Teidän täytyy muistaa, ettei edessänne enää ole miehenne, ei se ihminen jota te rakastitte, vaan erittäin voimakkaasti säteilevä radioaktiivinen kohde. Te ette ole itsemurhatyyppiä. Hillitkää itsenne. Yllä siteeratut sanat lausuttiin eräälle Tšernobylin raivaustöissä olleen miehen vaimolle. Otin ne tämän bloggauksen alkuun, koska halusin heti tehdä selväksi sen, että minulle Tšernobylin katastofi on jotakin, jota voin empaattisesti kauhistella, mutta jonka merkitystä kokonaisuudessaan en kuitenkaan voi ymmärtää. Voin toki, kuten nyt olen tehnyt, lukea Svetlana Aleksijevitšin dokumenttiromaanin ja kehua sitä monelta eri kantilta, enkä niin tehdessäni valehtele, sillä tämä teos on kaikki kehunsa ja palkintonsa todellakin ansainnut. Itse Tšernobyl ei kuitenkaan antaudu, sillä mitä tahansa siitä sanotaan, miten tahansa sitä kuvataan, minkälaisella kameralla tahansa sitä vangitaan, se on aina enemmän ja tämän enemmän olemisen Aleksijevitšin teos tuo esiin jysähtävällä tavalla. Toiseks...
Valetulenkantajan kulttuurilaboratorio