Reader, why did I marry him?

Älä lue tätä kirjaa, jos haluat jatkaa elokuvien katsomista viattomin mielin. Tai kirjojen lukemista. Tai taiteen kohtaamista ylipäänsä. Ptruu! Onko tämä varoitus tarpeen? Onko se pelkkää liioittelua? Jaa-a. Asia selviää vain lukemalla Anu Silfverbergin esseeteoksen Sinut on nähty . Minulle tämä teos oli valtava kokemus. Lainaan Kathrine Mansfieldin sanoja, jotka hän kirjoitti luettuaan D.H. Lawrencen teoksen Aaron's rod : All the time I read this book I felt it was feeding me.*  Silfverberg ruokkii minua. Olen linnunpoika/tyttö/muu. Nälkäni on loputon, leukaluuni eivät väsy pitämään suutani auki. Ja herkkua tulee. Herkkua tulee yltäkylläisesti. Tämä tekstini, sanottakoon se vielä auki, ei ole kuvaus tai yhteenveto tai arvio Silfverbergin teoksesta, vaan niistä vaikutuksista, joita se sai minussa aikaan. Hyppäsin Silfverbergin Sinut on nähtyyn kuin olisin tehnyt hätälaskun pienlentokoneella. Kävi nimittäin niin, että avasin tämän kirjan ensimmäistä kertaa sattumalta sivulta 77, jos...

This book is a portrait of the artist as a young woman. Nyt on feministinen kirjallisuus ottanut uuden askeleen. Ei mitään osoittelevaa, ei oikeastaan kovin usein edes pinnalta feminististä. Siis katsokaamme syvemmälle. Menkäämme rivien väleihin ja tekstin eri osien välisille kohtaamispaikoille! Pysähtykäämme ja hengittäkäämme! Ai ai, mitä löytyykään. Tässä tekstissä on kaksi osaa. Osa 1 Yleistä kertoo Hustvedtin romaanin ominaispiirteistä. Osa 2 Feminististä analyysiä menee syvemmälle Hustvedtin teokseen ja siinä käsittelen nimenomaan teoksen feministisiä elementtejä. Varoitus : Osa 2 sisältää teoksen tulkintaa. Tiedoksi myös, että Memories of the Future ilmestyy suomeksi syksyllä 2019 Otavan kustantamana. 1. Yleistä En ole erityisemmin Siri Hustvedtin kirjojen fani. Eikun. Vaihdetaanpas aikamuotoa: En ole ollut erityisemmin Siri Hustvedtin kirjojen fani. Olen kyllä lukenut useimmat hänen teoksensa, mutta ne kirjat, joista monet muut ovat olleet ah ja vauh ( Kai...

Ennen kuin aloin lukea Maria Roihan kirjoittamaa elämäkertaa Jussi Parviaisesta ajattelin, että Jussi on ristiriitainen henkilö. Nyt elämäkerran luettuani ajattelen, että Jussi on ristiriitainen henkilö. Jussia ajatellessani huomaan useasti käyvän niin, että alan miettiä Mika Myllylää suolla. Aikanaan vuoden lehtikuvaksikin valitussa kuvassa Myllylä tekee treeniä suohon syvälle uponneena ja näyttää kärsivältä Jeesukselta. Jeesusmaisuus yhdistää näitä kahta miestä, jotka kumpikin omilla saroillaan ovat pyrkineet ja päässeet suuriin saavutuksiin, heihin on uskottu ja heihin on petytty, heidät on hukutettu kiitoksiin ja heidän elämäntapojaan paheksuttu. Pohtiessani mitä seuraavaksi kirjoittaisin tähän bloggaukseen kävin lukemassa Jussin blogikirjoituksia vuodelta 2012. Niiden jälkeen on taas huomattavasti vaikeampaa jatkaa tämän tekstin kirjoittamista. Yksi ongelmistani on, että minusta tuntuu kuin kirjoittaisin Jussin katseen alla, eikä se katse ole hyväksyvä. Tuntuu kuin se vaatis...

"1970-luvulle asti koululaitos pyrki saamelaisten kielelliseen assimilaatioon: lapsille opetettiin vain valtakieltä, eikä saamea saanut käyttää edes välitunneilla," kirjoittaa Tuulisolmut -kokoelman kääntäjä  Kaisa Ahvenjärvi teoksen johdannossa. Kielen kieltäminen on väkivaltainen teko, jolla vähemmistöryhmä pyritään hiljentämään enemmistön päämäärien edistämiseksi. 1990-luvulla näin Harold Pinterin näytelmän Vuoristokieli (Mountain Language, suom. Michael Baran), joka käsittelee kielen kieltämistä valtapolitiikan muotona ja sen herättämät epämukavuuden tunteet olivat niin vahvoja, että tämä esitys on jäänyt kummittelemaan mieleeni. Lukiessani Tuulisolmuja sen herättämä pahoinvointi heräsi taas elävästi mieleeni. On enemmän kuin aiheellista kysyä, millä oikeudella me kohtelemme edelleen (!) saamelaisia niin huonosti kuin teemme. Tuulisolmut on kokoelma saamelaista nykyrunoutta. Kaikki neljä kokoelman runoilijaa ovat 2000-luvulla debytoineita norjansaamelaisia. Kokoe...

No tota joo. Huh huh. Tää oli niinku ihan harvinaislaatuisen totaalista. Total eclipse of the heart, brain, body ja soul. Tällaisia kirjoja minä rakastan. Rakastan niin, että suupielistä valuu sylkeä ja kuolaa. Tällaisista kirjoista minä tuleennun niin, että ihooni tulee rakkuloita, jotka vuotavat visvaa, joka saa peruspenisten omistajat pistämään päänsä Lain pensaaseen. Kun Chris Kraus rakastuu Dickiin, mulla loppuu sanat. Kun Chris Kraus kertoo siitä, mitä hänen ja Dickin välillä tapahtuu tai enimmäkseen ei tapahdu, mulla on niin paljon sanoja, että uppoan niihin kuin Mereen. Kun Chris Kraus puhuu taiteesta ja taiteilijoista, hän pumppaa minut täyteen rehellisyysheliumia ja ääni, joka minusta lähtee kuulostaa niin paljon oravalta, että yksikään isoalkukirjaiminen mies ei halua kuulla, mitä mulla on sanottavana. I love Dick (jätän nyt käsittelemättä, mitä merkityksiä sanaan Dick liittyy, kun se tässä teoksessa nyt vaan sopivasti sattuu olemaan sen tyypin nimi, johon Chris K...

Pystyn hyvin kuvittelemaan, että en lue Chinua Acheben romaania Kaikki hajoaa enää kolmatta kertaa. Syykin on selvä. Tämän romaanin lukeminen ei ole erityisemmin mukavaa tai nautinnollista. Sillä ei kuitenkaan ole tuon taivaallisen väliä, mikä on jonkun kaltaiseni helsinkiläisfröökynän henkilökohtainen kokemus tästä teoksesta, sillä yleisellä tasolla Kaikki hajoaa on yksi tärkeimmistä kirjoista, joita on kirjoitettu. Chinua Achebea pidetään modernin afrikkalaisen kirjallisuuden isänä. Hän on myös kirjailija, johon muut afrikkalaiset kirjailijat usein viittaavaat. Kaikki hajoaa on paalu afrikkalaisen kirjallisuuden maastossa ja vaikka olosuhteet ja ajat muuttuvat, se seisoo ylpeänä ja aikaa uhmaavana keskellä maisemaa. Niin pitää ollakin. Acheben romaanissa kuvataan perinteistä nigerialaista Umuochan kyläyhteisöä ja siellä asuvien ihmisten elämäntapaa. Vallalla ovat henkiuskonnot ja järjelle vieraat maagiset tavat lähestyä todellisuutta, jotka länsimaisesta nykyperpsektiivist...

Ostin Azar Nafisin teoksen ihan pelkästään sen nimen perusteella tietämättä siitä ennalta yhtään mitään. Lolita ja Teheran vaikuttivat lupaavalta yhdistelmältä, varsinkin kun viime aikoina olen tuntenut melkoisen suurta Nabokov-heikotusta. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että Reading Lolita in Tehran on hurja teos. Se vie mukanaan iranilaiseen kulttuuriin ja kirjallisuuden transformatiiviseen voimaan. Paikoin teos lähenee kirjallisuudentutkimuksellista esitystä. Asia, jonka itse koin pelkästään myönteiseksi, sillä Nafisin tapa tarkastella kirjallisuutta on sekä tarkka, yllätyksellinen että nautinnollinen. Tämän teoksen luettuani katson itsekin kirjallisuutta toisin. Huomaan oman laiskuuteni ja leväperäisyyteni, mitä tulee kirjoista bloggaamiseen. Nafisi osoittaa, miten suuria kysymyksiä ja mestarillisia tulkintoja kirjalliset teokset tarjoavat ja hänen havaintojensa rinnalla omat muutamat sanani vaikuttavat niin kovin vaatimattomilta ja harrastelijamaisilta. Kyllä vaan, olen tosihei...