Päivi Brink kirjoittaa:
Fred Vargas: Normandialainen tapaus. (L’armée furieuse, 2011.) Suom. Marja Luoma. Gummerus 2012.
Mukavaa, että Gummerus on julkaissut uuden osan ranskalaisen Fred Vargasin komisario Jean-Baptiste Adamsbergin tutkimuksia. L’armée furieuse eli Hirmuinen armeija -nimellä romaani ilmestyi ranskaksi vuonna 2011. Normandialainen tapaus on ihan hyvä suomalainen nimi romaanille, sillä Adamsberg tosiaan lähtee Normandiaan ratkaisemaan eriskummallista tapausta, jossa yksi mies on kadonnut ja aaveiden kostonhimoinen armeija kulkee metsätiellä. Hirmuinen armeija tunnettiin jo keskiajalla. Aaveet sieppaavat mukaansa pahantekijöitä, joiden teot ovat jääneet rankaisematta. Joillakin henkilöillä on kyky nähdä aavearmeija ja nyt nuori nainen on nähnyt sen ajavan kauheasti mylvien pitkin metsätietä, mukanaan neljä kylän miestä. Yksi miehistä on jo kadonnut ja muut pelkäävät henkensä edestä.
Normandialainen tapaus on hyvä romaani vaikka tutustua ensi kertaa Adamsbergiin ja hänen erikoiseen murharyhmäänsä. Kollegoista yksi on alkoholisti, yhdellä on bulimia ja toisella uniapnea. Mutta niinpä vaan rikokset ratkeavat! Komisario Adamsbergin tutkimusmetodi on hyvin persoonallinen. Hän kuuntelee tarkkaan rikoksen ympärille kerääntyneitä ihmisiä, tallentaa kaiken jäsentämättä ”sumeaan mieleensä” ja tarkkailee kaikkea ”leväisellä katseellaan”. Ajan kuluessa jotkin sanonnat, hajut tai eleet alkavat kietoutua yhteen ja vaivata komisarion mieltä – kunnes hän saavuttaa kirkkauden hetken, jolloin kaikki selviää. Verrattuna aiempiin Adamsberg-dekkareihin Normandialaisessa tapauksessa on suorastaan aika perinteinen juoni ja selkeät ratkaisut.
Tässä romaanissa ratkaistaan toinenkin rikos, miljonäärin murhapoltto. Adamsberg alkaa heti epäillä uhrin perhettä rikoksesta, vaikka syylliseksi lavastetaan kovasti erästä pikku pyromaania. Rikas perhe rinnastuu normandialaiseen perheeseen, joka on hirmuisen armeijan rikosvyyhdin keskiössä. Perheväkivallan trauma ja toisaalta perheen keskinäinen tuki ovat tärkeässä osassa rikosta ratkaistaessa. Kumpikin rikos ratkeaa tavallaan, Adamsbergin pyöriteltyä niitä tarpeeksi mielessään.
Fred Vargas on yksi suosikkidekkaristejani persoonallisuutensa vuoksi. Hän ei mälläile väkivallalla vaan pohtii ihmisten välisiä suhteita ja niiden kummallisuuksia. Hän kuvaa hyvin todentuntuisesti, kuinka oudosti ja arvaamattomasti ihmiset reagoivat toisiinsa. Adamsberg inhoaa ilkeitä ihmisiä ja jäljittää heitä näennäisen pienienkin rikosten jälkeen heltymättömästi. Vargasin kieli on rikasta ja mielenkiintoista. Marja Luoma tekee hyvää työtä suomentaessaan Vargasin epätavallista sanankäyttöä. Tekee mieli mutustella sanoja ja naureskella niitä ääneen.
Lue täältä Suomen Dekkariseuran esittely Vargasista: http://www.dekkariseura.fi/jl_ukk08.html
