Reader, why did I marry him?

Mia Franckin Pommipuutarhaa minulle suositteli kaksikin henkilöä, joiden lukumakuun luotan vahvasti. Edellisestä huolimatta kului useita kuukausia ennen kuin Pommipuutarha pääsi lukuun. Sille, että tämä kirja sai odottaa vuoroaan kirjahyllyssäni suht pitkään ei ollut mitään erityistä syytä, vaan pikemminkin niin, että en vaan yksinkertaisesti tullut siihen aiemmin tarttuneeksi. Nyt Pommipuutarhan lukemisen jälkeen voin todeta, että eipä olisi kannattanut tämän romaanin lukemista viivytellä. Pommipuutarha kertoo Liselottesta, joka lähetetään toista maailmansotaa pakoon sotalapseksi Ruotsiin. Tämä on aihepiiri, josta olen harvoin lukenut ja joka jo senkin vuoksi on kiinnostava. Tarinan alusta alkaen vallalla on uhkan, jopa pelon tuntu. Ikään kuin itse tarina tapahtuisi näyttämöllä, mutta näyttämön takana vallalla olisivat pimeät voimat, jotka uhkaavat tulla osaksi parrasvaloja. Liselott päätyy smoolantilaiseen maalaispappilaan, jossa on hänen ikäisensä tytär Maria-Greta. Myöhe...

Kärlekens Antarktis herättää voimakkaita tunteita. Surua, ehkä vihaa ja suoranaista inhoakin. Voimattomuutta ja kapinamieltä. Kuvotusta, kauhua ja oksennusreflektin aktivoitumista. Sara Stridsberg vie lukijan yhä uudestaan tilanteeseen, jonka tämä haluaisi jo unohtaa. Jättää taaksensa kun painajaisunen. Mutta ei. Se mikä tapahtui tapahtuu yhä uudestaan.  Se pusertaa rintalastaa ja saa vatsan kouristelemaan. Tämän romaanin kertoja on kuollut. Hän on nuori nainen, joka on kuristettu hengiltä. Se, joka hänet tappoi leikkasi hänen päänsä irti ja paloitteli hänen ruumiinsa kahteen valkoiseen matkalaukkuun. Och nu skär han det som är kvar av min kropp i sju delar och stoppar resterna i två vita resväskor. Huvudet slänger han i det där avfallshålet vars yta har samma skära färg som spyor. Löysin Sara Stridsbergin aikanaan hänen romaaninsa Drömfakulteten  (2006, suom. Unelmien tiedekunta (Tammi 2018) myötä. Olin iloni kanssa yksin, sillä kukaan tuntemani henkilö ei ollut luk...

Lina Wolff voitti romaanillaan De polyglotta älskarna  suomalaista Finlandia-palkintoa Ruotsissa vastaavan August-palkinnon vuonna 2016. Tässä kohtaa on ihan pakko taas vinkua, että miksi oi miksi, tätä romaania ei ole suomennettu. Olkaas nyt kustantamot vähän skarpimpia. Jos kirjoittaisin Wolffin romaanista ruotsiksi voisin tiivistää näkemykseni yhteen lauseeseen: De polyglotta älskarna av Lina Wolff är en helt suverän roman. Edellistä lausetta ei voi kääntää suomeksi, koska käännöksessä jotain oleellista menetetään. "Täysin suvereeni" maistuu suussa ihan erilaiselta kuin "helt suverän", eikä vastaa sitä merkitystilaa, jota haen. Kieli ja sen vivahteet ovat keskeisessä roolissa myös Wolffin romaanissa. Kirjan nimessä oleva "polyglot" tarkoittaa monikielistä, jonka edelleen voi käsittää useammalla tavalla. De polyglotta älskarna muodostuu kolmesta eri tarinasta, jotka liimaa yhteen Max Lamasin käsikirjoitus. Wolffin romaania voisi lukea useastakin ...

Athena Farrokhzadin Vitsvit  on vaikuttavaa runoutta, joka ei päästä helpolla, vaan kietoo osaksi itseään tavalla, joka puristaa kylkiluita kasaan. Se ei myöskään anna unohtaa, miten etuoikeutettu olen, kun kipuni on tällaista - runokokoelman synnyttämää. Tällaista, jota voin tutkia ja käännellä omassa turvallisessa maassani ja kodissani. Vitsvit on runokokoelma, joka perustuu Farrokhzadin omiin kokemuksiin. Se kertoo siitä, miten runoilijan perhe joutui pakenemaan Iranista ja päätyi anomaan turvapaikkaa Ruotsista ja rakentamaan elämää uudessa vieraassa kulttuurissa. Ruotsissa Farrokhzadin teos on ollut valtava menestys ja vuonna 2013 se oli yksi August-kirjallisuuspalkinnon ehdokkaista. Koska runoutta käännetään suomeksi nykyisin hävettävän vähän, ei Farrokhzadin teostakaan voi lukea suomeksi, mutta jos ruotsiksi lukeminen on mahdoton rasti voin iloksenne kertoa, että teos on käännetty englanniksi nimellä White plight. Kun otan Vitsvitin käsiini sen hopeanvärisestä kannest...

Kaikki tässä huushollissa tietää, että Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on aivan loistava romaani. Olen tullut kertoneeksi sen perheenjäsenilleni sen verran monta kertaa, että he ovat ottaneet käyttöön jo Katseen. Myös kaikki ystäväni, joita olen tavannut tämän romaanin lukemisen jälkeen tietävät, kuinka suuren vaikutuksen tämä kirja minuun teki. Olen informoinut Anyurun romaanista kaikkia heitä, joita olen viime aikoina tavannut. Näin siksi, että on ihan mahdotonta olla tästä romaanista hiljaa. Aika harvoin käy niin, että kirja on onnistunut ihan kaikilta osa-alueiltaan, mutta He hukkuvat äitiensä kyyneliin on tällainen kirja. Se on kielellisesti briljantti ja teoksessa kuvattujen henkilöiden sanankäyttö (mm. puhekieliset ilmaukset wallah, yani, balagan) tekevät henkilöistä vahvasti kulttuurisesti läsnäolevia. Anyurun romaanin käännös on ihan loistava sekin ja siitä suuret kiitokseni Outi Mennalle. Tarina on vetävä ja henkilöhahmot monitahoisesti kuvattuja, mutta ...

Mattias Edvardssonin romaani Melkein tosi tarina myytiin minullle takakannen sanoilla: "Olen kateellinen kaikille, jotka saavat lukea tämän kirjan ensimmäistä kertaa." Tämän lainauksen sanoista vastaa Vargnatts bokhylla, jonka google-haku paljastaa olevan kirjablogi. Tässä kirjablogit ovatkin mainioita lähteitä. Melkein bloggauksesta kuin boggauksesta löytyy lause, joka voidaan irrottaa tekstiyhteydestään ja asettaa edustamaan totuutta kirjan laadusta. Helppoa ja ilmaista. Joka tapauksessa kyseinen lause sai minut odottamaan Ryan Gattisin Vihan katujen kaltaista superintensiivistä romaania ja niinpä otin Edvardssonin romaanin mukaan lähtiessäni juhannuksen viettoon. Ajattelin, että se sopisi oikein hyvin luettavaksi bussimatkoilla ja tässä suhteessa olinkin oikeassa. Menomatkalla luin romaanista puolet ja paluumatkalla loput ja matka taittui nopsaan Melkein toden tarinan parissa. Tästä huolimatta lukukokemus jäi kauaksi edellä mainitun Gattisin romaanin tarjoamasta sähk...

Ruotsalaisen dekkarin kultasuoni purskahtelee vähän väliä, vaikka toki kaikki mikä kiiltää ei ole edes kissankultaa. Olen yrittänyt miettiä, mistä ruotsalaisen dekkarin vahva esiinmarssi sai alkunsa, mutta en osaa vastata tähän kysymykseen. Stieg Larssonin Millennium-sarja on luonnollisesti tässä yhteydessä keskeinen, mutta kiinnostaisi tietää, vetikö ruotsalainen dekkari miten hyvin jo sitä ennen. Tosiasia joka tapauksessa on, että ruotsalaiset ovat aika hakoja viemään kirjojaan ja musiikkiaan ulkomaille. Kävin tänä syksynä ensimmäistä kertaa Tukholman ABBA-museossa ja pakko myöntää, että me suomalaiset olemme kyllä tällä(kin) saralla auttamattoman jäljessä. Lieneekö naapurikohteliaisuutta vai jokin piikki, mutta museon seinällä seistä töröttää Lordi. Kiitos nyt kuitenkin siitäkin vähästä.  Katarina Wennstamin jalanjäljillä Monet ruotsalaiset dekkarit kuvaavat asioita, jotka ovat vastenmielisiä ja raakoja. Rankkuudelle ja raaistumiselle tuskin on tulossa loppua läh...

Jos kirjoittaa twist tekee ihan kamalasti mieli kirjoittaa heti sen perään shout ja niin sitä huomaakin nostalgisoivansa jotakin, jota ei koskaan ole edes kokenut. Huomaa astuneensa 1960-luvulle liverpoolilaispoikien seuraan ja lauleskelevansa Well, shake it up, baby, now (Shake it up, baby) Twist and shout (Twist and shout) C'mon c'mon, c'mon, c'mon, baby, now (Come on baby) Come on and work it on out (Work it on out) Liikkua liikkumatta Klas Östergrenin Twist on jännä tapaus ja jotain ihan muuta, mitä kirjan kansikuva minut ohjasi odottamaan. Etukäteen olin onnistunut saamaan päähäni käsityksen, että Östergren kirjoittaisi 1960-luvun Ruotsista ja twistin tahtiin villisti vääntelehtivistä ihmisvartaloista. Ei kukaan tuollaista missään ollut sanonut ja luulen, että odotukseni muodostuivat osin teoksen kansikuvasta, joka onkin todella hieno, vaikkakin samalla myös harhaanjohtava itse tarinan kannalta. Huomasin myös, että etukäteishorisonttiini tunkivat mu...

Kuulkaas August-palkinnon valitsijat, arvon rakkaat länsinaapurit, mikä teitä vaivaa. Miksi ette enää valitse voittajaksi teoksia, joita lukisin tiloissa. Vuonna 2006 Susanna Alakosken Sikalat. Loistavaa. Vuonna xxxx Sara Stridsbergin Drömfakultetet [Väärin. Voittikin Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon]. Vuonna 2013 Lena Andersson Estereineen. Kuinka väsynyttä. Onnettomasti rakastunut nainen hah-hah-haa jää kurkkuun nytkimään. Ja nyt sitten tämä Khemiri. Edellä olevan kappaleen kirjoitin luettuani Jonas Hassen Khemirin romaania 'Kaikki se mitä en muista' noin sata sivua. Khemirin teos aukeni sekavana. Hänen kerrontansa on moniäänistä ja paikoin on melko työlästä hahmottaa, kuka milloinkin on minä-kerronnan puhujana. No, ainakaan Khemiriä ei voi syyttää suureen yleisön kosiskelusta, sillä juonivetoisuutta arvostava lukija saattaa joutua  melkomoiseen kurimukseen tämän teoksen kanssa. Khemirin romaanissa etsitään vastausta kysymykseen, kuka oli Samuel ja miten hän ...

Kannen tuunaus by Omppu Päivänä eräänä veivät askeleeni kirjakauppaan ja pysähdyin ruotsalaisten dekkareiden hyllyn eteen. Siinähän sitten kävi niin, että mukaan tarttui Kråkflickan eli Varistyttö. Itse asiassa meinasin ostaa jatko-osatkin samoin tein, mutta puhuin itselleni järkeä, että jospa nyt ensin lukisin teossarjan ensimmäisen osan ja miettisin seuraavien osien ostamista vasta sen jälkeen. Ensimmäisen lukemani bloggaus Varistytöstä oli Leena Lumin kirjoitus. Silloin kommentoin, että en taida lukea Varistyttöä, koska aihe on niin rankka. Kun Anni  lopetti bloggauksensa sanoihin: "ihan vitun hyvä," tein lopullisen päätöksen tutustua Varistyttöön. Ei siitä mihinkään pääse, etteikö Varistyttö sisällä vastenmielisiä kuvauksia moninaisista tavoista, joilla lapsia kohtaan tehdään niin seksuaalista kuin muuta väkivaltaakin. Lapsipornoa, pedofiliaa, lapsisotilaita. Nyt teoksen luettuani sanoisin kuitenkin, että väkivallanteot eivät Varistytössä ole pääosassa, vaan ene...

Hei, olen Ester Nilsson, skribentti ja tahdon Hugo Raskin, taiteilijan. Rakastaako Hugo minua vai eikö rakasta? Mitä se tarkoitti, kun se sanoi niin näin ja noin. Kyllä se varmaan rakastaa, vaikka mikään ei siihen viittakaan. Jos vaan tarpeeksi tahdon, niin kyllä se rakastaa, koska muutoinhan minä olisin aivan onneton.  Huomaattehan nyt kaikki, miten olen ainutlaatuisimmalla tavalla maailman onnettomin, kun Hugo ei sitten millään rakasta minua. Ihme tyyppi, kun ei suostu tajuamaan omaa parastaan, joka olen minä. * Jestas sentään, mitä omassa itsessä ja omissa tunteissa vellomista. Melkoista tunnenarsismia. Minun tunteeni, minun rakkauteni, minun pettymyksensi. Mitä sitä nyt maailmassa muuta olisikaan kuin Esterin ihmeelliset ja loistavat rakkaudentunteet, joiden mahtavuutta ilkeä Hugo Rask ei suostu näkemään, huomioimaan ja vastarakastamaan. Teoksen alku - se osa, jossa Ester ei vielä ole tutustunut Hugoon - on lupaava. Erityisesti lause siitä, että ihmistä voi...

Ei, tämä ei ole päiväkirja, vaikka teoksen alaotsikossa niin sanotaankin. Tämä ei ole myöskään elämäkerta, vaikka Alakoski pohtiikin elämäkerran kirjoittamisen mahdollisuuksia ja rajoituksia. Tämä on pamfletti. Tämä on vimmaa. Tämä on se teos, joka poliitikkojen pitäisi lukea ennen kuin he tekevät päätöksiä siitä, mistä seuraavaksi leikataan. Jos tämän luettuasi et ymmärrä yhtään aiempaa enemmän, mitä on köyhyys, häpeä ja kodittomuus, olet toivoton tapaus vailla empatian hitustakaan. Ymmärrätkö sinä miten tärkeä olet köyhälle ihmiselle? Miten tärkeää on että juuri sinä tunnet solidaarisuutta heikoimpia kohtaan? Sinulla on valtaa ja vaikutusvaltaa, sinulla on sanoja, ja siksi sinun on puolustettava niitä jotka eivät itse voi. Esikoisteoksellaan "Sikalat" (Svinalängorna, 2006) Alakoski voitti pohjoismaisen August-palkinnon ja myöhemmin romaani dramatisoitiin elokuvaksi nimellä "Sovinto". Sekä luku- että katselukokemus olivat rankkoja ja vielä piinallisemmaksi asia...