Reader, why did I marry him?

Luen Ocean Vuongin romaania hitaasti, hitaammin kuin mitään muuta pitkään aikaan.  Minä katan Vuongin lauseilla itseäni kuin pöytää. Teen tilaa, siirtelen. Etsin valolle oikeaa kulmaa. Siirryn kauemmas, jotta näkisin paremmin. Painun ihan kiinni, jotta tuntisin veren kohinan jokaisen duurin, jokaisen mollin. Jotta kuulisin sen hiljaisuuden huudon, joka syntyy, kun sydän jättää lyöntinsä väliin.    Sitäkö taide on? Sitä että meitä kosketetaan, ja me luulemme tunnetta omaksemme, vaikka viime kädessä kyse on siitä, että joku toinen löytää kaipauksessaan meidät? Ottakaamme siis tämä sitaatti, sinä ja minä, kun on ilta taas ja taas. Ottakaamme siis, kun me levitymme taivasta vasten ja kipu on säde, jolta emme säästy. * Ocean Vuong (s. 1988) on vietnamilais-amerikkalainen runoilija ja esseisti sekä esikoisromaaninsa Lyhyt maallinen loistomme (On Earth We're Briefly Gorgeous) myötä myös romaanikirjailija.  Runoilijatausta kuuluu vahvasti myös Vuongin romaanissa ja teos sisältää useita nii

Madeleine Thienin   Do not say we have nothing on valtava romaani, enkä nyt tarkoita teoksen sivumäärää, joka englanninkielisessä pokkarissa on 471. Tämä teos kuuluu niihin kirjoihin, jotka huutavat kirjoittamistaan, koska historiaa ei saa unohtaa. Siitäkään huolimatta, että ihmisen kyky oppia historiasta on osoittautunut varsin kyseenalaiseksi. Do not say we have nothing on saman kirjallisen perheen jäsen kuin vaikkapa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla tai Chimamanda Ngozi Adichien Half of a Yellow Sun. Ei ole ihme ollenkaan, että Thienin romaani oli Man Booker -ehdokaslistalla viime vuonna ja Baileys-palkinnon lyhytlistalla tänä vuonna (voittajateosta ei tätä tekstiä kirjoittaessani ole vielä valittu). Thienin romaani kertoo Kiinan historiasta ja yhteiskunnallisesta kuohunnasta ja sorrosta alkaen Maon valtaannoususta 1960-luvulla ja päättyen Tiananmenin verilöylyyn vuonna 1989. Itse tarina on upotettu kehyskertomukseen, jossa kiinalais-kanadalainen Marie ja hänen ätinsä s

Yaa Gyasin Homegoing on kirja, jonka lukemisen jälkeen on vaikea päättää, mitä lukisi seuraavaksi. Kiinnyin tähän teokseen niin, että olisin halunnut tarinan jatkuvan ja jatkuvan. Lukiessani oli monta kertaa mielessä, että kun Gyasi kuvaa jotain ihmistä on kuin tämä ihminen seisoisi nurmikentällä ja kun Gyasi kirjoittaa hänestä, hän nostaa tämän ihmisen ylös ja hänen mukanaan nousee valtavat palat maata. Sen maalla alla kulkevat sinnikkäät juuret, toisinaan katkeilevat. Sen maan nimi on historia. Tarkemmin ottaen ghanalaisten historia. Ghanalainen kirjallisuus on harvinaista herkkua. Siinä missä Nigeriasta tulee jatkuvasti kiinnostavaa englanninkielistä kirjallisuutta, ovat ghanalaiset teokset harvinaisuuksia. Maan tunnetuimmat kirjailijat lienevät Ama Ata Aidoo ja Taiye Selasi. Heidän lisäkseen vastaani on tullut ainoastaan Marilyn Heward Mills. Niinpä en epäröinyt lukemispäätöstä hetkeäkään Gyasin teoksen kohdalla, vaikka se onkin historiallista fiktiota, joka ei ole suosikkil

Kovin usein ei mies mene tapaamaan ex-naisystävänsä uutta miestä ja päädy ajelulle tämän kotipihalla seisovaan karuselliin. Näin kuitenkin tapahtuu Peter Sandströmin romaanissa Laudatur. Tämä kuva olkoon se kuva, joka heijastetaan tämän blogikirjoituksen seinälle. Nämä kaksi miestä karusellissa, joka pyörii toisen miehistä pihalla. Nämä kaksi miestä hevosten selässä. Nämä kaksi, joista kenellekään ei tule  mieleen cowboy. Peter on Peter Tässä on nyt seinä. Juuri tässä. Sen takana on Peterin elämä. Laudaturissa Peter Sandström astuu itsensä ulkopuolelle ja murtaa tämän seinän pala palalta ja näyttää lukijalle ihmisen elämän kuin se olisi museo, jossa on kuljettava hartaana vaaleansiniset muovisuojat jaloissa. Laudatur kertoo keski-ikäisestä Peteristä, kuinkas muutenkaan, sillä Sandströmin kirjojen päähenkilöillä on tapana olla Peter, joka on kovasti tekijänsä oloinen. Joku jossakin sanoi, että Sandström on Suomen Knausgård. Jos nämä kaksi kirjailijaa on pakko niputtaa yhte

Kolme desperadoa italalialaisen syrjäseudun yössä pohtimassa, miten parhaiten ottaa ilo irti elämästä. Laulaisin vahvan romaanialoituksen kunniaksi Kolmen iloisen rosvon sävelellä, jos heidän nimensä sopisivat rytmiin. Eivät sovi. Kokeile itse. Nimet ovat Sebastiano, Luca ja Andrea. Kuvioihin mukaan tulee Marina Bellezza, vilkas, vaarantuoksuinen nuori nainen, joka antaisi ilomielin jonkun ruumiinosansa, jos hänen isällään vaan olisi hänelle enemmän aikaan. Hyvät ainekset ja uimarantaromaani Silvia Avallonen esikoisteos  Teräs on niin kova romaani, että se on mielessäni usein vieläkin, vaikka sen lukemisesta on kulunut reilut puolitoista vuotta. Viimeksi sen maailmaa järjesteli mielessäni Elena Ferrante Loistavalla ystävällään , eikä tämä kohtaaminen päättynyt Ferranten eduksi. Lupaavan alun jälkeen Avallonen toinen romaani 'Marina Bellezza' kääntyi lähes täydelliseksi pettymykseksi. Se sisältää kyllä kaikki hyvän kertomuksen ainekset, mutta lopputuloksena on uim

Tommi Kinnunen: Lopotti Lopotti. Ollakseni rehellinen - ja mitä muutakaan sitä kannattaisi olla - on pakko sanoa, että Lopotti on niin kamala kirjannimi, että se nappaisi kevyesti ykkössijan henkilökohtaisessa kamalimpien kirjannimien kilpailussani, jos sellaisen päättäisin järjestää. Minulle Lopotti on verbin imperfekti, joka kuvaa vähemmän mairittelevasti pikkukylän vanhemman juoruilevan naisihmisen puhetapaa. Siinä se menee kumaraa käyntiään talosta toiseen ja lopottaa mennessään. Nyökkää kevyesti vastaan tulevalle Minna Canthin Kauppa-Lopolle. Samaan hengenvetoon on syytä lisätä, että Lopotin onni on, että se nappaa hyviä sijoituksia myös monissa muissa kuin kamalimpien kirjannimien sarjassa. Lopotti on ehtinyt jo vilahtaa monissa seuraamissani blogeissa. Joitakin siitä kirjoitettuja tekstejä olen lukenutkin ja ne ovat olleet joko kehuvia tai vahvasti kehuvia. Toiset tekstit taas olen ohittanut ajatellen, että palaan niihin, kun oma Lopottini on blogattu. Lyhyessä ajassa T

Vasta luettuani Edward St. Aubynin romaanin Mother's Milk minulle selvisi, että se on osa hänen kirjoittamaansa ns. Melrose-sarjaa. Teosta voi kuitenkin hyvin lukea myös itsenäisenä, vaikkakin se toki varmasti näyttäytyy toisenlaisena, jos on lukenut sarjan edelliset teokset. Mother's Milk on perheromaani kyseisen lajin tummemmasta päästä. Lukiessa tuntuu kuin jauhaisi tehosekoittimessa jääpaloja ja kiviä iloisen polkan soidessa taustalla. St. Aubyn kirjoittaa viiltävästi. Minun oli mahdotonta olla löytämättä omaa paikkaani hänen luomastaan perhekonstellaatiosta. Tämän havainnon tekeminen sattui, kuten asiaan kuuluu. St. Aubynin teksti on monisärmäistä kristallia. Pieniä teräväreunaisia paloja, jotka ihoa vasten hankatessaan synnyttävät verenvuotoa. Edward St. Aubyn näkee tarkemmin kuin useimmat meistä. Hänen näkökykynsä on suorastaan huikaisevan tarkka. Luultavasti hänellä on silmissään ihan erityisiä reseptoreja, jotka mahdollistavat ne mikroskooppisen tarkat havai

Taiye Selasin Ghana ikuisesti on kuin romaanin pituinen alaviite Leo Tolstoin Anna Kareninan kuuluisalle aloituslauseelle: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." On yksi asia olla perhe juridisena yksikkönä ja toinen asia olla sitä emotionaalisesti. Luin Selasin romaanin ensimmäisen kerran englanniksi jo vuosi sitten heti sen ilmestymisen jälkeen. Tuolloin lukeminen kuitenkin venyi muutaman viikon pituiseksi prosessiksi ja halusin nyt lukea teoksen uudestaan intensiivisemmin, jotta se saisi mahdollisuuden kohota kaikkeen loistoonsa ja niin se todella tekikin. Ghana ikuisesti nostaa palan kurkkuun useampaankin kertaan, mutta kyse ei ole siitä, että Selasi - muutamia poikkeuksia lukuunottamatta - pyrkisi sentimentaalisin keinoin vetoamaan lukijaan, vaan pikemminkin siitä, että hänen kykynsä kuvata perhesuhteiden vaikeuksia ja haavoittuvuutta tavoittaa kaikkein pienimmätkin, lähes näkymättömät nyanssit

Tässä kirjoituksessa otan esiin jotakin sellaista Neljäntienristeyksestä, johon aiemmin ei ole kiinnitetty huomiota. Tai niin ainakin uskoisin. Tosin olen aiempia bloggauksia tästä kirjasta vain puolella silmällä vilkuillut, joten varma en tietenkään voi olla, vaikka oikeastaan olen. Vinkki: eräs loistava suomalainen naisnäyttelijä. * Siitä asti, kun varasin Neljäntienristeyksen kirjastosta, olen psyykannyt itseäni lähestymään Kinnusen teosta ikään kuin en siitä ennalta tietäisi yhtään mitään. En silti pystynyt pääsemään eroon niistä lukuisista hehkutusfiiliksistä, joiden alkuunpanijana oli Antti Majanderin ylistävä kritiikki Helsingin Sanomissa. En tosin ole sitä lukenut, mutta sen kaiut ovat kuuluneet kauas. Neljäntienristeys on hieno romaani, mutta luulen, että ilman vuorenkorkuisia ennakko-odotuksia se olisi ollut vielä hienompi. Jotenkin tähän kirjaan törmääminen liian usein, jopa TV-mainoksissa, sai aikaan tuntemuksia ja ennakko-odotuksia, jotka eivät voineet olla vaik