Reader, why did I marry him?

Työnnän kaksivuotiasta tytärtäni supermarketin ostoskärryissä Eastchesterissä vuonna 1967, ja äitinsä kärryissä istuva valkoinen pikkutyttö hihkaisee innoissaan: Katso, äiti, vauvakotiapulainen! Audre Lorde (1934-1992) oli afroamerikkalainen kirjailija, runoilija, radikaalifeministi ja kansalaisoikeusaktivisti, joka omisti elämänsä rasismin, seksismin ja homofobian vastaiseen taisteluun. Lorden esseistä ja puheista koostuva, vuonna 1984 julkaistu Sister Outsider on hänen teoksistaan tunnetuimpia. Melkein 40 vuotta siihen meni, mutta nyt tämä kirja on vihdoin luettavissa suomeksi. Kiitos Kosmos tästä uroteosta. Se, että kirja käännetään suomeksi vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen on jo itsessään tae siitä, että Lorden tekstit ovat edelleen polttavia ja ajankohtaisia. Valitettavasti ajankohtaisuus on osoitus myös siitä, että rasismi, homofobia ja seksismi ovat edelleen erittäin voimissaan. Audre Lorden esseet sijoittuvat Venäjän ja Yhdysvaltojen väliin. Tämä ei sinänsä ole teoksen itse

Antti Rönkä jatkaa romaanissaan Nocturno 21:07 aiemmista teoksistaan ( Jalat ilmassa ja yhdessä Petri Tammisen kanssa kirjoitetun Silloin tällöin onnellinen ) tuttua tunnustuksellista linjaa. Armo ei tunneta, eikä säälipisteitä jaeta. Röngän uutukaisessa itseen kohdistuva nihilismi viedään entistä pidemmälle. Nocturno 21:07:n elämänmullistava tapahtuma on 13-vuotiaan Antin runkkaushetki, joka saa hänet tuntemaan loputonta syyllisyyttä ja likaisuutta. Tästä tulee myös teoksen nimi, joka manifestoi Antin "onnettomuuden" kellonajan. Nocturno puolestaan viittaa Chopinin samannimiseen teokseen, jota Antti pianolla soittaa ja joka sisältää jumalaista kauneutta. Muut ihmiset näyttäytyvät Antille puhtaina ja viattomina. Vain hän itse on viallinen ja siemennesteensä tahraama. Teoksessa Antti on jakautunut kahtia. On kertoja eli ei-Antti sekä Antti, joka ei jätä edellistä rauhaan. Kertoja ei jaksaisi Anttia, vaan usein mieluummin tappaisi hänet. Rakenteellisesti teos etenee eri aikata

Katie-Kate on pornomyrsky, joka aiheuttaa kuvotusta. Se on sen laatuista seksuaalista psykedeliaa, että vastaavaa ei liene aiemmin suomalaisessa kirjallisuudessa nähty. Olen fanittanut Anu Kaajaa hänen esikoisteoksestaan Muodonmuuttoilmoitus alkaen ja nyt ihan viimeistään hei kaikki ihmiset HALOO menetätte kamalasti, jos ette lue Kaajaa. Katie-Katessa ei säästellä pornoa kuvastoa, jonka Kaaja yhdistää Kateen (Middleton), Katieen (Price) ja Katie-Kateen (skandinaavinen Åsa) sekä brittien kuninkaallisiin. Katie-Kate on kuvaannollisesti läpeensä versaaleilla kirjoitettua tekstiä, jonka sanoman voisi kiteyttää vaikkapa seuraavaan lauseeseen Nainen saa niellä kohtuuttomia määriä spermaa, mutta vain kohtuullisia määriä ruokaa. Länsimainen ihminen on kyllästetty seksuaalisuudella kuin se olisi ihollemme pensselöityä vernissaa. Käsittelyä ei pääse pakoon, vaan se iskeytyy kimppuumme kaikkialta. Tämän vuoksi onkin vaikea suhtautua kovin vakavasti teoksiin, joiden kirjoittaja on kek

Lukiessani Ray Lorigan romaania Tokio ei välitä meistä enää mietin useammankin kerran, että miksi ihmeessä luen tätä kirjaa. Mitä se minulle antaa? Kirjan takakannessa mainitaan, että Loriga on "yksi Espanjan kirjallisuuden tunnetuimmista uusista äänistä". Tästä huolimatta en ollut hänestä koskaan edes kuullut ennen kuin Tokio ei välitä meistä enää tuli vastaan eräässä toisessa lukemassani kirjassa. Loriga kuuluu samaan kirjalliseen perheeseen kuin Burroughs, Bukowski ja kumppanit, joita luin nuorena aikuisena, koska poikaystäväni luki niitä ja liikuimme piireissä, joissa ko. kirjailijoiden tuotanto piti tuntea. Tai no, piti ja piti, mutta en olisi halunnut joutua tilanteeseen, jossa olisin aiheuttanut täydellisen hiljaisuuden kysymällä, kuka on Henri Chinaski. Lorigan romaani on luokiteltu scifi-kirjallisuudeksi, mutta scifi-elementit ovat siinä varsin mietoja. Romaanin päähenkilö on nuorehko mies, joka matkustelee ympäri maailmaa ja myy laillista huumetta, joka py

Ajattelen seksiä koko ajan. Jos Freud vielä eläisi hän olisi jo lähettänyt apujoukkonsa noutamaan Laura Lindstedtin potilaaksi hysteriaklinikalleen, sillä eihän tällainen nyt sovi. Ei sovi alkuunkaan, että nainen kirjoittaa kirjan, joka on marinoitu pimpeillä ja pippeleillä ja seksiin liittyvillä kuvauksilla. Ystäväni Natalian Natalia ei ole se, josta lauletaan "maa vieras on ja kylmä kevät sen / Natalia, sua paleltaa". Tosin saattaapi myös Lindstedtin romaanin Nataliaa paleltaa. Siksi usein hän tarinoissaan on varsin vähissä vaatteissa tai kokonaan alasti. Kun viestintätoimiston graafinen suunnittelija, jatkuvasti seksiä haluava Natalia saapuu terapeutin vastaanotolle, on jälkimmäinen löytänyt elämänsä potilaan. Ystäväni Natalian tarinaan astutaan erityisen komeasti, kun kertojana toimiva terapeutti alkukappaleen jälkeen poistaa Natalian nimen ympäriltä lainausmerkit sekä riisuu terapeuttisohvan kursiivista tekstityypistä. Heti alusta alkaen on selvää, että N

Tunnottomien valtakunnassa ei ole pinkkiä, eikä glitteriä. Sen temaattiseti hallitsevin väri on sisälmystenpunainen ja tuoksu spermanhajuinen. Kirjan kannessa ei turhaan lue: Hard core. Kathy Acker (1944/1948-1997)* oli amerikkalainen kirjailija, jonka teokset ovat provokatiivisia ja vahvasti seksuaalisuuden maaperää kyntäviä. USA:ssa hänen teostensa ympärillä on käyty metakka jos toinenkin ja Ackerin kuolema kirvoitti valtaisan määrän sekä häntä kehuvia että haukkuvia kirjoituksia.** Tunnottomien valtakunnan (Empire of the Senseless, 1988) lisäksi suomeksi on käännetty myös Pussy, merirosvokuningatar ( Pussy, King of the Pirates, 1996). Miksiköhän muuten kuningas on suomennettu kuningattareksi? Outoa. Jos väitän, että Kathy Acker on kautta aikojen vimmaisin amerikkalainen naiskirjailija on hyvin mahdollista, että olen täysin oikeassa. Omassa lukuhistoriassani hänen räävittömyyttään lähimmäksi pääsee ranskalainen Virginie Despentes, mutta Ackerin rinnalla hänkin saattaa usein

Nyt tuomitaan kuorossa Timo K. Mukan Tabu. Tabussa inhottava irstas ukko viettelee nuoren viattoman tytön ja ikään kuin tämä ei riittäisi kaupan päälle myös tytön äidin. Mukka on Tabussa halunnut shokeerata lukijoitaan aiheella, joka saa heidät tuntemaan moraalista närkästystä ja pahoinvointia. Näin Timo K. Mukan Tabun voi näppärästi kuitata, eikä siitä sen enempää. Paitsi että ei voi. Timo K. Mukasta minulle tulee aina mieleen se, kun hänen kerrotaan sanoneen, että pitempään reissuun lähtiessään hän kaivoi maahan kuopan, johon piilotti käsikirjoituksensa siltä varalta, että talo sattuisi palamaan tai varkaat veisivät sen mukanaan.  Joku ehkä ajattelee, että Tabun käsikirjoitus olisikin joutanut tuhoutua ja niin emme olisi koskaan kuulleet Milkasta, hänen äidistään ja Kristus-Perkeleestä. Juonitasolla Tabu on häiritsevä kertomus. Ikiaikainen moraaliton viettelytarina, oman tyylisensä suomalainen versio Nabokovin Lolitasta (1955),  jossa likainen (Kristus-Perkele) tahraa puhta

Jos väitän, että Therese ja Isabelle on lesboin 1960-luvulla julkaistu kirja olen mitä todennäköisimmin tullut kertoneeksi totuuden.  Violette Leducin pienoisromaanin juonen voikin melko huoletta tiivistää toteamalla, että kyseessä on kahden toisiaan aina ja kaikkialla haluavan nuoren naisen tarina, jossa rakkauden fyysinen puoli saa usein myös täyttymyksensä. Toki Leduc käyttää hurmaavia peiteilmaisuja, mutta niiden todellisesta merkityksestä ei ole minkäänlaista epäselvyyttä. Violette Leduc (1907-1972) oli ranskalainen kirjailija, joka pitkälti Simone de Beauvoirin rohkaisujen ansiosta uskaltautui julkaisemaan tekstejään. Leducin ja De Beauvoirin välistä ystävyyssuhdetta on kuvattu Martin Provostin ohjaamassa elokuvaasa Violette (2003), joka kertoo Leducin elämästä. Myös Theresen ja Isabellen pohjalta on tehty elokuva. Lukemani suomenkielinen painos sisältää Theresen ja Isabellen (Thérèse et Isabelle, 1966) lisäksi toisen pienoisromaanin nimeltä Nainen ja pikku kettu (La Femme

Tärkein syy, miksi luin Essi Tammimaan romaanin Isän kädestä loppuun on se, että halusin kirjoittaa tästä teoksesta bloggauksen. Jos hieman liioittelisin, voisin sanoa: jumalani, että minä taistelin saadakseni tämän kirjan luetuksi. Tammimaan teksti vastustaa lukemista. Se ei virtaa eikä vie mukanaan, vaan sanat ovat sivuilla kilometritolppia, joihin tuijotin kuumeisin silmin ja odotin niissä olevien lukujen kasvavan, mutta matka tolpalta toiselle oli pitkä, välillä äärettömän tuntuinen. Etukäteen pelkäsin, että Isän kädestä olisi kirja, jossa käytetään haplahintaiseti hyväksi sadomasokistiteemaa. Voi voi, en olisi voinut olla enempää väärässä. Tamminiemen teos on psykologinen romaani ja kaukana lukijan eroottisesta viettelykertomuksesta. Isän kädestä kertoo Ruutista ja Luukaksesta. Nimien raamatullisuus saa minut etsimään yhtymäkohtia  samannimisiin raamatun henkilöihin. Historiatietojen mukaan Luukkaan evankeliumin ja apostolien teot kirjoittanut Luukas oli ammatiltaan lääkä

En ole erityisen innostunut fiktiivisistä elämäkerroista, sillä usein ne herättävät minussa lähinnä kysymyksen kirjailijan motiiveista. Ihan vieras ei ole sekään ajatus, että päällimmäiseksi tunteeksi nousee, että kuuluisan ihmisen elämäntarinaa on lähinnä käytetty hyväksi kaunokirjallisen teoksen luomiseksi. Syntyy hankala tilanne, koska fiktiivinen elämäkerta luo väistämättä kuvaa siitä ihmisestä, josta se kertoo. Samalla se pitää itsellään kaiken vapauden ja irtisanoutuu totuudellisesta kuvaamisesta. Tässä joukossa Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta on ilahduttava poikkeus, sillä se ei edes yritä kertoa totuutta teoksen päähenkilöstä Valerie Solanasista. Suurella palavalla ihastuksella tein tuttavuutta Unelmien tiedekunnan kanssa ensimmäistä kertaa vuonna 2007. Drömfakulteten  osui käsiini flanööratessani kirjakaupassa ja kun silmiini osuivat vielä kirjaa selatessani nimet Valerie Solanas ja Andy Warhol oli selvää, että kyseessä oli kirja, jonka ehdottomasti halusin lukea.

Ruotsalaisen Emma Holmin (s. 1988) esikoisromaani Skäl ei ole suurta maailmankirjallisuutta, mutta se on niin hyvin kirjoitettu, että Holmin sanat tuntuvat sormenpäissä asti. Olipa siis kerran Iris ja Vera, jotka olivat erottamattomia ystävyksiä. Jotakin kuitenkin tapahtui ja he eivät tavanneet toisiaan seitsemään vuoteen, kunnes törmäsivät toisiinsa juhlissa sattumalta. Näin sai alkunsa suunnitelma kostaa teko, joka heidät vuosia sitten erotti. Skäl ei ole varsinaisesti YA-kirjallisuutta, vaikka se kahdesta juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneesta nuoresta naisesta kertookin. Polttopisteessä on ystävyys, jonka pieniä mutkia ja vivahteita Holm kuvaa erinomaisen tarkasti ja osuvasti. Iris on ystävyyssuhteen dominoiva osapuoli. Peili, josta heijastuvaan kuvaan Vera itseään vertaa ja joka kerta toisensa jälkeen vastaa, että Iris on ylivoimainen. Holm onnistuu tavoittamaan hyvin tunnistettavasti ystävää kohtaan tunnetun mustasukkaisuuden hetteikön. Teini-iässä Iriksen fyysinen kehitys

Voidakseni kirjoittaa Laura Gustafssonin Pohjasta minä blondaan ja suoristan hiukseni. Sutaisen silmiini mustaa kajalia, joka muuttaa ilmettäni niin, että vastaantulija ajattelee: jaahas, tuo taitaa olla seksin papitar. Vaikutelman tehostamiseksi pukeuden mustaan korsettiin ja punaisiin sukkanauhaliiveihin. Olen syömättä niin monta päivää, että menen laskuissa sekaisin ja heitän äitiyteni vastapäisen talon tiiliseinään. Tosin ihan turhaa kaikki edellinen, sillä ettehän te minua näe. * Laura Gustafsson on kuvannut Pohjan kirjoittamista seuraavasti: Kirjoitin Pohjan, koska se hävetti, pelotti kiihotti minua niin paljon. Päätin olla niin rehellinen kuin osaan ja näyttää itseni kaunistelemattomassa valossa. Ehkä sitä kautta lukijakin tunnistaa itsensä. Ihmiset kuitenkin ovat aika samanlaisia. Tämän kuvauksen perusteella odotin Pohjalta jotakin sen suuntaista kuin mitä tarjoilee Chris Krausin yltiörehellinen rakkausanatomia I love Dick ( klik ) tai Roxane Gayn ihonalainen "

Annika Idströmin (1947-2011) romaani Isäni, rakkaani  (1981) alkaa hätkähdyttävästi: "Minulla ei ole isää. Minun isäni on kuollut." Nämä lauseet liittävät sen lukiessani oitis samaan kirjalliseen perheeseen, johon kuuluu ikiklassikko, Albert Camus'n Sivullinen, jonka ensimmäiset sanat kuuluvat: Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Camus'n romaanin tapaan Isäni, rakkaani avautuu alusta alkaen kompleksisena teoksena. Siinä unet, fantasiat ja todellisuus sekoittuvat tavalla, joka tekee mahdottomaksi erottaa niitä toisistaan. Isäni, rakkaani on alitajunnan paikoin varsin mustaksi käyvää liikettä. 1980-luvulla suomalaiseen kirjallisuuteen ilmestyi uudenlainen todellisuuden hahmottamisen tapa, josta alettiin käyttää nimitystä pahan koulukunta. Sen edustajiin kuuluivat Idströmin lisäksi mm. Esa Sariola, Eira Stenberg ja Juha Seppälä. Pahan koulukunnan kirjailijoiden tuotannolle oli yhteistä heidän teostensa ahdistavuus, vastenmielisyys ja lukijaa järkyttävä tematiikka. R

Tähän voisi nyt rakentaa sellaisen isän, pojan ja pyhän hengen yhdistelmän, että ensin mainittu olisi Tytti Parraksen Jojo  (1968), keskimmäinen Eeva Kilven Tamara  (1972) ja pyhää henkeä edustaisi Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Sonja O. kävi täällä (1981). Tällainen vertailu ei liene soveliasta, mutta yleisesti soveliaana pidetyn rajat ylitti moninkertaisesti ilmestyessään myös Kaurasen romaani, jota lähdin lukemaan uudelleen tarkastellakseni, miltä sen hätkähdyttävyys tuntuu nykynäkökulmasta ja miten tämä teos on kestänyt aikaa. Ensimmäisellä lukukerralla olin itsekin nuori ja elin villejä vaellusvuosia, jolloin sattui ja tapahtui asioita, joista osa tuli lähelle Sonja O:n kokemuksia ja joista monia ei erityisemmin tee mieli jälkikäteen muistella, vaan lähinnä ... päätään puistella. En muista, että olisin tuolloin kiinnittänyt juurikaan huomiota Sonjan perhetaustaan, joka nyt taas tuli lukiessa vahvasti esiin ja vei ajatukseni useamman kerran Pirkko Saision romaaniin Elämänmeno (1

Tytti Parraksen Jojo (1968) on tärkeä kirja, vaikka siinä ei kerrota sodista ja miesten urotöistä. Se on tärkeä kirja  myös ihan riippumatta siitä, että en pitänyt sen lukemisesta kovinkaan paljon, vaan päinvastoin koin sen monin paikoin aika tylsäksi ja dialogirunsaudessaan puuduttavaksi. Jojo on tärkeä kirja, koska siinä puhutaan suoraan abortista ja naisten oikeudesta omaan ruumiiseensa. Voisi kuvitella, että vuonna 2017 abortti olisi asia, jonka oikeutuksesta ei enää olisi tarvetta puhua. Toisin kuitenkin on, enkä nyt viittaa siihen, mitä tapahtuu maailmalla, vaan siihen, että ihan täällä meillä Suomessakin on ministeri, jonka mielestä abortti  ei ole hyväksyttävä vaihtoehto missään olosuhteissa. Lähtökohtaisesti Jojo kuuluu kirjoihin, joista minun luulisi innostuvan ja tarkoitan nyt sitä, että kyseessä on varsin feministinen teos. Voisin toki kirjoittaa Jojosta innostuneen kirjoituksen, jossa korostaisin sen kirjallisia ansioita ja kertoisin pitäneeni sen lukemisesta v

Mummoni serkku kertoi kerran, että nuorena tyttönä, kun hänellä ei ollut ketään, joka olisi häntä ymmärtänyt, hän painoi päänsä vasten lehmän lämminta kylkeä. Lehmä kuunteli, ymmärsi ja tarjosi lämpönsä. Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu on raaka ja kaunis. Sen maailmassa rajat ihmisten ja eläinten välillä ovat horjuvia. Elämä retuuttaa molempia, raahaa pitkin pakkaskylmää pihamaata ja painaa alemmas ja potkaisee, mutta ihminen ja eläin nousevat. Synnyttävat elleivät kuole. Joskus ihmisen ja eläimen huudosta ei tiedä, onko kyseessä syntymän vai kuoleman ääni. Mukan romaani on sekä kertomus erään lappilaisen kylän ihmisistä että Martta Mäkelän seksuaalisen heräämisen kasvutarina. Jos kuka on nähnyt kirjan pohjalta tehdyn, Rauni Mollbergin ohjaaman elokuvan tuskin pystyy unohtamaan Marttaa näytelleen Maritta Viitamäen roolisuoritusta. Hänen katseensa päilyi lukemieni sivujen yllä. Katse, jossa on niin paljon, että enempää tuskin ihmisen katseeseen mahtuu. Maa on syntin