hyvässä kunnossa, he alkavat tehdä retkiä läheiseen kylään. Siellä he tapaavat myös nuoria naisia. Bébert huomaa heti mahdollisuuden tienata rahaa, ja kutsuu vaimonsa paikalle myymään seksiä englantilaisille sotilaille, jotka majoittuvat kylässä.

Vastenmielisintä Sodassa on naishenkilöiden halveksiva kuvaus. Naiset kuvataan seksuaalisesti kyltymättöminä ja rahanahneina, valmiina pettämään miesten luottamuksen. Keskeiset naiset ovat joko prostituoituja tai sairaalloisen aktiivisia seksuaalisesti. Seksuaalisuuden ja aktien yksityiskohtainen kuvaus olisi todennäköisesti 1930-luvulla sensuroitu. Se voi olla yksi syy siihen, ettei Céline tarjonnut Sotaa kustantajalle kirjoitettuaan sen. Niin kauas kuin yötä riittää kuvasi naisia myös ensisijaisesti seksuaalisuuden kautta, mutta seksi oli siinä sentään vastapainoa sodalle tai tehdastyölle. Nyt naiset tuntuvat jatkavan sodan tunteettomuutta ja raakuutta. Seksuaalisuus on vain yksi keskinäisen riiston muoto kotirintamalla, ei vastakohta sodan raakuudelle kuten Niin kauas kuin yötä riittää -romaanissa. Sairaanhoitaja, joka kiertää runkkaamassa potilaitaan, ja lopulta himoitsee jopa ruumiita, on kummallinen karikatyyri. Hänkin innostuu sankaruudesta ja mitaleista. Onko hän vain Ferdinandin harha? Jo aiemmissa romaaneissaan Céline käyttää houretta toden kertomisen välineenä. Fantastisten elementtien kautta ilmaistaan Ferdinandin näkemyksiä maailmasta.

Maailmansotien välisen ajan ranskalaisessa kirjallisuudessa oli yleistä, että naisiin kohdistettiin väkivaltaa ja väkivaltaisia fantasioita. Tämän on tulkittu johtuvan siitä, että kotirintamaan kohdistui ensimmäisessä maailmansodassa vain vähän väkivaltaa, eivätkä sodasta palanneet miehet pystyneet arvostamaan kotirintaman ponnisteluja. Naiset saattoivat yhä pitää yllä patrioottista propagandaa ja fantasioita sankarisotilaista, kun miehet sen sijaan olivat kokeneet järjetöntä väkivaltaa ja sodan kaaoksen, missä sankaruudelle ei ollut sijaa. Sota-romaanissa naisten ruumiit tavallaan häpäistään äärimmäisen seksualisoinnin avulla.

Yksilön selviytymistaistelu

Sekä sairaalassa että kylässä sotilaat seuraavat, kuinka muut hyötyvät sodasta taloudellisesti. He tekevät kauppaa kaiken aikaa, ja sotilaat yrittävät huonolla menestyksellä osallistua kaupankäyntiin itsekin. Pikku sotilaat pelkäävät kaiken aikaa joutuvansa takaisin rintamalle. Tämä vastakkaisten leirien kuvaus muistuttaa vasemmistolaisten kirjailijoiden viestiä: sodassa vastakkain eivät ole valtiot vaan rikkaat ja köyhät. Ne, joilla on valtaa, suhtautuvat rivisotilaisiin hyödykkeinä, jotka voi uhrata.

Célinellä painopiste on kuitenkin yksilön selviytymistarinassa: keinoja kaihtamatta pikku sotilaat koettavat vain pysyä hengissä. Minkäänlainen isänmaallisuus ei heitä kosketa. Kansallistunteen sijaan sotilaita ajaa eloonjäämisen vietti. Tämän pasifistisen viestin kuuleminen vuosikymmenten takaa onkin paras syy lukea tämä kirja. Viesti välittyy Célinen jäljittelemättömällä tyylillä, jonka vimmainen laukka hengästyttää, viihdyttää ja vakuuttaa.

Sota-romaanin lopussa päävammansa vuoksi jatkuvista kivuista ja äänistä kärsivä Ferdinand saa kieroiltua itselleen puolen vuoden sairasloman ja pakenee Lontooseen. Gallimard julkaisi vuonna 2023 käsikirjoituspinon toisen osan Londres eli Lontoo. Täytyy toivoa, että sekin saadaan suomeksi.

 

Sodan julkaisuhistoriasta lisää täällä: https://www.vanityfair.fr/actualites/article/des-milliers-de-feuillets-inedits-de-celine-ont-ete-trouves

Kirjoitin nimellä Päivi Mäkirinta lisensiaatin tutkielman Modernin sivilisaation, kansakunnan ja yksilön kriisi Louis-Fedinand Célinen romaanissa Voyage au bout de la nuit. Turun yliopisto 2005.

Päivi Brink on koulutukseltaan kirjallisuudentutkija ja ammatiltaan freelancetoimittaja.

 

PROFESSORIPOOLI: Leo Tolstoin Hadži-Murat

 Liisa Steinby kirjoittaa:

Leo Tolstoi: Hadži-Murat. Kokoelmassa Valitut kertomukset, III osa, suomentanut Juhani Konkka. WSOY: Helsinki 1963

Pienoisromaani tai laaja kertomus Hadži-Murat sijoittuu Kaukasukselle vuosiin 1851 ja 1852, missä venäläiset käyvät ikuista sotaansa tšetšeenejä ja muita Kaukasuksen islaminuskoisia heimoja vastaan. Nimihenkilö ja kertomuksen päähenkilö on yksi vuoristoheimojen mahtimiehistä, joka saavutettuaan erityisen urhean soturin maineen taistelussa venäläisiä vastaan liittoutuu näiden kanssa voidakseen kostaa veriviholliselleen, toiselle kaukasialaiselle heimo- ja sotapäällikölle – kunnes karkaa venäläisten huostasta pelastaakseen perheensä, joka on jäänyt verivihollisen vangiksi. Pakomatkalla hän saa surmansa taistelussa venäläisiä vastaan. Kertomus Hadži-Muratista perustuu tositapaukseen, jonka Tolstoi oli merkinnyt muistiin toimiessaan nuorena upseerina Kaukasuksella.

Tolstoi on totuttu näkemään moralistina, mikä nykyään kuulostaa moitteelta tai ainakin merkittävältä kirjailijanotteen rajoitukselta. Epäilemättä hän onkin sitä – mutta ei ehkä kuitenkaan enempää kuin hänen kuvaamansa ihmiset, jotka mittaavat itseään ja tekojaan tiettyjen sisäistämiensä moraalisääntöjen mukaan. ”Moralisointi” ei näin ole pelkästään tai edes ensi sijassa kirjailijan taholta tapahtuvaa tekojen tuomitsemista tai arvottamista, vaan pikemminkin moraalitaju näyttäytyy oleellisena osana ihmisten kokemustodellisuutta. Ehkä juuri tämä tekee Tolstoista ”vanhahtavan” kirjailijan: hänen romaaniensa ja kertomustensa maailmassa moraalitajulla on paljon suurempi tapahtumista, kokemista ja ihmisten itsearviointia ohjaava merkitys kuin nykykirjallisuudessa näyttäisi olevan asian laita. Tästä ei seuraa, että Tolstoin maailma olisi mustavalkoinen. Hadži-Muratin, kaksinkertaisen petturin, tarina on hyvä osoitus siitä, miten Tolstoin ihmiskuvaus on kaukana tästä. Olematta ”opettavainen” hyvän ja pahan suhteen tarina pikemminkin näyttää pyrkivän avartamaan ja myös kyseenalaistamaan lukijoiden käsityksiä hyvästä ja pahasta.

Hadži-Muratia kuvataan sinä ajanjaksona, jolloin hän on antautunut venäläisille ja sanoo haluavansa taistella näiden rinnalla verivihollistaan vastaan. Hän herättää erilaisuutensa takia mielenkiintoa venäläisissä sotilashenkilöissä. Hänen legendaarinen urheutensa on kaikkien tiedossa, mikä on yksi syy uteliaisuuteen. Hänen poikkeava vaatepartensa ja hänen aseensa kuvataan tarkoin, mutta myös hänen epätavallinen käytöksensä: jos hän tuntee ystävystyneensä jonkun kanssa, hän lahjoittaa tälle tavaran, jota henkilö on ihaillut. Hänet kuvataan vilpittömäksi – hän kertoo avoimesti syyn venäläisten kanssa liittoutumiseensa – ja ystävälliseksi niitä kohtaan, jotka miellyttävät häntä. Hän saa esimerkiksi komentavan upseerin puolison myötätunnon puolelleen. Tolstoi, entinen Kaukasuksen upseeri, kuvaa Hadži-Muratissa ”toiseutta” haluten ymmärtää sitä. Näkökulma Hadži-Muratiin on useimmiten ulkopuolisen tarkkailijan, mutta kirjailija antaa myös tämän kertoa omista varhemmista vaiheistaan, ja hänen ajatuksiaan tietyissä tilanteissa kuvataan lyhyesti sisältä päin. Näin Tolstoi osoittaa, että kaukasuslainen ei ole kummajainen, vaikka käyttäytyykin toisin kuin venäläiset. Häntä ei voi myöskään tuomita yksinkertaisesti petturina. Vaikka venäläisistä näyttää petokselta liittoutua oman kansan pitkäaikaisen vihollisen – tässä tapauksessa venäläisten – kanssa, Hadži-Muratin kannalta katsoen oikein on etsiä verikostoa, johon kaukasuslainen moraali velvoittaa. Kun venäläiset eivät pystykään pelastamaan hänen perhettään, Hadži-Muratin on lähdettävä yrittämään sitä itse. ”Sotilaskunnian” ohi menee tässä huolenpito omasta perheestä – mikä ei ole enää vain kaukasuslaista perinnettä vaan yleisinhimillistä. Hadži-Muratin kaksinkertainen petos ei näin ole mitään yksinkertaisesti tuomittavaa. Hänestä ei silti myöskään tehdä ylivertaista sankaria. Pikemminkin osoitetaan, miten hän toimii niin kuin niissä olosuhteissa oli mahdollista, ja lopputulos – kiinni saaminen ja tapetuksi joutuminen – on, kuten niin usein Tolstoin ihmisten kohdalla, oleellisesti myös sattuman tulosta.

Hadži-Muratin tarinaan on punoutunut lukuisia episodeja ja muiden henkilöiden kannalta ratkaiseviakin tapahtumia. Tolstoille tyypillisesti se, mitä yhdelle ihmiselle tapahtuu, on yhteydessä lukuisten muiden ihmisten tekemisiin ja kokemuksiin. Tolstoi kuvaa kaikenlaisia ihmisiä ja tekoja ikään kuin samalta viivalta, näiden yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta ja näiden tekoja kaunistelematta tai kauhistelematta. Alkupuolella kerrotaan rivisotilaasta, joka on uhrautunut astumalla palvelukseen perheellisen veljensä tilalla, mutta valittaa nyt sotilaselämän ikävyyttä ja pahoittelee silloista ratkaisuaan. Kun hän kuolee kahakassa, hän kuitenkin tuntee, että asia meni niin kuin pitikin. Hänen kotiväkensä kerrotaan surevan – mutta hänen nuori leskensä on kuitenkin oikeastaan tyytyväinen koska nyt on toivoa, että hän pääsee kunniallisesti naimisiin miehen kanssa, jonka kanssa on jo elänyt. Tolstoi näyttää, miten myös triviaali ja eksistentiaalinen limittyvät kokemuksessamme. Sotilas voi tulla surmatuksi ilman että asianomainen on oikeastaan ottanut sitä mahdollisuutta lukuun. Kuvataan nuorta upseeria, jolle Kaukasus on romanttinen seikkailu. Lukija voisi ennakoida, että tämäkin sotilas tulee yllättäen saamaan surmansa. Näin ei kuitenkaan käy; sen sijaan romantiikka hiipuu pelivelkojen tuomaan ahdistukseen. Toinen nuori mies, joka lähtee ajamaan takaa pakenevaa Hadži-Muratia, kuolee ilman että on ollenkaan ehtinyt tajuta omaa kuolemaansa. Kuolema on kuitenkin Tolstoin mukaan ihmiselämän tärkein tapahtuma: siinä yksilön elämä palaa alkuperäänsä.

Tolstoi ei noudata perinteisiä, ennakoitavia juonen kaavoja. Hänen realismilleen on ominaista, että tapahtuminen on kyllä yhteydessä henkilön luonteeseen ja pyrkimyksiin sekä olosuhteisiin mutta sisältää aina myös ennakoimattomia seikkoja. Niinpä kun sotaministeri esittelee tsaari Nikolaille Hadži-Muratin tapauksen, Nikolai sattuu olemaan pahalla tuulella eikä halua siksi kuunnella sotaministerinsä neuvoa lähettää Hadži-Murat johonkin kaukaiseen karkotuspaikkaan Venäjällä. Nikolai sanoo, että Kaukasuksella on noudatettava metsien ja kylien hävittämisen taktiikkaa, jonka hän luulee vastoin totuutta itse keksineensä, ja näkee Hadži-Muratin voivan olla siinä avuksi. Tsaarin kuvaus on armotonta. Itsevaltias kuuntelee ”sisäistä ääntään”, johon hän ehdottomasti luottaa. Häntä ympäröivien imartelijoiden jatkuva hymistely on saanut hänet vakuuttumaan siitä, että kaikki hänen käskynsä, mitä ikinä ne ovatkaan, ovat loogisia, johdonmukaisia ja oikeaan osuvia. Niinpä hän tuomitsee kuolemaan ylioppilaan, joka oli käynyt kynäveitsellä hänet reputtaneen professorin kimppuun ja saanut aikaan jokusen naarmun. Tuomion kovuus johtuu siitä, että ylioppilas on puolalainen, ja puolalaisia on tsaarin käsityksen mukaan erityisesti kuritettava, samoin kuin Kaukasuksen kansoja. Tämän jälkeen kerrotaan tšetšeenikylän hävityksestä: majat ja vilja on poltettu, eläimet teurastettu, hedelmäpuut revitty irti maasta ja kaivo liattu, sen lisäksi että on tapettu ne muutamat ihmiset, jotka eivät olleet ehtineet paeta. Tätä taustaa vasten kyläläisten syvä viha venäläisiä kohtaan on ymmärrettävä. Tuo viha, tai ”vihaakin voimakkaampi tunne”, oli ”venäläisiin koiriin kohdistuvaa inhoa ja vastenmielisyyttä, neuvottomuutta ajateltaessa noitten olentojen järjetöntä julmuutta, se oli samanlaista hävittämishalua, jota he tunsivat rottia, myrkyllisiä hämähäkkejä ja susia kohtaan, yhtä luonnollista kuin itsesuojeluvietti.”

Tarinan lopussa venäläissotilaat juhlivat voittoa Hadži-Muratista esitellen hänen irti leikattua päätään. Upseerinrouva, joka oli tuntenut myötätuntoa Hadži-Muratia kohtaan, syyttää miehiä murhaajiksi ja teurastajiksi, jotka eivät kunnioita vainajia. Taannehtivasti kerrotaan Hadži-Muratin kuolemasta. Hetkellä ennen Hadži-Muratin kuolemaa mennyt elämä ja sen tärkeät ihmiset vilahtavat hänen mielessään, mutta ”kaikki tuntui niin vähäpätöiseltä verrattuna siihen, mikä oli jo alkanut hänen kohdallaan” – kuoleminen. ”Toiseuttaminen” kiistetään myös kaukasuslaisen kuolinhetken kuvauksessa: eksistentiaalinen rajakokemus on samanlainen meillä kaikilla.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Ilias: Tunteiden taistelutantereella

Kuukauden klassikko
Homeros: Ilias. Suom. Otto Manninen. WSOY. 1. painos 1919. Uusin 7. painos 2002.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Klassikot saavat joskus niin järkälemäisen maineen, että jotkut vierastavat niitä. Mutta klassikkoleimaan on aina ainakin yksi hyvä peruste: teosta ovat useat sukupolvet lukeneet, usein hyvinkin eri syistä. Klassikoissa on sitä jotain, eri mielessä eri ihmisille eri aikoina. Länsimaisen kirjallisuuden ensimmäinen suuri eepos Ilias (Laulu Ilionista eli Troijasta) saatettiin pitkän suullisen perinnön jälkeen kirjoitettuun muotoon, mahdollisesti Homeros-nimisen miehen esityksestä, noin seitsemän vuosisataa eaa. Se kertoo kreikkalaisten ja troijalaisten sodasta, varsinkin kreikkalaisten mutta myös troijalaisten näkökulmasta.

Ilias alkaa näin: ”Laulaos, oi runotar, viha Peleun poian Akhilleun / turmiokas, mi akhaijeja löi lukemattomin tuskin …”. Akhaijit ovat kreikkalaisia, ja alusta alkaen tiedämme siis, että eepoksen päähenkilö, kreikkalainen sankaritaistelija Akhilleus puhkuu vihaa, joku kohdistuu heidän yhteistä sotajoukkoa johtavaa Agamemnonia vastaan, eikä suostu sotimaan. Tämä asetelma voi tempaista lukijan mukaansa tai sitten vaikka vakaa, mutta polveileva heksametrinen poljento Otto Mannisen hiukan vanhahtavassa käännöksessä.

Kaiken takana on nainen – ja mies

Tunteet ovat siis vahvasti esillä tässä sotatarinassa, joka käsittelee vain viitisenkymmentä päivää monivuotisesta sodasta ja joka loppuu, kun sota vielä on kesken. Lauluja on kaikkiaan kaksikymmentäneljä, mutta vasta 19. laulussa Akhilleus ottaa osaa taisteluun. Miksi hän vihoittelee? Ensin hän on sitä mieltä, että Agamemnonin olisi vapautettava troijalainen Khryseis-niminen tyttö. Näin sotapäällikkö tekeekin, mutta ottaa hänen tilalleen Akhilleuksen kaappaaman troijalaisnaisen Briseuksen, mikä saa Akhilleuksen vihan kiehumaan. Sitten käy ilmi, että troijalaisten prinssi Paris on rakastellut Agamemnonin veljen, kuningas Menelaoksen, kauniin vaimon Helenan kanssa. Vaikka jumalatar Afrodite on tämän juoninut, sen voi myös nähdä niin, että Helena mielellään viehättyy komeasta nuoresta Pariista, minkä johdosta Menelaos tappaa Troijan prinssin.

Nyt ollaan vasta kolmannessa laulussa. Näin jo Ilias tuotti käsityksen, että kaiken takana on nainen. Paljon tunteiden myrskystä omassa armeijassa ja armeijoiden kesken nähdään johtuvan naisista, joita tässä perin patriarkaalisessa kulttuurissa pidetään lähinnä sotasaaliina mutta joilla on vahva tahto, olivat ne sitten jumalattaria tai ihmisiä. Vaikka on kyse sotakirjallisuuden klassikosta, tunteet riehuvat jokaisessa päähenkilössä, juonta osin kuljettavissa jumalissakin. Näin sotakuvauskin syvenee.

Mitä pidemmälle mennään, sen keskeisemmiksi tulevat miesten väliset suhteet Iliaassa. Akhilleuksella on hyvin rakas aseveli Patroklos – niin läheinen, että heidän suhteensa on usein nähty homoseksuaalisena, viimeksi Madeline Millerin romaanissa Akhilleen laulu (2011, suom. 2013). Troijalainen sankari Hektor tappaa Patrokloksen, jota Akhilleus ensin suree, ennen kuin raivostuu ja vannoo kostoa, jonka hän sitten toteuttaa 22. laulussa ajaessaan Hektoria takaa Troijan kaupungin ympäri. Tämä kaikkien kertomusten ja elokuvien takaa-ajojen äiti on saanut jatkoa lännenkertomusten, trillereiden, tieteiselokuvien ja muiden action-filmien ajojahdeissa. Kuten Harvard-professori Calvert Watkins on näyttänyt kirjassaan How to Kill a Dragon, itse juoni – sankari tappaa toisen sankarin tai anti-sankarin – on länsimaisen kirjallisuuden (ja myöhemmin elokuvan) versio ikivanhasta indoeurooppalaisesta sankari tappaa lohikäärmeen -kaavasta (s. 482). Ja kun kosto elää taistelukentällä, niin kaiken takana homososiaalisessa mielessä on myös toinen mies, Iliaassa Patroklos Akhilleukselle.

Kerronta, juoni ja tematiikka yhtyvät

Iliaan kliimaksi on erikoinen, jopa niin erikoinen, ettei lukija ehkä sitä huomaa. Surmattuaan Hektorin Akhilleus häpäisee tämän ruumiin, eikä suostu antamaan sitä Hektorin (ja Pariin) isälle, Troijan kuningas Priamokselle. Kun he tapaavat teltassa Troijan kaupungin ulkopuolella Iliaan viimeisessä laulussa, tapahtuu kuitenkin seuraavaa:


Niin kuin mies, joka murhan on tehnyt syntymämaassaan,
heimoon vieraaseen pakenee, veripattona astuu
rikkaan kartanohon, väen hämmästyttäen kaiken:
saapui noin Priamos sekä hämmästytti Akhilleun,
muutkin hämmästyi, kukin katsoi kumppanihinsa.
(24. laulu, r. 480–484)

Mikä ihmeellisintä, tämä kohtaus, missä hämmästys ilmaistaan homeerisen vertauksen kautta, muodostaa eepoksen kliimaksin: se saa Akhilleuksen vihan leppymään ja miehet tekemään sovinnon, mikä jo enteilee sodanjälkeistä rauhan aikaa. Silti miesten käytöksessä tai puheessa ei ole mitään, mikä viittaisi sopuun. Kertoja mainitsee kuitenkin vertauksen alussa miehen, joka tulee toiseen maahan tapettuaan miehen – karkotus oli tavallinen tuomio murhasta muinaisessa Kreikassa, joka koostui useasta pienestä itsenäisestä valtiosta. Akhilleus ikään kuin kuulee tämän vertauksen, muistaa aseveljensä Patrokloksen, joka juuri sellaisen karkotuksen kautta tuli hänen maahansa, ja näkee Priamoksen pyynnön poikansa ruumiin palauttamisesta tässä valossa. Kerronnantutkimuksessa tätä kutsutaan metalepsikseksi eli kerronnan taso vaihtuu yhtäkkiä toiseen. Eihän Akhilleus voi olla tietoinen kertojan vertauksesta, mutta metalepsiksen kautta hän saakin tästä vihiä, ja hänen käytöksensä muuttuu juonen kannalta oleellisella tavalla. Priamoksen lailla hän suree kaatunutta rakastaan löytäen näin yhdistävän siteen, mikä myös ilmentää sodan mielettömyyttä.

Eniten ihmeissään on kuitenkin lukija, jos hän oivaltaa tämän keskeisen metalepsiksen. Iliaan kerronnan suhteen kannattaa siis olla tarkkaavainen, antaahan eepoksen ensimmäinen rivi – ”Laulaos, oi runotar…” – osviittaa itsetietoisesta leikittelystä: homeerinen laulaja on jo aloittanut eepoksensa runottaren siivittämänä, kun hän kutsuu tätä laulamaan.

Näin kielenkäyttö ja kerronta, juoni, teema ja henkilöpsykologia yhdistyvät eri tavoin. Muutenkin Ilias on osin juuri siksi niin vetovoimainen, että sen vastakkainasettelu on niin monitasoista. Kun soditaan, molemmat osapuolet pitävät vihollisen surmaamista oikeutettuna. Mikä näyttää pelkältä sotatarinalta, onkin henkilödraama, jonka kautta ihmisen tunteet ovat etualalla, varsinkin viha, vihaisuus, miesten ja naisten välinen rakkaus, mustasukkaisuus, ylpeys, kateus, vanhempien rakkaus lapsiin ja miesten välinen ystävyys ja rakkaus. Kyse on tietysti jumalista, kuninkaallisista ja sotasankareista, mutta heissä näemme meillekin tutun tunteiden kirjon.

Bo Pettersson on Yhdysvaltain kirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa. Hänen uusin kirjansa on How Literary Worlds Are Shaped. A Comparative Poetics of Literary Imagination (De Gruyter, 2016), ja hän iloitsee siitä, että hän vieläkin innostuu kirjallisuudesta, ei vähiten klassikoista.

Viitteet: Madeline Miller, Akhilleen laulu. Suom. Laura Lahdensuu. Basam Books, 2013.
Calvert Watkins, How to Kill a Dragon. Aspects of Indo-European Poetics. Oxford University Press, 2001 [1995].

Muuta kirjallisuutta: Paavo Castrén, Homeros. Troijan sota ja Odysseuksen harharetket. Otava, 2016.

Brittihistoriaa 1400- ja 1500-luvulta romaanimuodossa

C. J. Sansom: Luostarin varjot. (Dissolution, 2003.) Suom. Katariina Kaila. Otava 2011.
Conn Iggulden: Ruusujen sota: Myrskylintu. (Wars of the Roses. Book One: Stormbird, 2013.) Suom. Ilkka Rekiaro. Otava 2014.
Conn Iggulden: Ruusujen sota: Kolmen liitto. (Wars of the Roses. Book Two: Trinity, 2014.) Suom. Ilkka Rekiaro. Otava 2015.
Kaikki kirjat on saatavina pokkareina!

Päivi Brink kirjoittaa:

En ole koskaan ollut kovin innostunut historiallisista romaaneista, mutta kustannusluetteloita selatessani totesin, että niitä kirjoitetaan nykyään todella paljon, erityisesti Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Niinpä päätin tarttua kahteen brittiläiseen bestselleriin, Conn Igguldenin Ruusujen sota -sarjaan ja C. J. Sansomin Matthew Shardlaken rikostutkimuksista kertovaan dekkarisarjaan. Ruusujen sota käytiin 1400-luvulla ja Shardlake seikkailee 1500-luvun Englannissa ja työskentelee sarjan ensimmäisessä osassa Cromwellin laskuun.

Aloitin Igguldenista, ja totesin pian, että hän taitaa vetävän viihdekirjoittamisen. Olen kyllä kiinnostunut sotakirjallisuudesta, mutta veristen miekkataistelujen ja silvottujen sotilaiden kuvaus olisi voinut joko ällöttää tai puuduttaa. Näin ei käynyt, vaikka romaani luonnollisesti sisältää runsaasti taistelukuvausta. Kirjan loppusanoissa kirjailija kertoo, missä hän on poikennut historiallisesta totuudesta tarkoituksellisesti, mutta pääosin hänen kertomansa perustuu historiallisiin faktoihin. En pysty arvioimaan, kuinka hyvin hän siinä onnistuu, mutta taustatutkimus tuntuu vakuuttavasti tehdyltä. Draaman kaari ja jännitys pysyy yllä, vaikka kirjailija ottaa harvoin vapauksia historiaa kuvatessaan. Totuus on välillä tarua ihmeellisempää.

Ruusujen sodassa päähenkilöitä ovat oikeasti eläneet kuninkaalliset, heidän virkamiehensä ja tunnetut sotilaat ja kapinalliset. ”Hullu kuningas” Henrik VI, Britannian viimeinen Lancaster-sukuinen hallitsija, on sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa polttopisteessä, ja hänen surumielinen, sairas, mutta hyvään pyrkivä hahmonsa on vaikuttavasti kuvattu. Kiinnostavin sarjan henkilöistä on ranskalaissyntyinen kuningatar Margareeta Anjoulainen, joka nousee pääosaan sarjan toisessa osassa Myrskylintu. Hän kärsii miehensä kyvyttömyydestä johtaa maata, ja nousee lopulta itse päättäjäksi ja vallankäyttäjäksi. Tarinan kannalta erittäin tärkeä on Igguldenin keksimä fiktiivinen hahmo, kuninkaan vakoojamestari Derry Brewer. Hän juonii kuninkaan vastustajien päänmenoksi, mutta kuninkaan hulluuden syventyessä hänen on ajateltava Englannin parasta ennen kuningasta. Lopulta Iggulden saa enemmän syvyyttä Brewerin hahmoon kuin todellisiin esikuviin perustuviin henkilöihin.

En tunne keskiajan brittihistoriaa, joten pidin Ruusujen sota -kirjasarjaa oppikirjanani. Samalla selailin jostain Lontoon museosta ostamaani lehtistä The Wars of the Roses, ja sain sen avulla juonenkäänteet usein selville jo etukäteen. Kiinnostavaa ei olekaan se, mitä lopulta tapahtuu, vaan se, mitä henkilöt tuntevat tapahtumien aikana. Ristiriitojen ja raakuuksien keskellä elävät ihmiset joutuvat raskaiden valintojen eteen. Parasta Igguldenin sarjassa on se, että sarja elävöittää historialliset tapahtumat ja tuo esiin niiden merkityksen hallitsijoiden silmin ja tavallisen kansan elämässä.

Sansomin dekkarisarja on siinä mielessä kevyempää luettavaa, että sen kuvaamat rikokset ovat fiktiivisiä. Sarjan avausteos Luostarin varjot esittelee persoonallisen etsivän, Matthew Shardlaken. Hän on 35-vuotias, miellyttäväkäytöksinen lakimies, joka on päässyt itsensä lordi Cromwellin palvelukseen. Hänellä on fyysinen epämuodostuma, kyttyräselkä, joka tuottaa hänelle kipuja ja herättää muissa ihmisissä usein pelkoa, inhoa tai sääliä. Hänen apulaisensa Luostarin varjoissa on nuori ja kaunis Mark, jonka terve ruumis vain korostaa Shardlaken vammaa.

Uskonpuhdistus on käynnissä, ja sen nimissä tehdään julmia tekoja. Cromwell lähettää Shardlaken tutkimaan murhaa, joka on tapahtunut lakkautusuhan alla olevassa luostarissa. Virkamies, joka on lähetetty tutkimaan luostarin tilien epäselvyyksiä, on murhattu raa’asti. Luostari on kiinnostava suljettu yhteisö, jossa luostarilaitoksen turmeltuneisuus näkyy selvästi, vaikka joukossa on vielä aidosti hartaita uskovaisia. Luostarin johtajat käyttävät valtaansa sumeilematta.

Pidin Sansomin romaaneista enemmän kuin Igguldenin, koska hänellä on enemmän vapautta kehitellä jännittävä juoni ja siihen sopivat henkilöt. Shardlaken persoona, jossa yhdistyy moraalinen ja kunnianhimoinen puoli, jäi mieleen. Vaikka tarina sijoittuu tiiviisti luostariin ja sen ympäristöön, romaani tuo hienosti esiin koko yhteiskunnan ongelmia sekä aikakauden ajatusmaailmaa ja tapoja. Välillä Shardlake tuntui liian nykyaikaiselta ajatuksineen, mutta ei häiritsevästi. Cromwellin ajan kuohunta vaikuttaa tapahtumien taustalla, joten historiatietoakin kertyy.

Kaiken kaikkiaan retkeni historialliseen fiktioon on vasta alussa, ja jatkan mielelläni eteenpäin. Olen jo hankkinut Sansomin sarjan seuraavan osan Musta tuli, joka kertoo uudesta tuhovoimaisesta aseesta Lontoossa. Saa nähdä, mitä tuhoa se saa aikaan. Nyt minulla on kesken lähihistoriaan eli 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva Virpi Hämeen-Anttilan dekkarisarja. Sisäministeriön virkamies Björk ratkaisee yksityishenkilönä rikoksia sarjassa, jossa on julkaistu kaksi osaa Yön sydän on jäätä ja Käärmeiden kesä. Alku on ainakin lupaava. Olen koukussa uuteen lajiin.

Hyvää kesää ja mukavia lukukokemuksia!