Reader, why did I marry him?

Helvetin hyvä. Ai ei saa kiroilla? Olen eri mieltä. Haluan tehdä heti kättelyssä selväksi, että Kansallisteatterin Rakkauden päätös on helvetin hyvä esitys. Sitä paitsi. Kun Christoffer Strandberg ja Matti Puro tanssivat pasodoblen ohjelmassa Tanssii tähtien kanssa käytti tuomaristossa istuva Jorma Uotinen heidän tanssistaan juuri ilmaisua "helvetin hyvä".  Näin tästä ilmauksesta tuli jotain ihan muuta kuin kirosana + hyvä. Siitä tuli taidenautinnon sanallisen ilmaisun muoto, joka pyrkii tuomaan esiin sen, että nyt tärähti häntäluussa asti. Että nyt mentiin jonnekin sellaisen täydellisyyttä hipovan vastaanottokokemuksen alueelle, jota sanat eivät mitenkään pysty ilmaisemaan. Siksi: helvetin hyvä. Sanojen riittämättömyys on keskeistä myös Pascal Rambertin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa Rakkauden päätöksessä, joka on lajityypiltään kaksoismonologi. Rakastaminen on muuttanut pysyvästi imperfektiin ja futuuri lakannut olemasta, kun Katariina (Katariina Kaitue) ja Tim

Aloitan lopusta, koska tämä ihmetys on niin suuri, että se on pakko ilmaista heti alkuun. Aloitan kertomalla, että en pysty ymmärtämään, miten niin hurjan niin rajun niin totaalisen esityksen jälkeen Terni Panula pystyy tulemaan yleisön eteen loppukiitoksiin ihan niinku suunnilleen tolleen vaan. Miten voi siirtyä hetkessä maailmasta toiseen, astua maagisen rajan yli, olla äkkiä itsensä. Jean Cocteaun Ihmisen ääni ei kuulu Kansallisteatterissa ensimmäistä kertaa, sillä sitä esitettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1965. Tuolloin roolin veti Rauni Luoma. Tämänkertaisen Ihmisen äänen matka Omapohja-näyttämölle on jo sekin kertomisen arvoinen. Kävi nimittäin niin, että esityksen ohjannut ranskalainen Charles Gonzalès tapasi Pariisissa Terhi Panulan ja syntyi - Gonzalésin omia sanoja käyttääkseni - "kahden taiteilijan vahva yhteys".  Gonzalès vakuuttui, että Terhi Panula olisi hmisen ääni -monologin vaativan naisroolin "täydellinen tulkki". Oikeassa oli. Ihmisen

Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi P itäisikö vanhaa näytelmää modernisoida vai pitää se siinä kuosissa kuin millaiseksi se on alunperin kirjoitettu? Kansallisteatterin Lokki vastaa edellä esittämääni kysymykseen törmäyttämällä Tšehovin tekstin moderniin esillepanoon. En voi väittää olevani mikään erityinen Tšehovin näytelmien fani. Itse asiassa olen enempi sitä porukkaa, joka kuiskuttelee, että miksi ihmeessä näitä samoja mieskirjoittajien klassikoita esitetään vuodesta toiseen. No, kun niihin tiivistyy niin syvää ihmisyyttä, vastaa toinen ja eipä tuohon ole vastaansanomista, sillä tottahan se on. Tälläkään kertaa Lokki sinänsä ei ollut ensisijainen kiinnostuksen kohteeni, vaan se, minkälainen versiointi ja tulkinta siitä nähtäisiin Kansallisteatterin näyttämöllä. Lokin juonesta tuskin tarvitsee sen kummemmin puhua, sillä teatterinystävät tuntevat sen jo entuudestaan. Itse tulkitsen Lokissa olevan kolme pääteemaa. Ensimmäinen näistä on amorin nuolten sekaisin meneminen, j

Moi, Minä tässä eli sirkusitkijä, joka kävi pari päivää sitten Kansallisteatterissa katsomassa Melli Maikkulan kirjoittaman Pellen, joka sai kantaesityksensä Willensaunassa. Siltä varalta, että ihmettelet niin kerron, että sirkusitkijyyteni tarkoittaa mm., että kuulun niihin, joilla kyyneleet nousee silmiin heti sirkustelttaan astuessa ja joiden rinnassa puristus huipentuu siihen maagiseen hetkeen, kun pelle astuu lavalle. Kansallisteatterin esitys alkaa pellen (Olli Ikonen) sisääntulolla. Ollaan klassisten pelle-elementtien juurilla modernia twistiä unohtamatta. Näin luodaan se tunnemaasto, jossa esitys tapahtuu. Eräänlainen takabiitti, joka vaikuttaa kaikkeen, jota Pellessä myöhemmin tullaan näkemään. Pellen keskeisiä teemoja on isän ja tyttären välinen suhde. Isä on pelle, jolta ei ole liiennyt huomiota tyttärelle, koska hänellä on niin paljon tekemistä pellepuuhiensa kanssa. Yhtä lailla esitys nostaa haarukkaansa normit, joiden mukaan elämää tulee suorittaa. Siis nyt vai

Olenko minä tullut taivaaseen? On niin kirkasta ja hohtavaa ja maasta irrallaan. On valkoisia pylväitä ja valkoiseen pukeutunut nainen. On määrittelemätön paikka, joka vihjaa, vaan ei paljasta. Bloggariklubin jäsenenä minulla oli ilo päästä katsomaan Elli Salon kirjoittaman ja Riikka Oksasen ohjaaman Alinan ennakkonäytöstä. Lähtötilanne esityksen katsomiselle ei ollut parhaasta päästä, sillä kyseisen illan aamuna olin joutunut nousemaan extra-aikaisin erään työjutun vuoksi. Silmää lurppasi, mutta myös ihanasti häikäisi. En uskaltaisi tehdä Alinasta mitään yhtä tulkintaa ja se tuntuu vapauttavalta. Voin olla itsenikin kanssa eri mieltä ja käydä kaksin/kolmin/nelintaistelua omien näkemysteni kanssa. Näyttämöllä on Alina (Anna Valpuri) ja hänen veljensä Emil (Pyry Nikkilä). Kokonaisina ja rikkinäisinä. Tunnetiloina itsensä antavina. Veljeä vaivaa jokin, joka saa hänet kaatuilemaan ja hänen päänsä vuotamaan verta ja synnyttää hänessä vastustamattoman haluan lähteä iltaisin kävelyll

Se saattaa upota Valtiotamme kutsutaan demokratiaksi koska siinä ei hallita harvojen vaan enemmistön eduksi. (Thukydides: Peloponnesolaissota, 400-luvulla eea.) Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama ja Leskisen ohjaama poliittis-dokumentaarinen  Yhdestoista hetki sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa 6.3.2019. Kaksi päivää myöhemmin pääministeri Sipilä asteli presidentti Niinistön eteen ja pyysi hallituksen eroa. Vieläkö joku väittää, että teatterilla ei ole yhteiskunnallista valtaa? Okei. Liioittelin vähän, mutta se on pientä sen rinnalla mitä tapahtuu politiikassa. Yhdestoista hetki tekee pahan ja voimattoman olon ja hyvä niin. Se ei tarjoa uskoa siihen, että kyllähän me tästäkin yhteiskunnallisesta tilanteesta selvitään ja juuri tämän provosoimattoman toivottomuuden kautta syntyy tämän esityksen vaikuttavuus. Yhdestoista hetki on täynnä politiikkaa ja sen taustoja. Olemme kuulleet markkinapuheen leikkausten välttämättömyydestä. Hallitus on esitellyt meille leik

Nuorempana olin kova Ingmar Bergman -fani ja niinpä katsoinkin suuren osan hänen mittavasta elokuvatuotannostaan. Vaan mitä tapahtui? Minusta tuli feministi ja suhteeni Ingmarin elokuviin monimutkaistui. Tämä sama kriisi oli vallalla katsoessani Michael Baranin Kansallisteatteriin ohjaamaa esitystä Kohtauksia eräästä avioliitosta . Kohtauksia eräästä avioliitosta kertoo Mariannesta ja Johanista, joiden suhde ajautuu kriisiin. Teksti on alunperin peräisin 1970-luvulta, mutta esityksessä esiintuodut parisuhteen kipusuhteet eivät ole sitten noiden aikojen juurikaan pohjimmiltaan muuttuneet. Tämä herättää minussa lähinnä kauhua ja tunteen siitä, että naisen ja miehen välinen liitto on tuomittu epäonnistumaan.  Kansallisteatterin esityksessä Kristiina Haltun Marianne ja Esa-Matti Longin Johan onnistuvat tekemään itsestään siinä määrin omien ongelmiensa sisällä pyöriviä hahmoja, että en samaistu kumpaankaan ja hyvä niin. Välillä huomasin esitystä katsoessani miettiväni, että pitäisik

©Mitro Härkönen Tämä kirjoitus ei ole arvio Kansallisteatterin Homoäidistä, vaan yhden sellaisen kysymyksen käsittelyä, joka alkoi vaivata minua entistä enemmän Homoäitiä katsellessa. Tähän alkuun otan kuitenkin ensin faktat. FAKTAT: Homoäiti perustuu sen ohjanneen Heini Junkkaalan alunperin noin 1000-sivuiseen omaelämäkerralliseen käsikirjoitukseen, josta on tiristetty ja tiivistetty esitys Omapohja-näyttämölle. Homoäitiä esittää Katja Küttner ja vallan hyvin esittääkin. Esityksessä pureudutaan äitiyden kipupisteisiin ja vaikka kyseessä on homoäiti ovat nämä kysymykset ihan samoja, joita kokee myös heteroäiti. Edellinen lienee itsestään selvää, mutta halusin sanoa sen kuitenkin ääneen siltä varalta, että joku miettii, voiko mennä katsomaan esitystä, jonka nimi on Homoäiti. Epäröijää voin rauhoitella iskemällä silmää ja toteamalla, että ei se homous varsinaisesti siinä äitiydessä ole.  Homoäitiä esitetään toisen näytelmän, Listan, lavasteissa. Toki mm. ääniteknii

Johan on Kansallisteatterin suurelle näyttämölle soppa keitetty. Kyseessä ei olekaan ihan mikä tahansa liemi, vaan master chef Saision luoma keitos, joka saa konfeteiksi naamioituneet Michelin-tähdet lentelemään pitkin lavaa. Ovatko ne ansaittuja vai kiilteleekö niissä kissaeläimen petollinen kulta? Ei taivahassa kuolon vaaraa, ei kyyneleitä, yötäkään Näin lauloi kerran musta Saara ... paitsi että Kansallisteatterin Musta Saara ei laula, eikä konteksteja kannata muutoinkaan hakea virsien maailmasta. Nimensä Musta Saara lainaa romanien suojeluspyhimykseltä Pyhältä Saaralta. Vaikka esitys kertoo juuri romaneista, eivät he ensimmäisessä näytöksessä ole juurikaan näyttämöllä, eikä heistä paljoa puhuta, joka peilaa suoraan sitä tilannetta, mikä romaneilla on läpi Euroopan. Heidän ohitsensa kuljetaan pysähtymättä. Heidät ajetaan pois ja heitä syytetään siitä, että he eivät pysy aloillaan. Heitä ei haluta nähdä, eikä kuulla. "Kuusi miljoonaa juutalaista ei voi olla alaviite, mu

Tainaron vie sinne, minne arkielämässä ei ole pääsyä, vaikka se, mitä se tarjoaa on tulossa joka hetki lähemmäs. Kansallisteatterin Tainaron perustuu Leena Krohnin samannimiseen romaaniin vuodelta 1985. Muistan, miten kaverini aikoinaan hehkutti Tainaronia ja hänen innoittamaan luin sen itsekin. Tuolloin elettiin 90-lukua, joten mitään tarkempia muistikuvia minulla ei tästä romaanista enää ole. Lähdinkin katsomaan teatteriesitystä nimenomaan teatteriesityksenä, en kirjaan pohjautuvana sovituksena. Kansallisteatterin Tainaron ei ole puheateatteria, vaan maailma. Vuorosanat ovat siinä yhtä lailla elementti kuin lavastus, musiikki ja äänimaailmakin. Olin odottanut palavasti näkeväni Kati Outisen näyttämöllä, sillä olen aiemmin nähnyt hänet vain elokuvarooleissa. Lienee niin arvattavaa, että erikseen ei tarvitsisi edes mainita, mutta sanon nyt varmuuden vuoksi kuitenkin, että odotuksiani ei ainoastaan palkittu, vaan sain enemmän. Outisen ei oikeastaan tarvitsisi edes sanoa mitään

Ihan tässä nyt heti alkuun en malta olla toteamatta, että Kansallisteatterin Julia & Romeo on aivan loistava esitys kaikin puolin. Heikointa siinä on teksti ja nyt liioittelen vain vähän, sillä näyttelijät, lavastus, valot ja musiikki kertovat niin vahvaa tarinaa, että kyllä Shakeapeare nyt hieman tässä koko jutussa jää varjoon. Ja niin saakin jäädä, sillä johan miesparkaa on roikotettu parrasvaloissa ties kuinka monta vuosisataa. Ja mitä tulee tekstin modernisointiin niin sen kautta teksti on tuotu herkullisesti - ja osin hyvällä tavalla koomisestikin - nykypäivään. Erityisesti Julian vuorosanoihin sisältyvä nykykieli nostaa esityksen raikkaustasoa sen kuuluisan Aimon ison annoksen verran. Kansallisteatterin Capuletit ja Montaguet saavat esityksessä kahta eri luokkaa edustavan esillepanon. Voisi hyvin kuvitella, että Capuletit ovat Lauttasaaresta, Montaguet taas jostain Kontulan tienoilta. Siinä missä Montague-nuorten pukeutumistyyli on mustaa ja revittyä, on Capuletien vanh