Reader, why did I marry him?

Säästin Eva Frantzin uusimman Anna Glad -dekkarin lukemista pahan päivän varalle.   Paha päivä tarkoittaa tässä yhteydessä päivää, jolloin haluan paeta todellisuutta kirjallisen teoksen luomaan maailmaan niin että unohdan tykkänään sen maailman, jossa elän. Uskoin aiemmin lukemieni Anna Glad -dekkarien perusteella, että Tästä pelistä pois olisi minulle täydellinen "unohduksen kirja". Uskoin, enkä uskonut turhaan. Tästä pelistä pois on dekkariviihdekirjallisuuden täyttä ykkösluokkaa. Viime aikoina monet aloittamani kirjat ovat jääneet kesken. Keskittymiseni ei ole riittänyt. Valitettavan usein tilanne on myös ollut se, että olen lukenut jotakin teosta muutaman sivun ennen nukkumaanmenoa ja näin hajanaisen lukemisen seurauksena kirja jos toinenkin on kärsinyt siinä määrin, että olen katsonut parhaaksi jättää sen kesken.  En voisi kirjoittaa bloggausta kirjasta, jonka lukemisessa olen itsestäni johtuvista syistä suht täysin epäonnistunut. Toki huonollakin lukemisella usein ...

Näissä runoissa on saappaassa reikä. Niissä Nokian mustissa pitkävartisissa. Ristiriita syntyy heti Maiju Pohjolan esikoiskokoelman Lautuma kannen myötä. Kansi herättää eloon talon jossakin syrjäisellä maaseudulla. Repsottaa. On vaarassa sortua ja vajota osaksi maisemaa. On marraskuu päivästä toiseen. Aina vaan. Ja sataa. Aina vaan. Harmaus mustuutta pimeämpää. Aina vaan. Toisaalla dekkarissa kuvattu kirkas huone ja metallisella pöydällä ruumis, jonka kuolinhetkeä patologi arvioi lautumia tarkastelemalla. Miehen ruumis. Ehdottomasti ja sikäli kyllä oudosti, että nuoren murhatun naisen ruumis myy paremmin. Jostain nyt kumminkin tuli tämä kuollut mies, ruskeatukkainen, terävänenäinen. Mies ei ole se sama mies, joka Lautumassa on jäänyt kokemansa vangiksi. Jälkimmäinen sotii yhä. Kun hän muistelee, talon seinä lakkaa olemasta ja rintama astuu huoneeseen. lentokoneet heräävät uudestaan ja uudestaan eikä kukaan kuule ujellusta kuinka kammarin seinä on lakannut olemasta Lautumassa on kyse su...

Olemme syntyneet katselemaan ja kuuntelemaan tätä maailmaa. Se ei muuta kaipaa. Japanilainen Durian Sukegawa on paitsi kirjailija, myös muusikko ja klovni. Erityisesti viimeksi mainittu ammatti on hänen romaaninsa Tokuen resepti kannalta erityisen olennaisen tuntuinen. Sukegawan romaani on yhtäaikaa traaginen ja lempeä. Sen perusluonne on vahvasti humaani ja elämää kunnioittava. Kuten klovnin hahmo, se paljastaa myös pinnanalaisen. Eva Monchecourtin suunnittelema kansi hivelee silmää. Se on kuin romaanissa tärkeässä roolissa olevat dorayaki-leivonnaiset, joiden kuoren alta löytyy makuhermoja kutkuttavaa paputahnaa.    Kannessa on kuvattu romaanin tärkeimmät henkilöt. Mies kuvan keskellä on Sentarō, joka uurastaa dorayakien parissa sovittaakseen vanhat velkansa. Nainen kannen oikeassa laidassa on Tokue, joka 14-vuotiaana sairastui Hansenin tautiin eli lepraan ja joutui viettämään seuraavat vuosikymmenet täydellisessä eristyksessä. Kannen alareunassa oleva tyttö on teini-ikäinen...

  No nyt tota joo.  Kyllä aivan.  Todellakin.  Ihan harvinaisen outo ja riemastuttava teos. Aja aurasi vainajain luitten yli on ensimmäinen Olga Tokarczukilta lukemani kirja. Hämmästyttävää, eikö vaan? Tosin ei ollenkaan niin hämmästyttävää kuin itse tämä romaani, joka on varsin erikoinen tapaus. Ja ennen muuta nautittava sellainen. Kirjastoluokittelussa Tokarzcukin romaani on saanut selkämykseensä tarran "jännitys". Ihmettelen asiaa, sillä  jännitystarina ei ole mitenkään tämän kirjan olennaisin aspekti, vaikka toki tätä teosta siitäkin kulmasta voi lähestyä. Ruumiita löytyy Tokarczukin kirjassa niin metsästä kuin kaivostakin.  Outoa, että jengiä tuosta noin vaan kuolee. Teoksen päähenkilö rouva D. (kutsun häntä rouva D:ksi, koska aloin kutsua häntä rouva D:ksi, kun en heti muistanut, miten hänen sukunimensä kirjoitetaan) tekee parhaansa avustaakseen poliisia murhatutkimuksissa, mutta nuo ketaleet eivät ota kuuleviin korviinsa rouva D:n kirjelmiä. Saati, ...

"Mutta elossa oleminen maailmassa, päivästä päivään - vaikka meille annetaan enemmän ja enemmän ja enemmän kestettävää, vaikka käsitys siitä mitä kestämme muuttuu, kuten muuttuvat myös menetelmät, joilla me kestämme - se on jonkinasteinen ihme." Maa ja Taivas on romaani ghanalais-amerikkalaisesta perheestä, joka hajoaa. Se kertoo sisaruudesta, lasten ja vanhempien välisestä suhteesta sekä isän poissaolosta. Se kietoutuu trauman ympärille ja nostaa esiin mustana elämisen erityishaasteet Amerikassa.  Kaikki voi olla niin pienestä kiinni. Tapahtua ikään kuin vahingossa. Gyasin romaanissa peruuttamaton saa alkunsa, kun perheen poika Nana loukkaa jalkansa koripallotreeneissä ja hänelle kirjoitetaan kipulääkeresepti, josta tulee portti huumeisiin ja kuolemaan. Perheen äiti vajoaa vaikeaan masennukseen. Vetäytyy kaikesta.  Tytär Gifty päätyy aikuisena opiskelemaan neurotieteitä käsitelläkseen sitä kautta kokemaansa ja ymmärtääkseen kärsimyksen mekanismeja. Laboratoriossa hän tekee ...

On kirjoja, jotka ovat rakkautta ensi lauseesta. Taneli Viljasen Varjoja, usvaa on juuri tällainen kirja. Se alkaa näin: Tämä ei ole kirja, joka tietää . Tietämismantrojen maailmassa on suurta kirjoittaa sokraattisuskollinen lause. Niin pitäisi tehdä paljon useammin. Tai edes kysyä, kun väittää tietävänsä, että mistä tietää, että tietää. Varjoja, usvaa herättää niin valtavasti ajatuksia, että olen jo etukäteen hengästynyt, kun pohdin, miten tätä kirjaa lähestyisin ja ennen kaikkea, miten tekisin sille parhaiten oikeutta.  Sillä.  Kyllä.  Kyseessä on yksi tämän kirjasyksyn tärkeimmistä teoksista. Yksinkertaisin tapa kuvata Viljasen kirjanpituista esseetä on todeta, että kirjassaan Viljanen pyrkii määrittelemään, mitä muunsukupuolisuus hänelle tarkoittaa.  Muunsukupuolisuudesta ei voi puhua puhumatta sukupuolesta. Vai voiko? Voiko kerrostalosta puhua puhumatta talosta? Sukupuoli on raivostuttava käsite. Olen vihannut sitä aktiivisesti viimeiset reilut parikymmentä vuo...

Hirmuinen mieliteko.  Ennustamisen hirmuinen mieliteko. Niin hirmuinen, että en kykene olemaan ennustamatta. Siis ennustan (olen siis olemassa). Ennustan, että on tuleva päivä, jolloin Colson Whitehead saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Jos ennustukseni ei toteudu, tapahtuu vääryys. Whitehead tuli suomalaisten laajempaan tietoisuuteen romaanillaan Nickelin pojat . Se on herättänyt ansaittua kehua ja kummallista olisikin, jos niin ei olisi käynyt. Nickelin pojat on vetävästi kerrottu tarina, joka nostaa päivänvaloon yhdysvaltalaisen rasismin. Balladi John Henrystä on teknisesti hyvin eri tyyppinen kirja kuin Nickelin pojat. BJH:stä ei löydy juonivetoista lukijan mukaansa kieputtavaa tarinaa, vaan kirja hypähtelee eteenpäin eri henkilöiden näkökulmien kautta. On jollakin tapaa suorastaan kohtuuton ruopatessaan mukaansa myös osia, joiden välttämättömyyttä itse teoksen kannalta ei aina ole helppo pitää perusteltuna. BJH:n pohjalla on romaanin nimen mukaisesti legenda John He...