Kristiina Kass – fantasiaa ja arkista huumoria viljelevä virolainen lastenkirjailija

Mirka Ahonen kirjoittaa:

Tällä viikolla on ympäri Suomea vietetty virolaisen kirjallisuuden viikkoa. Tuglas-seuran järjestämän viikon aikana erilaiset virolaiset kirjailijat ovat jalkautuneet eri puolelle Suomea puhumaan kirjoistaan sekä virolaisesta kirjallisuudesta yleensä. Turkuun Turun Tuglas-seuran vieraaksi saimme yhden Viron tämän hetken tunnetuimmista lastenkirjailijoista Kristiina Kassin (s. 1970). Kirjailijana, kuvittajana ja kääntäjänä tunnetulta Kassilta on ilmestynyt useita kirjoja Virossa, lisäksi hänen tekstejään on julkaistu myös esimerkiksi virolaisissa koulukirjoissa. Kassin teoksia on käännetty ruotsiksi ja venäjäksi, mutta Suomessa Kass on vielä valitettavasti melko tuntematon. Hänen kirjojaan ei ole julkaistu suomeksi, mikä sinänsä on yllättävää, sillä itse asiassa monet Kassin kirjoittamista tarinoista on kirjoitettu alun perin suomeksi, ja ne ovat ilmestyneet jatkokertomuksina Aamupostissa. Kass on myös taitava kuvittaja ja tehnyt omien kirjojensa lisäksi kuvituksia myös muille kirjailijoille. Viisi ensimmäistä kirjaansa Kass on kuvittanut itse, tämän jälkeen Kassin kirjoja on kuvittanut muun muassa Viron kenties tämän hetken kuuluisin kuvittaja Heiki Ernits, joka on monille suomalaisillekin tuttu Andrus Kivirähkin Keksijäkylän Lotasta (Otava 2008).

Kassin lasten kirjoissa on paljon fantasiakirjallisuuden piirteitä. Tarinoissa esiintyy muun muassa erilaisia noitia, kissoiksi muuttuneita lapsia, kummitteleva opettaja sekä taikatyyny. Vaikka kirjat ovat täynnä magiaa ja taikauskoa, ne kuvaavat silti samaan aikaan hyvin arkipäiväisiä, kaikille tuttuja asioita. Kassin kirjoissa tärkeässä osassa on huumori, joka näkyy hauskoissa hahmoissa sekä tarinoissa, jotka käsittelevät arjen pieniä kommelluksia. Aiheet naurattavat samalla sekä lapsia että aikuisia. Kassin mukaan ideat kirjoihin ovat syntyneet elävästä elämästä; inspiraation lähteinä ovat olleet omat lapsuuden kokemukset sekä omien lasten hauskat sattumukset. Huumorin ohella Kass käsittelee kirjoissaan myös vakavampia aiheita kuten eläinten heitteillejättöä ja köyhyyttä.

Kassin ehkä tunnetuin ja rakastetuin hahmo Noitaneiti Nöpönenä seikkailee kirjoissa Nõianeiu Nöbinina (Tänapäev 2010) sekä viime vuonna ilmestyneessä Nõianeiu Nöbinina ja korstnapühkija (Tänapäev 2015, ”Noitaneiti Nöpönenä ja nokikolari“). Molempiin kirjoihin mielikuvitusta kutkuttavan kuvituksen on tehnyt Heiki Ernits. Tämä punatukkainen 100-vuotias noitaneiti on erilainen kuin muut noidat, sillä hän on kiltti. Muut noidat ihmettelevätkin, minkälainen on noita, jolle ei maistu hämähäkit ja jolla ei edes ole noidille ominaista koukkunokkaa vaan ainoastaan pikkuruinen nöpönenä. Nõianeiu Nöbininasta on tehty myös 10-osainen televisiosarja.

Yksi omista suosikeistani on kirja nimeltä Mina ja Peeter (Tänapäev 2009), joka kertoo hieman ilkikurisista sisaruksista, Ingelistä (”enkeli”) ja Peeteristä. Kirja koostuu lyhyehköistä tarinoista, joissa lapset keksivät jatkuvasti erilaisia kujeita ja kepposia. Lasten vanhemmat saavat harmaita hiuksia, kun barbit päättävät käydä parturissa leikkauttamassa tukkansa, (sillä niillehän kasvaa aina tukka takaisin), äidin parhaimmat vaatteet päätyvät myyntiin kirpputorille tai kun lapset päättävät siirtää talon kaikki kellot väärään aikaan.

Kass käsittelee kirjoissaan myös koulumaailmaa. Samueli Võlupadi (Tänapäev 2006, ”Samuelin taikatyyny”) kertoo 9-vuotiaasta pojasta, jolle koulunkäynti tuottaa vaikeuksia. Samuelia moititaan sekä koulussa että kotona huonosta koulumenestyksestä. Tarina saa kuitenkin yllättävän käänteen kun Samuel laittaa illalla koulukirjan tyynynsä alle. Tyyny osoittautuukin taikatyynyksi, ja yön aikana koko kirjan sisältö on siirtynyt Samuelin päähän. Opettajan ihmetykseksi maantiedon tunnilla eri maiden pääkaupungit tulevat Samuelin suusta kuin automaattisesti ja englannin kielikin soljuu vaivattomasti.

Kass on asunut jo pitkään Suomessa ja tuntee hyvin molempien maiden kulttuuria ja lastenkirjallisuutta. Hän on kääntänyt viroksi monia tunnettuja suomalaisia lastenkirjoja kuten Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjiä sekä Mauri Kunnaksen tuotantoa. Toivottavasti suomalaiset kustantajat nyt vuorostaan kiinnostuisivat Kristiina Kassin kirjoista, niin että myös suomalainen lukija pääsisi tutustumaan niihin.


Mirka Ahonen on ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta kiinnostunut kirjallisuudentutkija. Hän on virolaista kirjallisuutta ja kulttuuria harrastavan Turun Tuglas-seuran hallituksen jäsen.

Tuglas-seuran toiminnasta lisää http://www.tuglas.fi/
Virolaisen kirjallisuuden viikosta http://www.tuglas.fi/virolaisen-kirjallisuuden-viikko

Neuvostoajan muistoja ja pohdintaa virolaisuudesta

Andrei Hvostov
Sillamäen kärsimysnäytelmä
Suomentanut Sanna Immanen
Moreeni, 2013
(Alkuteos: Sillamäe passioon, 2011)


Mirka Ahonen kirjoittaa:

Andrei Hvostovin (s. 1963) Sillamäen kärsimysnäytelmä kertoo kirjailijan omista lapsuus- ja nuoruusmuistoista Koillis-Virossa, Suomenlahden rannalla sijaitsevassa Sillamäessä, joka oli neuvostoaikana suljettu kaupunki, sillä se toimi ydinteollisuusteollisuuden palveluksessa. Kirja kuvaa Hvostovin omaa henkilökohtaista suhdetta neuvostoaikaan sekä virolaisuuteen. Neuvostoaikaa tarkastellaan nykypäivän perspektiivistä ja lähinnä aikuisen Hvostovin näkökulmasta tulkittuna.

Neuvostoaikaa lähestytään erilaisten arkielämään liittyvien, osin tuttujenkin teemojen kautta, jotka myös rytmittävät kirjan rakennetta. Teemoina ovat muun muassa muovipussit, Suomi, lentokoneet, koulu ja alkoholi. Hvostovin mukaan neuvostoajan ihmisiltä puuttui kuluttamisoikeus, minkä vuoksi länsimaiset kulutustavarat olivat suuressa arvossa. Muovipussi saattoi maksaa saman verran kuin viinapullo, ja muovipusseja entisöitiin ja vahvistettiin lisämuovisuikaleilla, jotta ne kestäisivät mahdollisimman pitkään; puolalaisten Milton’s farkkujen saamisessa nähtiin vaivaa, ja samoja farkkuja pidettiin vuosikausia. Hvostov kuvaa neuvostoaikaa erityisesti älyllisesti nöyryyttävänä aikana, mikä näkyi muun muassa hillittömänä alkoholikulttuurina. Vaikka muistot pureutuvat pääosin neuvostoajan epäkohtiin, mukaan mahtuu myös kepeämpiä sävyjä kuten nuoruuden innostus kirjojen lukuun sekä virolaisen isoäidin luona vietetyt ajat Põlulan kylässä, ”oikeassa” Virossa.

Vaikka kuvaukset neuvostoajan arkielämästä ovatkin paikoitellen ihan kiinnostavaa luettavaa, kirjan mielenkiintoisin anti liittyy kuitenkin kansallisuuskysymyksen ja virolaisen identiteetin pohdintaan. Sillamäen asukkaista vironkielisiä oli vain muutama prosentti, sillä kaupungin asukkaat oli tuotu eri puolilta Neuvostoliittoa. Hvostovin äiti oli virolainen ja isä venäläinen, mutta venäläisestä isästään (ja nimestään) huolimatta Hvostov kokee itsensä nimenomaan virolaiseksi. Hvostov kuvaa, minkälaisia viron- ja venäjänkielisten ihmisten väliset suhteet olivat ja millaista oli kasvaa vironkielisenä venäjänkielisessä ympäristössä. Toisaalta Hvostovin oma virolaisuuskaan ei näyttäydy koko aikaa ristiriidattomana, esimerkiksi vieraillessaan isoäitinsä luona täysin vironkielisessä ympäristössä hän kokee olevansa joidenkin silmissä ulkopuolinen. Isän menneisyys ja Hvostovin etäinen suhde isään askarruttavat lukijaa jo heti kirjan alussa, mutta aihetta avataan vasta teoksen lopulla, kun Hvostov lähestyy kansallisuuskysymystä omien vanhempiensa elämäntarinan kautta. Vanhempien tarina valottaa vaiettua aikakautta uudenlaisesta näkökulmasta ja saa lukijan pohtimaan: Mitä on virolaisuus? Kuka saa ja voi olla virolainen?

Sillamäen kärsimysnäytelmä on tyyliltään ja rakenteeltaan esseemäinen pohdinta, jonkinlainen henkilökohtainen tilitys, jonka räävitön kieli ja toisaalta taas julistava ja paatoksellinen sävy saattavat ärsyttää joitakin lukijoita. Teos vilisee erilaisia viittauksia kaunokirjallisiin teoksiin, televisiosarjoihin ja elokuviin sekä venäläisiin sanontoihin ja loruihin, joista monet ovat suomalaiselle lukijalle tuntemattomia. Kääntäjä Sanna Immanen onkin tarttunut melkoiseen haasteeseen, mutta ei turhaan, sillä teos tarjoaa myös suomalaiselle lukijalle uudenlaisia näkökulmia Viron menneisyydestä käytävään keskusteluun.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.

Virolaista dekkaria!

Indrek Hargla
Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus: rikosromaani vanhasta Tallinnasta
Suomentanut Jouko Vanhanen
Moreeni, 2012
(Alkuteos: Apteeker Melchior ja Rataskaevu viirastus, 2010)


Mirka Ahonen kirjoittaa:

Dekkari on virolaisessa kirjallisuudessa melkoinen harvinaisuus. Virolaisista dekkareista puhuttaessa mieleeni tulee oikeastaan vain Juhan Pajun 1990-luvun alkupuolella kirjoittamat Haapsaluun sijoittuvat rikostarinat Haapsalun saunamurhat (1992) Kuolema Susiluodolla (1994) ja Laukauksia kotikadulla (1995). Tätä taustaa vasten Indrek Harglan (s. 1970) romaani Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus vaikuttaa erityisen mielenkiintoiselta.

Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus ei kuitenkaan ole pelkästään dekkari, vaan myös historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat Tallinnaan vuonna 1419. Romaani kuvaakin rikostarinan lisäksi hyvin elävästi Tallinnaa ja sen asukkaiden elämää keskiajalla. Kirjan sivuilla vilahtelee hurskaita veljiä, kerjäläisiä ja kulkureita, kauppamiehiä, kaupunginvartijoita, haudankaivajia sekä Punaisen luostarin, paikallisen ilotalon, porttoja. Päähenkilönä on rikoksia ratkova tallinnalainen apteekkari Melchior, joka erikoisilla rohdoillaan lääkitsee kaupunkilaisten vaivoja ja tarjoilee apteekissa piipahtaville kuuluisaa apteekkisnapsiaan.

Tarina alkaa kun tornipäällikkö Grote löydetään kuolleena, kasvot kauhusta vääntyneinä aivan kuin kummituksen nähneellä. Vanhat jutut Unterrainerin talon kummituksesta alkavat herätä kaupunkilaisten mielissä eloon. Pian paljastuu, että myös humalapäissään kaatunut ja kuollut flaamilainen taiteilija de Zwarte sekä kaivoon hukkunut Magdalena-niminen portto olivat ennen kuolemaansa sanoneet nähneensä Rataskaivonkadun kummituksen. Kun vielä Apteekkari Melchiorin omalla kadulla murhataan tuntematon, nälästä riutunut, kidutettu ja kastroitu nuorukainen, Melchior alkaa tutkia Rataskaivonkadulle kätkeytyviä synkkiä salaisuuksia. Tutkinnan edistyessä asiat alkavat sekoittua salaperäisesti toisiinsa: naisten torijuorut, vanhat sukutarinat, kipeät muistot ja kummitusjutut. Mutta mitkä tarinoista on totta ja mitkä tarua? Entä kuka oli kuohittu mies? Ja mitä tarkoittaa hänen irtilyöty jalkateränsä? Ja miten tämä kaikki liittyy Rataskaivonkadun kummitukseen?

Joissakin arvioissa Apteekkari Melchioria on verrattu Hercule Poirotiin, ja vaikka en näekään henkilöhahmoissa selvää yhtäläisyyttä, heidän rikoksenratkaisutyylissään on kieltämättä jotakin samankaltaisuutta. Loppuratkaisu ei ole aivan ilmeinen ja selviää kaikessa monimutkaisuudessaan vasta päähenkilön pitkän ajatustyön tuloksena. Rataskaivonkadun kummituksenkin arvoitus selviää Melchiorille vasta kun hän shakkilautaa ja -nappuloita hyväksikäyttäen alkaa sovittaa erilaisia pieniä johtolankoja ja yksityiskohtia toisiinsa.

Ennen dekkaristiksi ryhtymistään Indrek Hargla on kirjoittanut fantasia- ja kauhukirjallisuutta, mikä näkyy myös tässä romaanissa. Vaikka historiallinen konteksti on uskottavalla tavalla läsnä kirjassa koko ajan, sitä ei kuitenkaan ole kirjoittanut historioitsija vaan nimenomaan fantasiakirjailija. Romaanissa sekoittuvat mielenkiintoisella tavalla uskonto pyhimyksineen ja kristillisine tapoineen, sekä toisaalta maallinen arkinen elämä, jossa pääosassa ovat krouvit ja oluen juonti, kaupankäynti sekä yliluonnolliset asiat. Kirja tavoittaa hienosti keskiaikaisen tunnelman, jota eivät kuitenkaan luo pelkästään historialliset faktat, vaan nimenomaan fantasia- ja kauhukirjallisuuden piirteet, raa’at ja karmaisevat tarinat, jotka sopivat Harglan luomaan keskiaikaiseen miljööseen.

Indrek Hargla on kirjoittanut kaikkiaan kolme Apteekkari Melchior -romaania, joista on tähän mennessä suomennettu kaksi. Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus on toinen suomennettu Apteekkari Melchior -sarjaan kuuluva kirja, ensimmäinen Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus ilmestyi suomeksi 2011. Apteekkari Melchior ja timuka tütar (”Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär”) ilmestyi viroksi 2011. Molemmissa suomennetuissa teoksissa suomentajana on ollut Jouko Vanhanen, joka on aiemmin suomentanut mm. Jaan Krossia. Vaikka romaani sijoittuu 1400-luvulle, sen kieli ei sinänsä ole vanhahtavaa, vaan pikemminkin helppolukuista yleiskieltä. Vanhasen suomennos on sujuvaa. Ainoastaan hieman mietityttämään jäivät jotkut suomennoksessa toistuvat vanhahtavat sanat, esim. ’tykö’ ja ’tykönä’. Koska käsillä ei ollut alkuperäisteosta, jäin pohtimaan, miten siinä on käytetty vanhahtavaa kieltä keskiaikaista ilmapiiriä luomaan ja miten se toimii viroksi.

Lue Indrek Harglan haastattelu Dekkariseuran sivuilta http://www.dekkariseura.fi/rk_114_a.html


Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.

Kepeä tarina keräilyvimmasta ja vaimon eroottisesta potentiaalista

Mirka Ahonen kirjoittaa:


David Foenkinos
Vaimoni eroottinen potentiaali
Suomentanut Pirjo Thorel
Gummerus, 2012
(Alkuteos : Le Potentiel érotique de ma femme, 2004)


Ranskalaisen David Foenkinosin (s. 1974) toinen suomennettu romaani Vaimoni eroottinen potentiaali ei nimestään huolimatta ole mitenkään erityisen eroottinen kirja, vaikka niin lupaileekin. Se on tarina miehestä, Hectorista, joka keräilee pakonomaisesti kaikkea mahdollista juustopakkausten etiketeistä, Nixonin vaalikampanjamerkkeihin ja kroatialaisiin sananparsiin.

Kirja alkaa kun Hector on juuri päättänyt tehdä itsemurhan metrossa. Unettavien pillereiden vuoksi yritys kuitenkin epäonnistuu, ja hänet löydetään makaamasta metron käytävältä. Epäonnistuttuaan itsemurhayrityksessä, vietettyään kuukausia parantolassa ja hävittyään parhaan vaalimerkkikokoelman omistajan palkinnon, onneton Hector tulee ensi kertaa elämässään ajatelleeksi, että hänen tulisi katkaista koko mieletön keräilykierre.

Hectorin onni kääntyy, kun hän törmää Brigitteen. Brigitte ja Hector rakastuvat, menevät naimisiin, ja uuden onnensa lumoissa Hector onnistuu lopettamaan keräilyn. Hectorin epäonneksi vanha keräilyvietti nostaa kuitenkin taas päätään. Aistikas mielikuva Brigittestä pesemässä ikkunoita alkaa vaivata Hectoria, ja pian hän huomaa keräilevänsä salaa eroottisia hetkiä vaimostaan.

Vaikka Hector tuo mieleen ranskalaisesta nykykirjallisuudesta tutun yksinäisen ja pessimistisen mieshahmon, hän ei kuitenkaan ole samalla tapaa kyyninen tai traaginen kuin esimerkiksi Frédéric Beigbederin tai Michel Hoellebecqin mieshahmot, vaan pikemminkin kepeä ja harmiton tapaus. Siinä mielessä takakansiteksti, jossa kirjan tyyliä verrataan Woody Alleniin, ei ole niin kaukaa haettu. Hector on kuitenkin Woody Allen -reppana vahvoin ranskalaisin maustein.

Romaani on lukijalle viihdyttävä kokemus, se pistää lukijan vähintäänkin hymyilemään. Antoisinta kirjassa on mustan huumorin sävyttämä lakoninen tyyli, jolla Hector kuvailee keräilyvimmaansa sekä hänelle sattuvia yllättäviä tilanteita. Myös kuvaukset Hectorin läheisistä ovat hauskoja ja iskeviä. He kaikki ovat eriskummallisia tyyppejä, oikeastaan pelkkiä karikatyyrejä, joskin huvittavia sellaisia: Hectorin äiti, Mireille, jolle riittää, että hänen keitostaan pidetään, Hectorin lanko, Gérard, jolla ”ei ollut montakaan hermosolua, mutta erittäin komeat reidet” sekä tietysti Brigitte, joka taas oli ”niitä naisia, jotka saavat aikaan halun juoda teetä”. Henkilöhahmoja tai oikeastaan mitään muutakaan ei luonnehdita juuri pintaa syvemmältä, mutta juuri se luo romaaniin humoristisen keveän sävyn.

Vaikka alkuasetelma keräilyaddiktioineen ja itsemurhayrityksineen vetoaa varmasti ranskalaisesta synkistelystä pitävään lukijaan, romaani on kuitenkin kokonaisuudessaan pikemminkin pinnallisen veikeä tarina siitä, miten myös luuserina pidetty mies voi onnistua elämässään. Varsinkin romaanin loppu menee tylsäksi söpöilyksi: Hector paranee keräilyvimmastaan, Hectorin ja Brigitten suhde kukoistaa ja päälle päätteeksi pariskunta saa vielä kolmoset.

Pirjo Thorelin suomennos on sujuva, eikä sitä lukiessa juurikaan kiinnitä huomiota siihen, että kyseessä on suomennos. Hän on suomentanut myös 2011 ilmestyneen Foenkinosin romaanin Nainen, jonka nimi on Nathalie (alkuteos La délicatesse, 2009), joka oli suuri myyntimenestys Ranskassa. Romaanin pohjalta on myös tehty elokuva, jonka on ohjannut David Foenkinos itse yhdessä sisarensa Stéphane Foenkinosin kanssa. Pääosaa näyttelee Audrey Tautou. Ilmeisesti suomalaiset lukijat ovat löytäneet Foenkinosin teokset, sillä lisää Foenkinosia on tulossa: Yhden elämän muistot (Les Souvenirs, 2011) ilmestyy Gummerukselta 2013 edelleen Pirjo Thorelin suomentamana.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.

Ene Mihkelsonin Ruttohauta ja muistamisen taakka

Mirka Ahonen kirjoittaa:


Ene Mihkelson: Ruttohauta.
Suomentanut Kaisu Lahikainen.
WSOY, 2011. (Alkuteos: Katkuhaud, 2007.)

”Kun oman elämän muistelemisesta ei enää joutunut vankilaan, oli ymmärtämisen vaatima tausta täynnä mukana olleittenkin kannalta niin sanomattoman kauheita tapahtumia, että edes jonkinlaisen tasapainon säilyttämiseksi ne oli pakko unohtaa.” (s.351)

Virolaisen Ene Mihkelsonin (s. 1944) ensimmäinen suomennettu teos Ruttohauta (2007, suom. 2011) jatkaa neuvostomenneisyyden ruotimista. Aihepiiri on monelle suomalaiselle lukijalle tuttu Imbi Pajun Torjutuista muistoista (2006) ja Sofi Oksasen Puhdistuksesta (2008). Mutta vaikka 1940–50 -lukujen synkistä tapahtumista on alettu keskustella Virossa, aihetta on kuitenkin käsitelty suhteellisen vähän virolaisessa kaunokirjallisuudessa.

Ruttohauta on kertomus naisesta, joka alkaa selvittää sukunsa menneisyyttä. Kaata-tädin kanssa vietetty lapsuus on täynnä vaiettuja asioita ja epäselviä muistoja, joiden merkitystä hän ei ymmärrä. Vanhempien kohtalo on jäänyt hämärän peittoon, sillä metsäveljinä heidät leimattiin kansanvihollisiksi. Vähitellen lapsuuden hatarien muistikuvien, Kaatan ja Sanna-äidin vihjeiden, arkistosta löytyvien asiakirjojen ja Viron historian avulla kuva siitä, mitä todella tapahtui, alkaa selkiytyä.

Ruttohauta on monitasoinen ja vaativa romaani, joka virolaista kulttuuria ja historiaa tuntemattomasta lukijasta voi tuntua vaikealukuiselta. Tärkeinä teemoina ovat muistaminen ja se, miten syyllisyys, häpeä ja pelko vaikuttavat muistamiseen. Romaani kuvaa ihmisen muistin toimintaa, sitä miten muistot palaavat mieleen ja miten ihminen yrittää muokata tuskalliset muistot itselleen sopiviksi. Romaanissa myös pohditaan, mistä menneisyyden tarinat muodostuvat, millä tapaa ihmisten muistot risteytyvät, ja voiko ihminen ylipäätään koskaan tavoittaa totuutta menneisyydestä.

Kaata ja äiti ovat haluttomia puhumaan menneistä tapahtumista, mutta vaikenemisestaan huolimatta he eivät saa mielenrauhaa. Kirjan lopulla Kaata, joka odottaa oikeastaan enää vain kuolemaa, haluaa tehdä tunnustuksen. Samalla myös totuus äidistä paljastuu. Ruttohaudassa lukija saa pohdittavakseen isoja kysymyksiä: Miltä tuntuu, kun läheinen ihminen paljastuu syylliseksi hirvittäviin tekoihin? Voiko ihmisten tekemiä valintoja tuomita mustavalkoisesti? Olisiko ollut parempi, jos totuus ei olisi koskaan paljastunut?

Kääntäjä Kaisu Lahikainen (s.1956) sai käännöksestä Mikael Agricola -palkinnon. Hän on Viron kulttuurin ja kirjallisuuden pitkäaikainen asiantuntija ja kääntänyt paljon virolaista kirjallisuutta suomeksi. Ruttohaudan kääntäminen on varmasti ollut haasteellista, mutta Viro-tietämyksensä ansiosta Lahikainen on selvinnyt urakasta erinomaisesti.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta. Hän on virolaista kirjallisuutta ja kulttuuria harrastavan Turun Tuglas-seuran hallituksen jäsen.

Tuglas-seuran toiminnasta lisää http://www.tuglas.fi/