Kun aloin lukea Jukka Laajarinteen romaania Pinnan alla pimeä minulla oli samanlainen tunne kuin silloin, kun luin Tiina Raevaaran teosta Yö ei saa tulla (Paasilinna). Tämä tunne oli yleissävyltään pelokas, sillä Raevaaraa lukiessani olin kovassa kuumeessa ja hyvin altis sen kaltaisille kokemuksille, jolloin todellisuus ei enää ole ihan itsensä, vaan retkottaa epämääräisissä asennoissa, joista ei pirukaan ota selvää. Tai jos joku, niin itse asiassa juuri piru. Pidin kovasti Laajarinteen esseeteoksesta Tiloissa ja olenkin usein puujalkavitsimäisesti naureskellut, että luin Tiloissa tiloisssa. Käytyäni läpi lukutilastoni huomasin hämmästyksekseni, että olen lukenut vuonna 2011 Laajarinteeltä myös teoksen Kehys. Koska tämä teos ei ole jäänyt kovinkaan kirkkaasti mieleeni lähdin googlettelemaan ja löysin Kiiltomadon sivuilta tämän ( klik ) mainion kirjoituksen. Sen luettuani ihmettelen kovasti, että muistakuvani Kehyksestä ovat niin hataria. Taidanpa lukea sen jossain vaiheessa uu
Valetulenkantajan kulttuurilaboratorio