Reader, why did I marry him?

Tämä on mahtava homma! Teatteri Jurkka on kutsunut kirjabloggareita mukaan projektiin, jossa ensin luetaan kaksi Joan Didionin kirjoittamaa teosta, vietetään iltapäivä teatterikirjoittamista opiskellen, katsotaan Teatteri Jurkan näytelmä Maagisen ajattelun aika ja lopuksi kirjoitetaan näytelmästä bloggaus. Lähdin Jurkan projektiin mukaan riemusta kiljuen. Monesti haluaisin kirjoittaa enemmän niin teatterista kuin elokuvastakin, mutta kumpaankaan minulla ei ole enempää välineitä kuin  opiskeluaikaiset varsin suppeat näytelmä- ja elokuvakurssit. Olen jo hakenut Joan Didionin kirjat Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä Teatteri Jurkasta. Ensin mainitun olen jo ehtinyt lukeakin ja siitä tässä muutama sana. Maagisen ajattelun aika on kirja, johon ilman Jurkan projektia tuskin olisin tarttunut. Siinä Joan Didionin käy läpi miehensä kuolemaa ja tyttärensä sairastumista. Kyse on siten elämäkerrasta tai ehkä pikemminkin elämäkerran palasesta. Kyse on myös kirjasta, josta normaa

Aika leviää olemisen saumoihin. Se lävistää ihmisen, luo ja muovaa. Minä leviän Don DeLillon Esittäjän sivuille. Don DeLillo kirjoittaa kirjaimia, joista tulee sanoja, lauseita, merkityksiä. Merkityksiä merkityksen vieressä. Merkityksiä, jotka olemme joskus unohtaneet. Joskus taas unohtaneet unohtaa. Kirjan sivuille kasvaa lattia. Kun aika leviää olemisen saumoihin näen Pina Bauschin toistamassa liikettä mekaanisen musiikin soidessa taustalla. Pina Bausch lävistää ihmisen, luo ja muovaa . Tanssii Don Delillon sanoihin, joista tulee jättimäisiä monella tapaa. Luen sängyssä. On tungosta. * Lauren ja Rey syövät aamupalaa. Kaikki on tavallista. Kaadetaan tuoremehua, paahdetaan leipää, tehdään edestakaisia käyntejä jääkaapille. Lauren on performanssitaiteilija, Rey elokuvaohjaaja. Jokainen aamu on performanssi sekin. Jokainen aamu niiden ihmisten elokuva, jotka tähän aamuun osallistuvat. Mutta: ilmassa roikkuu sanomaton painava. Samanlaisia aamuja on ollut kymmeniä

"There was only what had happened. It was as though she lived under water and had given up on the struggle to swim towards air. It would be too much. Being released into the world of others seemed impossible; it was something she did not even want. How could she explain this to anyone who sought to know how she was or asked if she was getting over what happened?" Katossa on reikä, josta Colm Toibinin sanat putoilevat kuin pisarat, joiden paino tekee niistä niin kevyitä, että ne uhkaavat lähteä lentoon minä hetkenä hyvänsä. Naapurissa soitetaan pianolla mollisävelmää, eikä ulkona leiki kukaan. Puut pudottavat lehtensä väristen, sillä Nora Websterillä on suurta surua. * Olen monista blogeista lukenut, että kirjoittaja mainitsee tietyn teoksen tarvitsevan juuri sopivan lukuhetken ja olosuhteet. Olen sekä samaa että eri mieltä. Toisaalta uskon, että kun teos on tarpeeksi puhutteleva, se onnistuu murtamaan lukemisen esteet ja viemään mukanaan. Toisaalta olen itsek