Reader, why did I marry him?

Luen Ocean Vuongin romaania hitaasti, hitaammin kuin mitään muuta pitkään aikaan.  Minä katan Vuongin lauseilla itseäni kuin pöytää. Teen tilaa, siirtelen. Etsin valolle oikeaa kulmaa. Siirryn kauemmas, jotta näkisin paremmin. Painun ihan kiinni, jotta tuntisin veren kohinan jokaisen duurin, jokaisen mollin. Jotta kuulisin sen hiljaisuuden huudon, joka syntyy, kun sydän jättää lyöntinsä väliin.    Sitäkö taide on? Sitä että meitä kosketetaan, ja me luulemme tunnetta omaksemme, vaikka viime kädessä kyse on siitä, että joku toinen löytää kaipauksessaan meidät? Ottakaamme siis tämä sitaatti, sinä ja minä, kun on ilta taas ja taas. Ottakaamme siis, kun me levitymme taivasta vasten ja kipu on säde, jolta emme säästy. * Ocean Vuong (s. 1988) on vietnamilais-amerikkalainen runoilija ja esseisti sekä esikoisromaaninsa Lyhyt maallinen loistomme (On Earth We're Briefly Gorgeous) myötä myös romaanikirjailija.  Runoilijatausta kuuluu vahvasti myös Vuongin romaanissa ja teos sisä...

En ole liiemmin törmännyt teksteihin tai arvioihin Otto Lehtisen romaanista Nämä kallisarvoiset asiat . Ihmettelen tätä, sillä Lehtisen romaanissa on paljon juttuja, joiden vuoksi tätä teosta pitäisi nostaa esiin. Nämä kallisarvoiset asiat sisältää kaksi eri tarinajuonta. Toisessa niistä seurataan Judya ja hänen muistisairaudesta kärsivää miestään Heikkiä. Toisessa taas tarkastelun kohteena on Jon sekä aikuisena että lapsena ja tähän tarinalankaan liittyvät lisäksi kuvaukset Jonin kumppanin Samuelin näkökulmasta. Lehtisen kuvaamat tarinalangat liittyvät löyhästi toisiinsa, sillä Jon työskentelee ateriapalvelussa ja Judy on yksi hänen asiakkaistaan. Syvempiäkin yhteyksiä löytyy. Jonin ja Samuelin sekä Judyn ja Heikin tarinoiden limittäminen toisiinsa luo kiinnostavaa liikehdintää näiden kahden narratiivin välille, jonka voisi tiivistää muotoon miesten välinen rakkaus meets vanhusten välinen heterorakkaus. Nämä kallisarvoiset asiat nostaa etualalle väkivallan ja sen uhkan. Judylla on per...

En ollut vielä puolivälissäkään Jarkko Volasen romaania Varjoihmiset , kun jo tiesin, millä sanoilla tulisin tämän bloggauksen aloittamaan. Se vaan, että mitä pidemmälle luin, sitä epärelevanteimmilta aloitussanani alkoivat vaikuttaa. Olen kuitenkin niihin jo niin kiintynyt, enkä aio syyllistyä darlingsien murhaan, joten seuraavassa tuo kyseinen aloitus: Kirja, jossa päästetään kaasua keittiöön Mustan paraatin tahtiin ei voi olla huono. Ei yksinkertaisesti voi ja sitä Varjoihmiset ei todella olekaan. Ihan breaking newsinä voin nimittäin kertoa, että kirjan ansiot eivät rajoitu siihen, että siinä on läsnä Musta Paraati. Aloitus on huono jo siitäkin syystä, että useimmat eivät ole koskaan edes kuulleet Mustasta paraatista. Yhtä lailla kyseinen aloitus on minulle ihan henkilökohtaisestikin tärkeä, koska juuri Mustan paraatisin biisi Romanssi, jossa sitä kaasua keittiöön päästetään summaa osan nuoruudestani.  * Varjoihmiset kertoo Juhasta nuorena ja aikuisena. Nuori Juha on kapinalline...

Me ollaan Tomista huolissamme niin. Ai ketkä me? No siis ainakin minä.  Me tuli siitä, kun Kasevalla on se biisi, jossa lauletaan, että me ollaan Penasta huolissamme niin. Aloin lauleskella sitä, kun luin Tomista, joka on Janne Saarakkalan esikoisromaanin Sen pituinen se yksi kolmesta päähenkilöstä ja mulle se tärkein päähenkilö. Sen pituinen se on kerrottu Erikan, Valtterin ja Tomin näkökulmien kautta + bonuksena vielä epilogista löytyvä neljäs näkökulma, joka kuuluu Erikan pojalle Nerolle. Kun tämäKÄÄN teksti ei ole mikään arvio niin voin rauhassa keskittyä siihen, mikä mua tässä romaanissa ihan kaikista eniten kiinnosti eli Tomiin.  Tom on "kulkurimunkki", vapautta todeksi elävä homomies, joka jättää Suomen taakseen ja matkustelee Euroopassa laukussa leipää ja piimää vaan eikun siis partavettä ja vaihtovaatteita. Vaan. Kun Tom oli pieni poika hänen nimensä oli Tomi ja häntä kiusattiin koulussa. Hänet pelasti Erika ja näiden kahden välinen ystävyys kestää kaiken niin myötä...

On asioita, joita ei voi käsittää, vaikka miten yrittäisi. Yksi tällainen asia on tuomitseva suhtautuminen homoseksuaaleja kohtaan. Tämän asian ymmärtämisestä tekee erityisen vaikeaa se, että useinkaan niille, jotka tuomitsevat homot ei heidän oman elämänsä kannalta ole mitään merkitystä sillä, että joku on homo. Se on vähän sama asia kuin jos suhtautuisin erityisen nuivasti kaikkiin ihmisiin, jotka käyttävät sinistä paitaa, kun kukaan ei estä minua käyttämästä lempivärejäni punaista, oranssia ja vihreää. Ei enää Eddy on autofiktiivinen kuvaus Édouard Louisin omasta lapsuudesta ja teinivuosista. Kirjaa lukiessa (tai omassa tapauksessani kirjaa kuunnellessa) helposti unohtuu, että se, mistä kirjasta kerrotaan on tapahtunut 1990-luvun Ranskassa eli vain pari vuosikymmentä sitten. Tuntuu mahdottomalta uskoa, että modernista eurooppalaisesta maasta yhä edelleen löytyy niin suurta suvaitsemattomuutta homoja kohtaan kuin mitä Louisin kirjasta käy ilmi. Ei enää Eddy kytkeytyy vahvast...

Pristina. Kuumaa, pölyistä ja väkivaltaista. Raahaamme raskaita matkalaukkujamme, joiden pyörissä on jotakin vikaa. Sen lisäksi seurueemme kolmas jäsen on kadonnut, emmekä tiedä, mistä häntä etsisimme. Emme ikinä ehdi ajoissa lentokentälle ehdin ajatella ennen kuin herään hikimärkänä omassa sängyssäni. Hetkeen en tiedä, olenko sittenkin Pristinassa. Jos luet Pajtim Statovcin uutuusromaania  Bolla  juuri ennen nukahtamista, saatat päätyä yöllä Pristinaan. (Helsingin lähiössä vuonna 2019 syntynyt sananlasku.) Kun muutama vuosi sitten luin Statovcin esikoisromaanin Kissani Jugoslavia julistin, että juuri Statovci tulee olemaan se kirjailija, jonka myöhemmät sukupolvet tulevat muistamaan. Luettuani nyt Bollan minulla ei ole mitään syytä muuttaa mielipidettäni. Bolla on rankka. Se on Fridan Kahlon onnettomuudessa saanut lonkkavamma. Rautakehikko lihassa, ruuvien kiristyminen niin, että se, jonka lihan sisällä niitä kiristetään ei voi asialle yhtään mitään. Bollan väri on...

Nyt on suuri tarina! Uzondinma Iwealan romaania Speak no evil lukiessani mielessäni kiersivät kehää Ang Leen elokuva Brokeback Mountain , Angie Thomasin romaani Viha jonka kylvät sekä Taye Selasin romaani Ghana Ikuisesti . Brokeback Mountain, koska Speak no evil herättää minussa samansukuisen valtavan tunnereaktion, joka Iwealan romaanin kädestäni laskiessani saa minut tuijottamaan ikkunasta ulos ja tuntemaan, miten suru huuhtoo sanojani, tarttuu niitä kädestä ja vie ne mennessään. Angie Thomasin Viha jonka kylvät, koska sen lailla Speak no evilissä nousee keskiöön amerikkalaisen poliisin rotuennakkoluulot ja niiden käytännön seuraukset. Taye Selasin Ghana ikuisesti, koska Iwealan tekstissä on samaa värisevää kirkkautta ja taivaalle kohoavia mustia pilviä, jotka saavat aavistamaan pahaa ja lukiessa voi melkein fyysisesti tuntea, miten sydän pusertuu kasaan. Nigerialais-amerikkalainen Uzondinma Iweala (s. 1982) debytoi romaanilla Beasts of No Nation  (2005), jonka po...

Kirjallisen teoksen sivumäärä ei seurustele sen laadun kanssa. Sen osoittaa taas kerran  Abdellah Taïan väljästi kirjoitettu 143-sivuinen teos Infidels . On ihme ja todiste sanojen magiasta, että näin vähillä sivuilla voidaan kertoa niin paljon. Paitsi ihme, se on tietysti myös kirjailijan taituruutta. Abdellah Taïa on Suomessa ainakin toistaiseksi melko tuntematon kirjailija, joten hänen esittelynsä on paikallaan. Ranskaksi kirjoittava Taïa (s. 1973) on ensimmäisiä marokkolaisia, avoimesti homoseksuaaleja kirjailijoita. Hän on ollut näkyvästi mukana Human Rights Watch -järjestön No longer alone - LGBT Voices from the Middle East and Africa -kampanjassa, joka pyrkii hälventämään LGBT-ihmisiin liittyviä epäluuloja kampanjan kohdealueilla sekä nostamaan esiin heidän elämäntarinoitaan itsensä hyväksymisestä.  Yksi siteeratuimpia Taïan puheenvuoroja tässä kampanjassa ovat hänen sanansa:   You're gay, it's not a disease. You're not against religion or islam. You...

Heijastuksia kultaisessa silmässä  (suom. 1966, Reflections in a Golden Eye, 1941) valikoitui luettavakseni, kun etsin sopivaa teosta Helmet-lukuhaasteen kohtaan "Kirja on inspiroinut muuta taidetta." Halusin välttää ilmiselvää valintaa, jossa olisin lukenut kirjan, jonka pohjalta on tehty elokuva. Tosin myös McCullersin romaani on sovitettu elokuvaksi pääosissa itse Elizabeth Taylor ja Marlon Brando (1967, ohjaus John Huston), mutta sen lisäksi McCullersin tuotanto on inspiroinut Suzanne Vegaa, joka on kirjoittanut näytelmän nimeltä Carson McCullers talks about love , jossa hän itse on esittänyt ihailemaansa kirjailijaa. Tämän lisäksi Vega on levyttänyt albumin nimeltä Lover, Beloved: Songs from an evening with Carson McCullers . Suzanne Vega on kertonut, että hän oli 17-vuotiassa vaikuttuessaan McCullersin kasvojen, erityisesti hänen silmiensä ja suunsa, etsivästä ilmeestä. Hän on kuvannut tätä hetkeä seuraavasti: “Somehow at that moment I felt she picked me out, tappe...

Luin aikamme homoromaanin. Niin Garth Greenwellin romaania Kaikki mikä sinulle kuuluu mainostetaan. Lisäksi markkinointilauseiden yhteydessä korostetaan romaanin eroottisuutta. Tämän vuoksi haluan heti tähän alkuun todeta, että Kaikki mikä sinulle kuuluu on hyvä romaani riippumatta siitä, luetaanko sitä eroottisena homoromaanina vai ei. Tämä tarkennus siksi, että joku ei ajattelisi, että tämä kirja olisi hyvä vain omassa kirjallisuuden alagenressään. Kirjan tapahtumat alkavat bulgarialaisen Kulttuuripalatsin miestenhuoneesta. Likaista. Haisevaa. Kylmiä kaakeleita. En ole käynyt, mutta voin hyvin kuvitella. Siellä kirjan päähenkilö, nimettömäksi jääävä amerikkalainen nuorimies (jatkossa Amerikkalainen), näkee miehen, johon ensisilmäyksellä haluuntuu. Halun kohde, mies nimeltä Mitko, on muiden miesten kanssa rahasta ja tämän vuoksi maksusta hyvin myös Amerikkalaisen saatavilla. Se ei kuitenkaan tee asiasta yksinkertaista. Amerikkalainen toimii opettajana Bulgarian pääkaupungissa ...

Jos tuntuu välillä siltä, että ei uskalla tai jos pelottaa uudenlaisessa tilanteessa kannattaa jo ihan senkin takia lukea Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen . Tekisi mieli sanoa, että tämä kirja muutti elämäni ja sanoisinkin, jos se ei kuulostaisi niin hölmöltä ja mainoslausemaiselta. Vähän sillä tapaa pääsi kuitenkin käymään ja tästä asiasta lisää hieman alempana. Jos joku sanoo minulle Jani Toivola, niin ensimmäinen asia, mikä minulle tulee mieleen on päänsisäinen kuva Jani Toivolasta loikkimassa pitkin askelin vesilammikoiden yli kelloonsa vilkuillen, sillä hänellä on jo kiire. En kyllä yhtään tiedä, mistä moinen kuva on päähäni muodostunut, enkä tiedä sitäkään, käyttääkö Jani Toivola rannekelloa. Tämän kirjan luettuani voin todeta, että oleellisempaa tässä kuvassa onkin se, että näen Jani Toivolan liikkeessä, menossa jonnekin ja jotakin kohti. Luin tämän kirjan jo joku aika sitten ja olen jo valitettavasti joutunut palauttamaan sen takaisin kirjastoon, joten en py...

Tommi Kinnunen: Lopotti Lopotti. Ollakseni rehellinen - ja mitä muutakaan sitä kannattaisi olla - on pakko sanoa, että Lopotti on niin kamala kirjannimi, että se nappaisi kevyesti ykkössijan henkilökohtaisessa kamalimpien kirjannimien kilpailussani, jos sellaisen päättäisin järjestää. Minulle Lopotti on verbin imperfekti, joka kuvaa vähemmän mairittelevasti pikkukylän vanhemman juoruilevan naisihmisen puhetapaa. Siinä se menee kumaraa käyntiään talosta toiseen ja lopottaa mennessään. Nyökkää kevyesti vastaan tulevalle Minna Canthin Kauppa-Lopolle. Samaan hengenvetoon on syytä lisätä, että Lopotin onni on, että se nappaa hyviä sijoituksia myös monissa muissa kuin kamalimpien kirjannimien sarjassa. Lopotti on ehtinyt jo vilahtaa monissa seuraamissani blogeissa. Joitakin siitä kirjoitettuja tekstejä olen lukenutkin ja ne ovat olleet joko kehuvia tai vahvasti kehuvia. Toiset tekstit taas olen ohittanut ajatellen, että palaan niihin, kun oma Lopottini on blogattu. Lyhyessä ajassa T...

Kansikuvan muokkaus by Omppu Jos menee ravintolaan juodakseen gin tonicin ja tarjoilija kantaa itsepäisesti pöytään kaikkia muita drinkkejä, sitä saattaa hyvinkin tulla pettynyt olo.  Vähän samaan tapaan minulle kävi Patricia Dunckerin romaanin kanssa. Teoksen nimi, Houreissa Foucault, sai minut odottamaan, että kyse on ennen  muuta Foucault'sta. Ajattelin tämän romaanin olevan minulle todellinen täsmäisku, sillä Foucault on minulle suuri, todella suuri, rehellisesti sanoakseni hillittömän suuri. Tässä suhteessa jouduin kokemaan pettymyksen, koska en saanut sitä, mitä lähdin hakemaan. En päässyt nahkatakkisen Foucault'n kanssa Pariisin yöhön, mutta tutustuin sen sijaan Paul Micheliin, joka meni syvälle. Houreissa Foucault kertoo kirjallisuudentutkijasta, jonka aiheena ovat Paul Michel -nimisen ranskalaisen fiktiivisen kirjailijan teokset. Paul Michelille taas Foucault on pakkomielle, jotakin elämää petervonbaghmaisesti suurempaa ja niinpä Foucault'n kuoltua Pau...

Siitä puhutaan ja se aiheuttaa kuohuntaa. Yksissä se herättää inhoa ja jopa suoranaista vihaa. Toiset taas pitävät vähintäänkin kummallisena, että tämä asia herättää niin voimakkaita tunteita. Kolmansia ei voisi vähempää kiinnostaa. Kyse on homoseksuaaleista urheilijoista, joka on myös Katarina Wennstamin Petturin aihe. Heti alkuun on todettava, että pidän Wennstamin tyylistä sekoittaa keskenään yhteiskunnallinen pohdinta, feminismi ja jännityskertomus. Pidän myös hänen kiihkottomuudestaan, paasamattomuudestaan ja julistamattomuudestaan. Jos kaipaa hiuksianostattavaa jännitystä, verta, ihmisenpaloja ja myynnin edistämiseksi kirjoitettuja sadistisia seksikuvauksia, ihmiskauppaa, rituaalimurhia ja lasten hyväksikäyttöä, kannattaa pysyä kaukana Wennstamista. Hänellä kun on muutoinkin tapana kirjoittaa aiheistaan niin, että tapahtumat voisivat olla suoraan tosielämästä. * Petturi on ensimmäinen osa Wennstamin uuttaa dekkaritrilogiaa. Tarina kytkeytyy vahvasti jalkapalloon...

Graffitiseinä Berliinissä, kuva by Omppu Metro on suomalaisen kirjailijan Jari Järvelän luoma fiktiivinen henkilöhahmo ja ns. Metro-trilogian päähenkilö. Metro on myös Helsingissä toimiva, Suomen ainoa ja maailman pohjoisin metrojärjestelmä. (lähde: wikipedia) Hupsista. Nyt tuli vähän hypättyä tulevaisuuteen, mutta parin vuoden kuluttua tämän bloggauksen ensimmäinen lause mitä suurimmalla todennäköisyydellä pitänee paikkaansa. Tyttö ja rotta nimittäin päättyy tavalla, joka suorastaan huutaa jatko-osaa. * S-bahnin kolisevassa vaunussa matkasi kanssani neljä parasta ystävääni. Ainoaa  ystävääni. Kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä meistä olisi kaksi kuollut ja kolmas makaisi asfaltilla jalka paskana. Se kolmas olisin minä. Tyttö ja rotta katapulttaa lukijan keskelle Berliiniä, jossa Metro ystävineen istuu junassa matkalla tekemään seuraavaa iskuaan. He ovat sekalainen joukko kadun vähemmän aurinkoisen puolen kulkijoita. Ryhmä nimeltä Jäärotat, joihin...

Islantilaisen Sj ønin Poika nimeltä Kuukivi on elokuva kirjallisessa muodossa. Valkokankaalla sen nimi voisi olla Satujen saaren kipu. Maistuu mädälle.  Maistuu maatuneelle.  Hauta on auki, sen yllä värisee alastoman pedon varjo. Poika nimeltä Kuukivi on pyykkinarulle ripustettu vaatekappale, jonka pitää narulla kaksi erityisvalmisteista pyykkipoikaa. Poika on Máni Steinn, hänen nahkansa roikkuu narulla. Rypistetty, käytetty, spermantahrainen. Nahassa reikä siinä kohdassa, jossa toivo piti kerran majaa. Poika on 16-vuotias, tuskin osaa lukea, tuskin kirjoittaa. Hän on orpo, joka imee elimiä. Etsii asiakkaita katujen hämärämmiltä puolilta. Eletään vuotta 1918, kuljetaan lokakuun puolivälistä joulukuun 6. päivään, kunnes teoksen lopussa siirrytään vuoteen 1929. Ensimmäinen pyykkipoika tuo mukanaan moottoripyörän äänen.  Äänen, joka kiipeää ylös kukkulaa. Moottopyörää ajaa tyttö.  Poika hengittää nenän kautta ulos. Hän imee elimen tiukemmin suuhunsa ja ...