Reader, why did I marry him?

Se tunne, kun jokin on tarttunut sydämestä kiinni niin, että ei ole toivoakaan, että se päästäisi irti. Se pakahduttava tunne. Se vuosikausia, kenties elämän loppuun asti kiinni pitävä. Se trauma. Se, joka saa minut muistamaan, miten kuultuani ensimmäistä kertaa Nick Caven & Bad Seedsin  version biisistä Something's gotten hold of my heart ryntäsin siitä paikasta Asematunneliin ja Tunnelin levyyn, sillä minun oli pakko saada omakseni LP, joka sisältää tämän biisin.  "Something's gotten hold of my heart Keeping my soul and my senses apart Something's gotten into my life Cutting its way through my dreams like a knife" Veitsi oli lyöty sydämen läpi ja siellä se on ollut siitä asti. Elena Ferranten kohdalla tämä veitsi on Napoli ja tämän vuoksi ei ole suurtakaan merkitystä sillä, mistä Ferrante romaanissaan Aikuisten valheellinen elämä kirjoittaa, koska jokainen sanaa hengittää Napolia.  Napoli valaisee Ferranten romaanin näyttämön, eikä pimeitä pakenemisen mahd

Olen kulkenut Lilan ja Elenan seurassa pitkän matkan. Kun tapasimme ensimmäisen kerran he olivat pikkutyttöjä Napolin arvaamattomilla ja väkivaltaisilla kaduilla. Kun eroamme, he ovat aikuisia naisia, ajan merkitsemiä, paljon kokeneita, rakastaneita ja menettäneitä. Toisiaan vasten monin tavoin hiertyneitä. Otan valkoisen puuvillanenäliinan taskustani ja vilkutan. Saattaa olla, että silmäkulmassani on jotain kosteaa. Elena Ferranten neliosaista Napoli-sarjaa julkaistaan Suomessa jälkijunassa ja tätä kirjoittaessani suomeksi on käännetty vasta ensimmäinen ja toinen osa. Sen vuoksi en tässä kirjoituksesssani käsittele mitään päätösosan yksityiskohtaisempia juonenkäänteitä, vaan tarkastelen tätä teosta lähinnä makrotasolla. The Story of the Lost Child (SLC) kutoo yhteen ja syventää aiemmissa osissa esitettyjä teemoja. Erityisesti Napolin väkivaltaisuus ja se voima, jolla se ihmisen merkitsee saavuttaa tässä päätösosassa huipentumansa. Ferranten kuvaama Napoli ei ole pelkästään k

Elena Ferranten Napoli-sarjan toinen osa on tulossa suomeksi maalikuussa nimellä Uuden nimen tarina (WSOY). Malttamattomana ihmisenä luin sen englanniksi jo viime vuonna ja jos Loistava ystäväni ei vielä sytyttänytkään polttavaa Ferrante-kuumetta, niin tämä toinen osa sen totta tosiaan teki. Kaiken lisäksi kakkososan lopetus oli sitä lajia, että olin typertyneen aah! huh! iik! -tunneverkoston vallassa. Maltoin kuitenkin mieleni ja säästin kolmososan Those who leave and those who stay (TWLTWS) lukemisen jouluksi, jotta pystyisin lukemaan sen mahdollisimman intensiivisesti. Oikea käsi suklaarasiassa ja vasemmassa Ferranten romaani. En nyt keksi montaakaan parempaa yhdistelmää. Ferranten romaanisarjan aiemmista osista tutut teemat, erityisesti yhteiskuntaluokan ja kielen merkitys sekä naisena elämiseen liittyvät haasteet, saavat tässä kolmannessa osassa entistä syvemmän käsittelyn. Itse asiassa tuntuu siltä, että vasta nyt Ferrante on todella vauhdissa ja hänen projektiinsa k

Voi Elena Ferrante minkä teit! Nyt ottaa sydämestä hyvästi ja pahasti. Nyt tekee  mieli huutaa ja olla ihan hiljaa.  Tällainen on kirjallinen kylpy, kun se on parhaimmillaan. Tätä minä olen Elena Ferranten Napoli-sarjalta odottanut ja luettuani sarjan toisen osan The Story of a new name (TSONN), minun odotukseni on täytetty ja komeasti onkin. Tämä on sitä Ferrantea, joka menee tunteisiin ja älyyn. Sitä Ferrantea, joka vääntää lukijan tyhjäksi ja täydeksi ja joka viimeisen sivun jälkeen jättää niin kumman olon, että on mahdotonta sanoa, mikä tunne on päällimmäisenä. Sitä on kuin Colosseumissa, joka on juuri vasta keksitty ja jonka raunioille ihmiset levittävät ruudulliset piknik-liinansa ja josta joku Michelangelo Antonionin kaltainen tekee elokuvan. Nyt mennään! Napoli-sarjan ensimmäisessä osassa käynnistetty ihmisiruletti pyörii TSONNissa täyttä ja arvaamatonta vauhtia. Vaikka kuudestilaukeavassa aseessa on vain yksi panos ja viisi tyhjää, aina se panos jonkun kohdalle os

En taida ketään muuta ystävää olla tänä vuonna odottanut niin kiihkeästi kuin Loistavaa ystävääni. Pidän lukemistani kirjoista excel-taulukkoa, johon merkitsen kirjailijan nimen ja teoksen lisäksi mm. julkaisuvuoden, sivumäärän, ja kirjailijan sukupuolen. Elena Ferranten kohdalla joudun jättämään viimeksi mainitun kategorian tyhjäksi. Ferrante on salaperäinen henkilö, jonka oikea identiteetti on onnistuttu pitämään visusti salassa. Ferrante itse on sanonut, että kirjailija ei ole tärkeä, vaan hänen teoksensa. Kuulostaa Hemingwayltä. Tutustuin Ferranteen ensimmäistä kertaa helmikuussa 2015, jolloin luin hänen esikoisteoksensa Amalian rakkaus . Tämä teos valikoitui luettavakseni, koska maailmalta oli kuulunut suorastaan hurmoksellista puhetta Ferrantesta ja hänen Napoli-sarjastaan. Nyt lukemani Loistava ystäväni on tämän tetralogian aloitusosa. Loistava ystäväni kertoo ystävyksistä nimeltä Raffaella Cerullo, jota kutsutaan nimellä Lina ja josta kirjan toinen päähenkilö Ele