Reader, why did I marry him?

Jotain voi päätellä siitä, että heti kun kirja on luettu loppuun sen haluaa aloittaa alusta. Minulle kävi juuri näin Eveliina Talvitien Kovakuorisen kanssa. Sen sijaan, että olisin nätisti ja sisäsiististi laittanut Kovakuorisen luettujen ja bloggausta odottavien kirjojen pinoon aloinkin lukea sitä heti uudestaan. Eveliina Talvitie tunnetaan ennen muuta feministisistä tietokirjoista Keitäs tyttö kahvia: Naisia politiikan portailla (WSOY 2013), Hieno vai huono?: Nainen jolla on maine (WSOY 2015) sekä Miten helvetissä minusta tuli feministi (WSOY 2017). Itse olen lukenut Talvitieltä aiemmin hänen yhdessä Maryam Abdylkarimin kanssa kirjoittamansa teoksen Noin 10 myyttiä feminismistä (SKS 2018).  Kovakuorinen on Talvitien ensimmäinen fiktiivinen teos, joka luojan kiitos ei sekään ole vapaa feminismistä. Kovakuorisen tarina on pilkottu eri aikatasoille, mutta kyse ei ole kerronnallisesta kikkailusta, vaan aikatasojen käyttö on tässä romaanissa sekä perusteltua että itse tarinanku

Nyt kaahataan minillä, joka on lahja kuningatar Elisabethilta. Vrum! Johanna Venhon romaani Ensimmäinen nainen kertoo yhdestä suomalaisesta first ladysta, Sylvi Kekkosesta. Teoksen nimi on vahvasti ironinen, sillä vaikka Sylvi oli kansakunnan ensimmäinen nainen oli hän sitä harvoin aviomiehellensä. Sylvin mies oli Urho.  Jättiläinen, joka jätti varjoonsa lähimpänsä. Aina puhe kääntyy Urhoon. Minkä sille mahtaa. Olen ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä. Teoksen alussa on kaksi vahvaa kuvaa, jotka jäävät minun koko Ensimmäisen naisen luennan ajaksi. Ensimmäinen näistä on Sylvi ajamassa yksinään minillä Kekkosten mökille. Näen, miten mini kiitää. Näen, miten Sylvin kaasujalka on painavaa sorttia. Näen, miten vapaus kehystää minin. Toisessa kuvassa ollaan Sylvin hyvän ystävän, kirjailija Marja-Liisa Vartion hautajaisissa. Sylvi sanoittaa kokemustaan Urholle kertomalla, miten "linnut sukkuloivat puissa hautojen yllä ja visersivät sitä polveilevaa, rönsyävää säveltään p

Kaikki tietävät Maria Jotunin, Aino Kallaksen ja L. Onervan. Harvempi sen sijaan on kuullut Ain'Elisabet Pennasesta, joka syyttä on jäänyt edellä mainittujen varjoon.  Suurella ilolla kaivan nyt naftaliinista Pennasen ja hänen romaaninsa Voimaihmisiä  (1906). Voimaihmisiä on Ain'Elisabet Pennasen (1881-1945) esikoisteos. Romaanien lisäksi hän kirjoitti myös runoja sekä käänsi suomeksi japanilaisia tanka- ja haikurunoja. Voimaihmisiä on avainromaani, jonka pohjana on Pennasen suhde näyttelijä Aarne Orjatsaloon, jota romaanissa edustaa kapellimestari Georg Braun. Pennanen sai lapsen Orjatsalon kanssa ja aiheutti skandaalin, kun kieltäytyi menemästä tämän kanssa naimisiin ja päätti kasvattaa lapsensa yksinhuoltajana. Pennasen omasta elämästä löytyi muutoinkin runsaasti materiaalia kirjallisuuteen, käytti hän sitä sitten tai ei. Orjatsalon jälkeen hän avioitui ruotsalaisen Bruno Rolfin kanssa ja he saivat yhteisen pojan, joka kuitenkin avioeron myötä jäi isänsä huostaan. E

Annatuuli Saine ja Kati Outinen ©Marko Mäkinen Teatteri Jurkan Minä maalaan teidät kaikki on dramatisoitu elämäkerta Helene Schjerfbeckistä (1862-1946), joka on Suomen paitsi tunnetuimpia myös rakastetuimpia taidemaalareita. Uransa alkupuolen realismin ja naturalismin kautta Schjerfbeckistä kehkeytyi modernisti, joka niin taiteestaan kuin omasta elämästäänkin karsi kaiken ylimääräisen. Samaa "konmarittavaa" linjaa noudattaa myös Kati Outisen Jurkalle ohjaama näytelmä. Vuonna 2012 Ateneumissa pidettiin laaja Schjerfbeckin tuotantoa esittelevä juhkanäyttely, kun taiteilijan syntymästä oli kulunut 150 vuotta. Tuosta näyttelystä mieleeni on jäänyt erityisesti Schjerfbeckin omakuvien sarja, jossa ajankulun niin taiteellisen kehityksen osalta kuin ulkoisestikin saattoi lukea taiteilijan kasvoilta. Teatteri Jurkan Minä maalaan teidät kaikki liittyy osaksi Schjerfbeckin maalaamien muotokuvien sarjaa. Jurkan esityksessä monologi on muuntunut dialogiksi, jossa kohtaavat

If you're lonely, this one's for you kirjoittaa Olivia Laing teoksen omistussanoissa. Yksinäisyyden kaupunki, jota jokainen yksinäinen asuttaa omalla tavallaan. Kaupunki, jossa lohtu voi syntyä siitä, että ei ole kaupungin ainoa asukas, vaikka ketään toista ei olisikaan näkösällä. Että näitä tyhjiä katuja on kulkenut joku toinenkin, vaikka hänen askeltensa ääni on vaiennut jo aikoja sitten. The Lonely City on lajiltaan hybridi, jossa Laingin henkilökohtaiset muistot ja hänen oma elämänsä sekoittuvat taide-esseeseen sekä psykologisiin ja filosofisiin mietiskelyihin. Laingin kirjoitustapa on riisuva. Samalla kun hän kertoo omista kokemuksistaan ja kuvaamistaan taiteilijoista hän purkaa myös minua. Painaa sieltä, missä kipu on kipua ilman mielihyvän värähdyksiä. En oikeastaan haluaisi kirjoittaa Olivia Laingin kirjasta mitään. Haluaisin mustasukkaisesti pitää sen herättämät ajatukset ja kokemukset itselläni. Laittaa ne laatikkoon ja lukon päälle. Laittaa lukitun laatik

Ostin Rowan Hisayo Buchananin romaanin Harmless like you , koska viehätyin sen kannesta. Kuvassa olevan nuoren naisen katse on kiehtova. Siinä on kuvattuna monta päällekkäistä tunnetilaa, enkä pääse selvyyteen, mikä niistä on vallitsevin. Lisäksi naisen katse tuntuu kommunikoivan ihan erityisellä tavalla teoksen otsikon kanssa, joka jo itsessään viittaa useampaan suuntaan. Kirjan kantta tuijottaessani jouduin jonkinlaisen lumouksen valtaan ja niinpä poistuin kirjakaupasta tämä teos mukanani. Harmless like youn  alku on tyrmäävä: 'Yukiko Oyama?' I dropped my half-raised hand to my side. "You're expecting me. I've come about your husband's estate.' 'Come in,' my mother said. If she recognised my features, she showed no sign. Tähän pieneen vuoropuheluun tiivistyy paljon. Tapahtumat sijoittuvat Berliiniin, jossa Yukiko asustelee ja jonne hänen poikansa Jay on tullut häntä tapaamaan hankkiakseen allekirjoituksia virallisiin papereihin isänsä eli

Ihan kakaroita on vimmainen ja filtteritön kuvaus siitä, miten Patti Smithistä tuli Patti Smith ja Robert Mapplethorpesta Robert Mapplethorpe. Mikä tekee taiteilijan? Sinnikkyys kestää puutetta ja nälkää, köyhyyttä ylipäätään viikosta ja kuukaudesta toiseen. Luja usko ja luottamus omien teosten taiteelliseen merkitykseen. Epätoivo. Epäily. Tinkimättömyys. Sokerina teessä lahjakkuus. Pattin ja Robertin mukana muutan asumaan hotelli Chelseaan. Todellisuudessa minun hotelli Chelseani on hotelli Dalmacija Kroatian Makarskassa. Istun hotellihuoneessa lukemassa Patti Smithistä ja Robet Mapplethorpesta toisella puolella vuoret ja toisella meri. Äkillinen ukkosmyrsky raiskaa maisemaa. Olen muusta maailmasta erillään, hotellihuoneeseen suljettuna. Olen Patti. Toisinaan Robert. Luen heidän tarinaansa. Katson välillä kamerasta ottamiani valokuvia ja mielessäni heiluvat Robertin vahvat kukkaset, joita katselin Kiasman näyttelyssä. Ihan kakaroita olisi pitänyt lukea englanniksi, mutta

Aika leviää olemisen saumoihin. Se lävistää ihmisen, luo ja muovaa. Minä leviän Don DeLillon Esittäjän sivuille. Don DeLillo kirjoittaa kirjaimia, joista tulee sanoja, lauseita, merkityksiä. Merkityksiä merkityksen vieressä. Merkityksiä, jotka olemme joskus unohtaneet. Joskus taas unohtaneet unohtaa. Kirjan sivuille kasvaa lattia. Kun aika leviää olemisen saumoihin näen Pina Bauschin toistamassa liikettä mekaanisen musiikin soidessa taustalla. Pina Bausch lävistää ihmisen, luo ja muovaa . Tanssii Don Delillon sanoihin, joista tulee jättimäisiä monella tapaa. Luen sängyssä. On tungosta. * Lauren ja Rey syövät aamupalaa. Kaikki on tavallista. Kaadetaan tuoremehua, paahdetaan leipää, tehdään edestakaisia käyntejä jääkaapille. Lauren on performanssitaiteilija, Rey elokuvaohjaaja. Jokainen aamu on performanssi sekin. Jokainen aamu niiden ihmisten elokuva, jotka tähän aamuun osallistuvat. Mutta: ilmassa roikkuu sanomaton painava. Samanlaisia aamuja on ollut kymmeniä