Uhri vai julma tappaja?

Pierre Lemaitre: Alex. (Alex, 2011.) Suom. Sirkka Aulanko. Minerva 2015.

Päivi Brink kirjoittaa:

Minerva Kustannuksen verkkosivuilla Pierre Lemaitren dekkarin Alex lähtökohtaa kuvataan näin:

”Alex, 35-vuotias viettelevän kaunis nainen, kidnapataan ja ripustetaan ahtaaseen häkkiin sullottuna riippumaan tyhjän varastorakennuksen katosta. Hänet jätetään kitumaan kuoliaaksi ahneiden rottien odottaessa uhrin viimeisten voimien hiipumista.”

Tämä piinallinen kuva kertoo paljon romaanin tunnelmasta ja kauheista rikoksista, joita siinä tehdään. Päähenkilöön Alexiin se sen sijaan antaa vasta ensivilkaisun. Lemaitren dekkarin oveluus piilee juuri uhrin ja väärintekijän roolien vaihtumisessa. Tämä syventää henkilöitä, mutta se saa lukijan myös pohtimaan rikosten oikeudenmukaisuutta ja uhrin oikeutta kostaa.

Alexista on vaikea kirjoittaa paljastamatta odottamattomia juonenkäänteitä, mutta koetan olla pilaamatta jännitystä tulevilta lukijoilta. Juoni on olennainen osa tämän kirjan viehätystä, ja sai minut ahmimaan kirjan nopeasti. Innostuin ranskalaisesta Lemaitresta toden teolla viime vuonna suomennetun Näkemiin taivaassa -romaanin myötä. Se ei ollut dekkari vaan sotaromaani, mutta siinäkin koukeroiset juonenkäänteet herättivät ihailua. Näkemiin taivaassa on uudempi romaani kuin Alex, joka on nyt vasta suomennettu. Täytyy sanoa, että sen virtuoosimaiseen tyyliin ja henkilökuvaukseen verrattuna Alex oli pettymys, ”vain” dekkari. Toisaalta voin siis ajatella, että Lemaitre on kehittynyt kirjailijana ja löytänyt oman persoonallisen äänensä Näkemiin taivaassa -kirjan sivuilla. Hyvä niin.

Heti alkuasetelmassa Alex siis siepataan kadulta, pahoinpidellään ja pannaan alasti pieneen häkkiin roikkumaan. Tämä alistava kauhukuva ei varmasti jätä ketään kylmäksi, varsinkin kun rotat alkavat kerääntyä naisen ympärille. Harvassa kirjassa rotat on kuvattu näin inhottavasti. Niistä tulee väkivaltaista miestäkin ahdistavampi uhkakuva. Mutta, mutta. Dekkari alkaakin kuvata vuorotellen heikossa kunnossa nääntyvää Alexia ja ylikomisario Camille Verhoevenin tutkimuksia. Uhrista alkaa paljastua yhtä jos toista epämiellyttävää. Verhoeven päätyy kysymään, onko Alex tappanut ja siksi kenties ansainnut kohtalonsa. Kun vielä kysytään, miksi Alex on tappanut, tekojen oikeudenmukaisuus jää lukijan itse päätettäväksi.

Ylikomisario Verhoeven ja hänen tiiminsä antavat kaivattua vastapainoa inhalle väkivallalle, jota dekkari tarjoaa liikaakin. Verhoeven on lyhytkasvuinen, 145 cm pitkä, mutta asemansa puolesta toisia ylempänä. Rikas, tyylikäs Louis ja pihi, tyylitön Armand tukevat pomoaan ehdottomasti ja omia kykyjään käyttäen. Kolmikko on mieleen jäävä ja elävä tiimi, jonka työtä seuraisi mielellään uudestaankin. Heidän humoristinen ja välillä epätoivoinenkin sanailunsa on sujuvaa ja kulkee mukavasti.

Itselläni tökki eniten romaanin rikosten inhottavuus. En ole ihan näin kovaksikeitetyn dekkarin ystävä. Varsinkin, kun Alex jää lopulta kuitenkin uhrin asemaan. Hänen väkivaltansa ei saavuta sellaista voimaannuttavaa verileikin hurmiota, jota löytyy vaikka Virginie Despentesin Pane mua -romaanista tai Alexin sivuliepeessä mainitusta Lisbeth Salanderista. En tarkoita, että väkivaltaa olisi pitänyt olla enemmän, vaan että Alexin asenteesta jäi jotakin olennaista puuttumaan.

Oikeudenmukaisuus, niin, mitä siitä voisin sanoa. Tappaminen ei ole oikein. Mutta Lemaitren Alex saa muistamaan, että pahimmat rikolliset eivät usein ole saaneet elää onnellista lapsuutta ja tasapainoista aikuisuutta. Vaikka näitä rikoksia ei ymmärtäisikään, ainakin ne näyttäytyvät lopuksi ihan eri valossa kuin aluksi.

Vetävä dekkarihan tämä on: jännittävä, omaperäinen ja karmiva.

Lue lisää:
Linkki Turun Sanomissa julkaistuun, hehkuttavaan kritiikkiini Lemaitren romaanista Näkemiin taivaassa.
http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/710490/Jarkyttavan+hieno+sotaromaani

Kustantajan esittely Alexista: http://minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=1182

Björk ratkoo rikoksia 20-luvun Helsingissä

Virpi Hämeen-Anttila:
Yön sydän on jäätä. Otava 2014.
Käärmeitten kesä. Otava 2015.


Päivi Brink kirjoittaa:
Lietson nyt Björk-innostusta kaikkialla kehumalla Virpi Hämeen-Anttilan uutta dekkarisarjaa. Sarjassa on ilmestynyt kaksi romaania Yön sydän on jäätä ja Käärmeitten kesä. Ensimmäisessä osassa keskityttiin pitkälti Björkin hahmon ja 20-luvun yhteiskunnallisen ja fyysisen miljöön esittelyyn. Toisessa osassa dekkarijuoni pääsee mielestäni paremmin vauhtiin. Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun alkuun, jolloin sisällissodan katkerat muistot vaikuttavat vielä vahvasti suomalaisten mielissä.

Sarjassa parasta on ehdottomasti Karl Axel Björkin viehättävä persoona. Hän on sisäasiainministeriön virkamies, joka ratkoo iltaisin rikoksia omin päin. Hänen ystävänsä Martti Ekman on kylläkin ylikonstaapeli Helsingin rikospoliisissa, ja toinen ystävä Anton Helander on Helsingin Sanomien toimittaja. Näin hänellä on pääsy suurelta yleisöltä salattuihin tietoihin. Björkissä on Sherlock Holmesin piirteitä, sillä hän käyttää naamioitumista apunaan ja kerää tarkkaan johtolankoja ja sormenjälkiä rikospaikoilta. Mutta hän on myös Poirot’n sukua turhamaisuudessaan. Hän rakastaa vaatteita, kauneustuotteita ja kattokruunujen välkettä.

Björk on nuori mies, vain 27-vuotias, mutta paljon nähnyt. Sisällissotaan hän ei osallistunut, koska oli ulkomailla opiskelemassa sen aikana. Mutta hänen veljensä kuoli taistellessaan valkoisten puolella. Björkin isä on kadonnut Venäjän vallankumouksen jalkoihin, mutta äiti ja nuorempi veli asuvat Helsingissä. Björkin äiti on suomenkielinen ja köyhemmästä perheestä kuin ruotsinkielinen, varakasta sukua oleva isä. Niinpä Björkin isoisä oli evännyt pojaltaan perintöosuuden. Björk tasapainoileekin kaiken aikaa pienen virkamiespalkkansa ja liian suurten menojensa välillä. Yön sydän on jäätä -romaanissa ruotsinkielinen suku ottaa kuitenkin yhteyttä Björkiin ja alkaa hieroa sovintoa.

Käärmeitten kesän julkistustilaisuus pidettiin kesän alussa helsinkiläisessä salakapakassa. Virpi Hämeen-Anttila kuvaili tilaisuudessa hienosti Björkiä välittäjähahmoksi, joka tuntee hyvin niin ruotsinkielisen porvarismaailman kuin suomenkielisen köyhälistön elämän Pitkänsillan tuolla puolen. Hän jahtaa rikollisia Martin kanssa Helsingin yössä, mutta on yhtä kotonaan keskustellessaan akateemisesti patologin kanssa. Tämä tekee hänestä hyvän soluttautujan rikollispiireihin, mutta saa hänet viihtymään silkin ja sametin välkkeessä Kampin pöydässäkin.

Björk viehättää naisia, ja tavoittelee heistä puolitosissaan useita, kunnes rakastuu tulisesti. Intohimo pääsee kunnolla valloilleen Käärmeitten kesässä. Seksuaalisuus on 20-luvun ilmapiirissä usein syyllisyyden ja himojen tukahduttamisen sävyttämää. Björk haaveilee ajoittain avioliitosta ja rauhallisesta perhe-elämästä, mutta ei usko sen olevan häntä varten.

Hämeen-Anttila kuvaa hienosti 1920-luvun Helsinkiä ja Suomea. Poliittinen ilmapiiri syntymässä olevan Neuvostoliiton kupeessa, valkoisten ja punaisten vihamielisyyden jatkuessa, on kireä. Vanhojen suojeluskuntalaisten ja jääkärien muodostama ryhmä Valaveljet ei kaihda rikollisiakaan keinoja ajaessaan Suur-Suomen asiaa. Björk joutuu heidän kanssaan vastakkain, ja saa heistä voimakkaita vihamiehiä.

Kaiken kaikkiaan romaanin maailma on hienosti rakennettu. Helsinki näyttää yhtä aikaa tutulta ja tuntemattomalta, ja Björkin seurassa pääsee tutustumaan kaupungin eri kerroksiin. Björkin estetismi antaa mahdollisuuden visuaalisen maailman luomiseen, johon liittyvät niin sisustus kuin vaatteet, tuoksut ja käytösetiketti. Näiden kautta päästään 20-luvun hurmaavaan miljööseen, mutta se ei peitä alleen inhimillisyyttä, ihmiskohtaloita ja tunnemyrskyjä rikosten takana. Hämeen-Anttila on tehnyt valtavasti tarkkaa taustatyötä, mutta detaljia ei tule liikaa, vaan dekkarit hengittävät. Henkilöhahmoja alkaa toisen osan jälkeen olla aika paljon muistettavana, mutta joidenkin juonilinjojen sulkeutuminen hoitanee tämän ongelman.

Komisario Palmu -sarjan ystävät löytävät toivottavasti Björkin. Tällainen angloamerikkalaisten cozy mystery’ksi kutsuma laji, missä epokki ja Agatha Christie -tyylinen rikosten arkisuus herätetään henkiin uusissa dekkareissa, on tervetullut lisä suomalaiseenkin rikoskirjallisuuteen. Yhteiskunnallisen realismin ja huumorin rinnalle sopii tällainen perinteinen pohtiva dekkari.

Hämeen-Anttila kertoi julkaisutilaisuudessa, että Björk-sarjan ensimmäiset osat on julkaistu tarkalleen samaan aikaan vuoden välein. Miten maltan odottaa ensi kesään?!

Hämeen-Anttilan blogi 1920-luvusta tukee dekkarisarjaa:
https://20lukuaetsimassa.wordpress.com/

Brittihistoriaa 1400- ja 1500-luvulta romaanimuodossa

C. J. Sansom: Luostarin varjot. (Dissolution, 2003.) Suom. Katariina Kaila. Otava 2011.
Conn Iggulden: Ruusujen sota: Myrskylintu. (Wars of the Roses. Book One: Stormbird, 2013.) Suom. Ilkka Rekiaro. Otava 2014.
Conn Iggulden: Ruusujen sota: Kolmen liitto. (Wars of the Roses. Book Two: Trinity, 2014.) Suom. Ilkka Rekiaro. Otava 2015.
Kaikki kirjat on saatavina pokkareina!

Päivi Brink kirjoittaa:

En ole koskaan ollut kovin innostunut historiallisista romaaneista, mutta kustannusluetteloita selatessani totesin, että niitä kirjoitetaan nykyään todella paljon, erityisesti Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Niinpä päätin tarttua kahteen brittiläiseen bestselleriin, Conn Igguldenin Ruusujen sota -sarjaan ja C. J. Sansomin Matthew Shardlaken rikostutkimuksista kertovaan dekkarisarjaan. Ruusujen sota käytiin 1400-luvulla ja Shardlake seikkailee 1500-luvun Englannissa ja työskentelee sarjan ensimmäisessä osassa Cromwellin laskuun.

Aloitin Igguldenista, ja totesin pian, että hän taitaa vetävän viihdekirjoittamisen. Olen kyllä kiinnostunut sotakirjallisuudesta, mutta veristen miekkataistelujen ja silvottujen sotilaiden kuvaus olisi voinut joko ällöttää tai puuduttaa. Näin ei käynyt, vaikka romaani luonnollisesti sisältää runsaasti taistelukuvausta. Kirjan loppusanoissa kirjailija kertoo, missä hän on poikennut historiallisesta totuudesta tarkoituksellisesti, mutta pääosin hänen kertomansa perustuu historiallisiin faktoihin. En pysty arvioimaan, kuinka hyvin hän siinä onnistuu, mutta taustatutkimus tuntuu vakuuttavasti tehdyltä. Draaman kaari ja jännitys pysyy yllä, vaikka kirjailija ottaa harvoin vapauksia historiaa kuvatessaan. Totuus on välillä tarua ihmeellisempää.

Ruusujen sodassa päähenkilöitä ovat oikeasti eläneet kuninkaalliset, heidän virkamiehensä ja tunnetut sotilaat ja kapinalliset. ”Hullu kuningas” Henrik VI, Britannian viimeinen Lancaster-sukuinen hallitsija, on sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa polttopisteessä, ja hänen surumielinen, sairas, mutta hyvään pyrkivä hahmonsa on vaikuttavasti kuvattu. Kiinnostavin sarjan henkilöistä on ranskalaissyntyinen kuningatar Margareeta Anjoulainen, joka nousee pääosaan sarjan toisessa osassa Myrskylintu. Hän kärsii miehensä kyvyttömyydestä johtaa maata, ja nousee lopulta itse päättäjäksi ja vallankäyttäjäksi. Tarinan kannalta erittäin tärkeä on Igguldenin keksimä fiktiivinen hahmo, kuninkaan vakoojamestari Derry Brewer. Hän juonii kuninkaan vastustajien päänmenoksi, mutta kuninkaan hulluuden syventyessä hänen on ajateltava Englannin parasta ennen kuningasta. Lopulta Iggulden saa enemmän syvyyttä Brewerin hahmoon kuin todellisiin esikuviin perustuviin henkilöihin.

En tunne keskiajan brittihistoriaa, joten pidin Ruusujen sota -kirjasarjaa oppikirjanani. Samalla selailin jostain Lontoon museosta ostamaani lehtistä The Wars of the Roses, ja sain sen avulla juonenkäänteet usein selville jo etukäteen. Kiinnostavaa ei olekaan se, mitä lopulta tapahtuu, vaan se, mitä henkilöt tuntevat tapahtumien aikana. Ristiriitojen ja raakuuksien keskellä elävät ihmiset joutuvat raskaiden valintojen eteen. Parasta Igguldenin sarjassa on se, että sarja elävöittää historialliset tapahtumat ja tuo esiin niiden merkityksen hallitsijoiden silmin ja tavallisen kansan elämässä.

Sansomin dekkarisarja on siinä mielessä kevyempää luettavaa, että sen kuvaamat rikokset ovat fiktiivisiä. Sarjan avausteos Luostarin varjot esittelee persoonallisen etsivän, Matthew Shardlaken. Hän on 35-vuotias, miellyttäväkäytöksinen lakimies, joka on päässyt itsensä lordi Cromwellin palvelukseen. Hänellä on fyysinen epämuodostuma, kyttyräselkä, joka tuottaa hänelle kipuja ja herättää muissa ihmisissä usein pelkoa, inhoa tai sääliä. Hänen apulaisensa Luostarin varjoissa on nuori ja kaunis Mark, jonka terve ruumis vain korostaa Shardlaken vammaa.

Uskonpuhdistus on käynnissä, ja sen nimissä tehdään julmia tekoja. Cromwell lähettää Shardlaken tutkimaan murhaa, joka on tapahtunut lakkautusuhan alla olevassa luostarissa. Virkamies, joka on lähetetty tutkimaan luostarin tilien epäselvyyksiä, on murhattu raa’asti. Luostari on kiinnostava suljettu yhteisö, jossa luostarilaitoksen turmeltuneisuus näkyy selvästi, vaikka joukossa on vielä aidosti hartaita uskovaisia. Luostarin johtajat käyttävät valtaansa sumeilematta.

Pidin Sansomin romaaneista enemmän kuin Igguldenin, koska hänellä on enemmän vapautta kehitellä jännittävä juoni ja siihen sopivat henkilöt. Shardlaken persoona, jossa yhdistyy moraalinen ja kunnianhimoinen puoli, jäi mieleen. Vaikka tarina sijoittuu tiiviisti luostariin ja sen ympäristöön, romaani tuo hienosti esiin koko yhteiskunnan ongelmia sekä aikakauden ajatusmaailmaa ja tapoja. Välillä Shardlake tuntui liian nykyaikaiselta ajatuksineen, mutta ei häiritsevästi. Cromwellin ajan kuohunta vaikuttaa tapahtumien taustalla, joten historiatietoakin kertyy.

Kaiken kaikkiaan retkeni historialliseen fiktioon on vasta alussa, ja jatkan mielelläni eteenpäin. Olen jo hankkinut Sansomin sarjan seuraavan osan Musta tuli, joka kertoo uudesta tuhovoimaisesta aseesta Lontoossa. Saa nähdä, mitä tuhoa se saa aikaan. Nyt minulla on kesken lähihistoriaan eli 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva Virpi Hämeen-Anttilan dekkarisarja. Sisäministeriön virkamies Björk ratkaisee yksityishenkilönä rikoksia sarjassa, jossa on julkaistu kaksi osaa Yön sydän on jäätä ja Käärmeiden kesä. Alku on ainakin lupaava. Olen koukussa uuteen lajiin.

Hyvää kesää ja mukavia lukukokemuksia!

Vish Purin kolmas

Joel Kuortti kirjoittaa:
Tarquin Hall
Vish Puri ja kohtalokkaan voikanan tapaus
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Gummerus, 2014; 377 sivua
(alkuteos The Case of the Deadly Butter Chicken, 2012)

Vish Purin kolmas tapaus seurailee samoja linjoja kuin aiemmat romaanit. Toisiinsa limittyvät juonet kulkevat läpi tarinan ja muodostavat mielenkiintoisen kokonaisuuden, jota ryydittää voimakas intialaisuuden mauste – tässä tapauksessa erityisen kulinaarinen sellainen. Pullukaksi kutsuttu Puri kamppailee paino-ongelman – varsinaisesti siis vaimonsa ja koko sukunsa mielestä ongelman – kanssa ja yrittää epätoivoisesti laihduttaa, samalla kun nautiskelee herkkuja. Hän aloittaa Satya Pal Bhallan tapauksen tutkinnan, koska mieheltä on viety toinen puoli viiksistä. Eikä mistä tahansa viiksistä vaan hän on menettänyt ”Viiksien Taj Mahalin” (s. 18), lähes nelimetriset ylpeytensä, joita hän oli yli kolmekymmentä vuotta vaalinut.

Tämä on alkusoittoa varsinaiselle tapaukselle, joka sattuu Delhi Cowboysien ja Kolkata Coltsien välisen krikettiottelun jälkeisellä vastaanotolla – sen jälkeen, kun vesikauhuisen koiran episodin keskeyttämä peli oli saatu päätökseen. Se, että kolkatalaisten vahvistukseksi oli hankittu – kaikista mahdollisista maista – pakistanilainen Kamran Khan, saa kansallismielisen Purin hyvin epäileväksi. Selviää tosin, että hänenkin vanhempansa olivat tulleet Delhiin Rawalpindistä vuonna 1947.

Livahtaessaan tilaisuuden tullen salaa nauttimaan voikanaa noutopöydästä, hän todistaa hämärän tapauksen, johon liittyy Kamranin isä, Faheem. Palattuaan muiden seuraan hän toteaa: ”Jotain epäilyttävää on itse asiassa meneillään” (s. 46). Siinä samassa Faheem Khan alkaa käyttäytyä oudosti, suu vaahdoten ja kuolee nopeasti. Näin alkoi Voikanasurman tapaus. Mutta Purin epäonneksi hän ei pääse tutkimaan sitä, koska hänellä ei ole asiakasta. Kriisin hetkellä hätiin tulee brittiläinen James Scott, Kansainvälisen krikettiliiton korruption vastaisen yksikön entinen johtaja, nyttemmin uuden Clean Up Cricket -kampanjan agentti. Scott palkkaa Purin taistelemaan lajin korruptiota vastaan ja selvittämään Faheem Khanin kuoleman. Ja ensimmäiseksi hänen pitäisi matkustaa Pakistaniin, joka oli ”se ainoa maa, jonne hän oli vannonut ettei ikinä astuisi jalallaan” (s. 68).

Tarina ei olisi purimainen, jollei siihen liittyisi myös Purin äidin omat tutkimukset. Olihan hän mielestään ”todennäköisesti ainoa ihminen koko maailmassa, jolla oli mahdollisuus selvittää tämä murha” (s. 96). Pullukalle ei tosin saisi kertoa mitään, koska hänen mielestään: ”’Yksityisetsivät eivät ole äitejä’! Hah” (s. 97). Näistä eväistä saakin jo aikaan aikamoisen juhlan.

Tavalliseen tapaan teoksessa on intialaista kulttuurisanastoa ja -ilmiöitä selvittävä sanasto. Sen lisäksi mukana on kolme herkullista reseptiä voikanan, rajman ja Punjabin curryn valmistukseen. Sinänsä mielenkiintoista, ettei voikanasta käytetä sen hindinkielistä nimeä murgh makhani, vaikka suurin osa ruokasanastosta on hindiksi. Teoksessa onkin jonkin verran epätarkkuuksia, mutta ne eivät haittaa kokonaisuutta. Kääntäjäksi on Tero Valkosen tilalle vaihtunut Jaana Kapari-Jatta, joten osaavissa käsissä on suomennos jälleen tehty. Lopussa tarinoiden juonteet purkautuvat ja selviää sekin, miten Pullukan paino-ohjelman kanssa kävi.

Sarjan neljäs osa, Lemmenkommandojen tapaus (The Case of the Love Commandoes), ilmestyi alkuvuodesta 2015. Siinä kietoudutaan muun muassa kastiongelmiin – curry-kastikkeiden ohella.


KUVA: Laitetaan voikanaa.

LINKIT:
Gummeruksen sivuilla tietoa kirjasta ja kirjailijasta:
http://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512094691/vish-puri-ja-kohtalokkaan-voikanan-tapaus/

Aiemmat Puri-arviot Café Voltairessa:
http://avaincafevoltaire.blogspot.fi/search/label/Intia

Vapaa - ajattelemaan ja tuntemaan

Päivi Kosonen kirjoittaa:

Goliarda Sapienza
Elämän ilo (L’arte della gioia, 1998).
Suomentanut Laura Lahdensuu.
Gummerus, 2014.


Goliarda Sapienzan romaani on epätavallinen romaani. Se on kielellisesti ja rakenteeltaan epätasainen – ja ehkä juuri siksi virkistävä. Teos on virkistävää luettavaa kepeän ja laskelmoidun amerikkalaisproosan jälkeen, puhumattakaan yli-intellektuaalisesta tahi synkähkön puoleisesta eurooppalaisesta nykyproosasta. Sapienzan romaani on elävä ja hengittävä, vaihteleva, outo, queer, jos tällaista sanaa rohkenee käyttää myönteisenä attribuuttina, elävän ja monimuotoisen teoksen synonyyminä.


Romaanin pitkä tie


Goliarda Sapienzan (1924–1996) äskettäin suomennettua romaania Elämän ilo kehystävät lukuisat puheet ja esittelyt, alkusanat ja jälkilauseet. Niiden ajatellaan olevan tarpeen, koska romaani ei ole aivan tuore, vaan tekijän puoliso Angelo Pellegrino julkaisi sen omakustanteena 1998.

Itse asiassa esipuheen mukaan Elämän ilo oli valmis jo vuonna 1976. Sapienza oli tarjonnut kirjaansa useille italialaisille kustantajille, jotka eivät kuitenkaan juurikaan innostuneet rakenteeltaan ja kieleltään eriskummallisesta teoksesta, joka vieläpä oli täynnä uskaliaita aiheita: aborttia, insestiä, feminiinistä seksuaalisuutta ja antifasistista politiikkaa. Kun kirjailija kuoli vuonna 1996, käsikirjoitus jäi puolisolle, joka tunsi velvollisuudekseen julkaista sen. Vuosi oli 1998. Toinen painos otettiin erään Sapienzan maailmankatsomusta esittelevän televisio-ohjelman jälkeen 2003. Oikeastaan vasta teoksen ranskannoksen suosion jälkeen Sapienzan romaani palasi takaisin Italiaan, jossa sitä alettiin lukea enemmän 1900-luvun naisen elämää kuvaavana romaanina – ei pelkästään kulttuurihistoriallisesta mielenkiinnosta.



Kehitysromaani: 1900-luvun naisen seikkailu

Romaanin päähenkilö ja pääasiallinen kertoja on sukunimetön naishahmo Modesta, joka kertoo romaanissa oman kasvu- ja kehitystarinansa 1900-luvun Italiassa. Se on kertomus sosiaalisesta noususta, köyhän sisilialaistytön noususta arvostettuun asemaan, kun hän päätyy nuorena naisena mahtavan ruhtinasperheen miniäksi ja saa lopulta neuvokkaana ja älykkäänä naisena hoitaakseen suuren omaisuuden ja perinnön, jota hän viisaasti opettelee koko romaanin ajan käyttämään.

Päähenkilön elämään kuuluvat lapsuus- ja nuoruusvuodet luostarissa, lukuisat rakkaudet, äitiyden jaksot ja lukuisat lapset – omat ja toisten – sekä erinäiset seksuaalisen ja poliittisen heräämisen kaudet. Modestasta muotoutuu elämän myötä vankka fasismin ja mafian vastustaja, joka pyrkii kasvattamaan omat lapsensa vapaiksi ajattelemaan ja tuntemaan.

Vaihe vaiheelta päähenkilöstä tulee kirjailija, joka ottaa tehtäväkseen puhdistaa ja elvyttää sanoja:

Vika on sanoissa, joiden perinne edellyttää olevan ehdottomia, vääristyneissä merkityksissä, jotka niiden ylle on vedetty. Sana rakkaus valehteli, täsmälleen samoin kuin sana kuolema. Monet sanat valehtelivat, melkein kaikki. Siinä siis oli tehtäväni: oli tutkittava sanoja täsmälleen samoin kuin tutkitaan kasveja, eläimiä... sen jälkeen ne piti puhdistaa homeesta, vapauttaa ne vuosisataisten perinteiden kovettuneiden kuorien alta, oli keksittävä uusia sanoja ja ennen kaikkea heitettävä pois päivittäisessä käytössä kuluneimmat, kaikkein lahoimmat, kuten: ylevä, velvollisuus, perinne, itsekieltäymys, nöyryys, sielu, häveliäisyys, sydän, sankarillisuus, tunne, armo, uhraus, luopuminen (Elämän ilo, 199.)

Romaanin loppupuolella hän joutuu jopa vankilaan, mutta vapautuu ja jatkaa elämäänsä, alkaa jakaa oppejaan ja elämänkokemuksiaan nuoremmille: ”Älä ihmeessä rupea ilonkaan fanaatikoksi”, Modesta toteaa pojanpojalleen romaanin lopussa.

Romaanissa on monia yhtymäkohtia tekijän omaan elämään, samoin kuin hänen muissa romaaneissaan, joita hän julkaisi 1960-luvulla ja oman vankeusaikansa jälkeen 1980-luvulla.


Emansipoituminen, vapautuminen naisena ja ihmisenä

Keskeinen kasvu romaanissa on emansipoitumista, vapautumista naiseksi ja siksi ihmiseksi joka on – vapaiksi naista estävien ja häntä pienentävien aatteiden ja ideologioiden, kaavojen ja muottien, perinteiden haarniskojen ja panssareiden ikeestä. Omassa mielessäni Sapienzan teos vertautuu kahteen vanhaan teokseen, Casanovan Muistelmiin tai miksei myös George Sandin muistelmiin. George Sand kuvaa juuri Modestan kaltaista päähenkilön jakautumista köyhän ja aristokraattisen yläluokan perinteen kesken ja samoin myös erilaisten rajojen rikkomista elämässään, erityisesti luostarielämän seksuaalikielteisen elämäntavan jälkeen. Casanovasta puhuttaessa on kuitenkin pakko tarkentaa, että omassa mielessäni kyse on alkuperäisten ranskalaismuistelmien Casanovasta, älykkäästä ja seikkailullisesta hahmosta, jolle hengen ja ruumiin vapaus oli muita arvoja tärkeämpää – tärkeämpää kuin seksi.

Mikään kyltymätön rakastajatar ja seksihahmo Modesta ei siis ole, vaikka suomalaisen teoksen takakansiesittelyssä näin väitetäänkin. Modesta on pikemminkin hahmo, jonka vapauskäsitykseen kuuluu vapaus myös eroottisen ja seksuaalisen itsensä toteuttamisen alueella. Se ei mitenkään automaattisesti tarkoita lukuisia kumppaneita, vaan olennaisempaa Modestan seksielämässä on rakkauden, elävyyden ja aistimellisuuden vaaliminen. Kahlitseva aviorakkaus ei kuitenkaan ole häntä varten, vaikka toisaalta hän onkin rakkaudessaan uskollinen.

On ymmärrettävää, että romaanin alku on karkottanut konservatiivisia lukijoita. Modestan kerrotaan esimerkiksi joutuneen aivan pienenä tyttönä aikuisen miehen eroottisten leikkien kohteeksi. Tytön suhtautumista ei kuitenkaan kuvata tekopyhästi kielteiseksi, vaan päin vastoin hänen kerrotaan nauttivan Tuzzu-nimisen miehen kielihyväilyistä sukupuolielimissään, tuntevan ruumiissaan miellyttäviä värähdyksiä. Toinen lapsuuden seksuaalisuuteen liittyvä episodi merkitsee kuitenkin kipua, kun Modestan ”isä” raiskaa hänet. Luostarissa hänet ilmeisesti hoivataan kuntoon, koska lapsuuden kokemukset eivät estä häntä myöhemmin toteuttamasta omaa seksuaalisuuttaan monien erilaisten kumppaneiden kanssa, naisten ja miesten, vanhojen ja nuorten.


Kasvu itseksi, siksi naiseksi joka on

Merkittävin kehitys- ja kasvukertomus liittyy päähenkilön Modestan tulemiseen itsekseen, toteuttamaan sitä joka hän on. Tähän viittaa romaanin nimi Elämän ilo vaikka italialainen alkunimi L’arte della gioia kuvaa sitä vielä paremmin.

Kyse ei nimittäin ole mistään yhdestä paikasta ja kerralla hankittavasta tai saatavasta ilosta, vaan koko elämän mittaisesta projektista jos näin voi sanoa: luontevan itseyden ja elämisen taidon opettelemisesta. Luontevalla ja iloisella elämällä tarkoitetaan romaanissa päähenkilön elämistä enemmän ja enemmän omana itsenään, jotain sellaista siis mistä vaikkapa Montaigne puhuu Esseissään.