Reader, why did I marry him?

Omasta valkoisen etuoikeutetun asemastani ... Eipä jatketa edellistä lausetta. Alkaa olla jo feminististä peruskauraa tunnustaa valkoisen etuoikeutetun asema. Mutta mitä sitten? Millä tavalla se muuttaa niiden asemaa, jotka eivät ole etuoikeutettuja?  Etuoikeuksien tunnustaminen on etuoikeutettujen etuoikeus. Tunnustamalla omat etuoikeudet - jos rehellisiä ollaan - tullaan liian usein vain pönkittäneeksi omaa etuoikeutetun asemaa.  Edellinen ei tarkoita, etteikö omia etuoikeuksia olisi hyvä tiedostaa, mutta on älyllisesti laiskaa kuvitella, että niin tekemällä edistäisi ei-etuoikeutettujen asemaa. Solidaarisuuden osoittaminen on tärkeää,  mutta näyttäminen ei ole tekemistä. Kun yli 28 miljoonaa Instagram-käyttäjää postasi feediinsä (olin yksi heistä) mustan neliön George Floydin brutaalin poliisimurhan kuohuissa me osoitimme solidaarisuutta, ei sen enempää. * Emma Dabirin What white people can do next. From Allyship to coalition on lyhyt kirja, joka onnistuu tehokkaasti murtamaan moni

Minulla on tarve luoda kirjaelämääni selkeyttä ja tämä ilmenee käytännössä mm. haluna luokitella. Samaan aikaan karsastan luokittelua ja oikeastaan koen luokittelussa tärkeimmäksi pointiksi sen, että kun ensin on luokitellut voi jatkossa haastaa luokittelun ja käyttää sitä sparrausseinänä. Nancy Johnsonin romaanin The Kindest Lie innoittamana kirjaan muistiin muutamia ajatuksia suuren amerikkalaisen romaanin (Great American Novel eli GAN) ympäriltä joitakin mahdollisia tulevia kehittelyjä varten.  On olemassa tietty amerikkalaisen kirjallisuuden tyyppi, jonka nimeä en tiedä (jos sillä nimeä edes on) ja siksi lähden sitä tässä tekstissäni tarkastelemaan  The Kindest Lien kontekstissa. Aloitan peruuttamalla kohdasta, jossa on GAN. Harva, jos kukaan, osannee täydellä tarkkuudella sanoa, mitä tekee romaanista suuren amerikkalaisen romaanin. Tähän kategoriaan on liitetty ensituntumalta toisistaan hyvin erilaisia teoksia. Esimerkkeinä 1900-luvulla kirjoitetuista suurista amerikkalaista roma

Hirmuinen mieliteko.  Ennustamisen hirmuinen mieliteko. Niin hirmuinen, että en kykene olemaan ennustamatta. Siis ennustan (olen siis olemassa). Ennustan, että on tuleva päivä, jolloin Colson Whitehead saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Jos ennustukseni ei toteudu, tapahtuu vääryys. Whitehead tuli suomalaisten laajempaan tietoisuuteen romaanillaan Nickelin pojat . Se on herättänyt ansaittua kehua ja kummallista olisikin, jos niin ei olisi käynyt. Nickelin pojat on vetävästi kerrottu tarina, joka nostaa päivänvaloon yhdysvaltalaisen rasismin. Balladi John Henrystä on teknisesti hyvin eri tyyppinen kirja kuin Nickelin pojat. BJH:stä ei löydy juonivetoista lukijan mukaansa kieputtavaa tarinaa, vaan kirja hypähtelee eteenpäin eri henkilöiden näkökulmien kautta. On jollakin tapaa suorastaan kohtuuton ruopatessaan mukaansa myös osia, joiden välttämättömyyttä itse teoksen kannalta ei aina ole helppo pitää perusteltuna. BJH:n pohjalla on romaanin nimen mukaisesti legenda John Henrys

Nyt on se tilanne, että superlatiiviadjektiivit pyörivät repeat-nauhalla päässäni.  Tekee mieli vaan kehua Judith Kirosin O:ta kaikin mahdollisin tavoin. Tekee mieli kirjoittaa, että jos pitäisi valita 10 parasta elämäni aikana lukemaani runokokoelmaa olisi O ehdottomasti yksi niistä.  Edellinen lause on kuitenkin sellainen löperölause, joita inhoan ja kirjoitin sen vain siksi, että jokaiselle tekstini lukijalle kävisi ihan tuhatprosenttisen absoluuttisen selväksi, että O on järisyttävän hieno runokokoelma.  Kuultakoon pauhua, joka lähtee siitä, kun temppelien esiriput repeävät. Ruotsissa Kirosin kokoelma on herättänyt paljon suitsutusta, jossa tietenkään ei ole mitään ihmeteltävää kenellekään, joka O:n on lukenut. O viittaa Othelloon, joka kulkee läpi tämän teoksen ja transformoituu miehestä naiseksi. Pitkään Othelloa esittivät valkoiset näyttelijät black facessä. Ihonväri onkin keskeinen teema Kirosin runoissa. Sitä paitsi maalataan myös pestään niin, että se helottaa punaisena.  Teo

Minun on usein vaikea päästä sisään Toni Morrisonin kirjoihin, eikä Jazz ole tässä suhteessa poikkeus. Koska Jazz sisältää yhden kaikkien aikojen hienoimmista romaanialoituksista siteeraan sen tähän.   Sht, minä tunnen tuon naisen. Hän asui lintuparven kanssa Lenox Avenuella. Tunnen hänen miehensäkin. Mies rakastui kahdeksantoistavuotiaaseen tyttöön, lankesi sellaiseen syvään, kaameaan rakkauteen, joka teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi, että hän ampui tytön vain pitääkseen tunnetta yllä. Kun nainen, nimeltään Violet, meni hautajaisiin katsomaan tyttöä ja viiltelemään tämän kuolleita kasvoja, hänet heitettiin lattiaan ja ulos kirkosta. Sen jälkeen hän juoksi sankan lumen halki asunnolleen, otti linnut häkeistä ja päästi ne ikkunoista ulos jäätymään tai lentämään, myös papukaijan joka sanoi: "Minä rakastan sinua." Seppo Loposen suomennos tavoittaa hienosti englanninkielisen alkuperäistekstin, joka menee näin: Sth, I know that woman. She used to live with a flo

Koomikko Trevor Noahin elämäkerran Laiton lapsi alaotsikko on Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. Värikkäitä hänen nuoruusvuotensa todella ovat olleetkin. Jopa siinä määrin, että väripaletista jää tuskin yksikään väri käyttämättä. Vuonna 1984 syntyneen Noahin äiti on xhosa-heimoon kuuluva musta etelä-afrikkalainen, isä taas valkoinen sveitsiläinen. Noah itse isännöi nykyisin amerikkalaista satiirista uutistv-sarjaa nimeltä The Daily Show . Vuonna 2018 Time-lehti valitsi hänet maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon. Laittomassa lapsessa kuitenkin keskitytään hänen julkisuutta edeltävään elämäänsä. Erillisistä kertomuksista koostuva Laiton lapsi on saanut nimensä siitä, että Etelä-Afrikassa mustien ja valkoisten väliset suhteet olivat Noahin syntymän aikaan kiellettyjä. Institutionaalinen rasismi määritti rotujen sekoittumisen rikokseksi, jonka katsottiin kyseenalaistavan rotusorrolle perustuvan yhteiskuntajärjestyksen ja tuovan ilmi tämän järjestelmän kestämättömyyd

Onko Rosa Clay uusi Stoner ? Siihen sillä on ainakin kaikki mahdollisuudet. John Williamsin Stonerin tapaan Rosa Clay puhuttelee ihmisen kaikkein inhimillisimpiä psyyken osia. Se koskettaa ja kirpaisee. Se muljahtelee sydänalassa. Rosa Clay on fiktiivinen kuvaus todellisesta historiallisesta henkilöstä. Vuosina 1875-1959 elänyt Rosa Clay oli ensimmäisiä afrosuomalaisia. Hänet adoptoitiin Suomeen 13-vuotiaana Ambomaalta, jossa hänen kasvattivanhempansa toimivat lähetyssaarnaajina. Rosan biologisista vanhemmista isä oli valkoihoinen eurooppalainen, äiti taas tummaihoinen afrikkalainen. Vuonna 1904 Suomessa opettajaksi opiskellut Rosa muutti Amerikkaan, jossa hän vietti loppuelämänsä. Kannas kuvaa Rosan lapsuutta, joka oli kovaa kohtelua täynnä. Kasvattiäidilleen hän oli "harmi ja taakka", kasvatti-isä taas näki hänet "kuin varjon". Erityisesti kasvattiäidin käytös Rosaa kohtaan oli julmaa, eikä hän lakannut muistuttamasta Rosaa siitä, että tämä on erilainen k

Niin hellää. Niin lämmintä. Niin karheaa. Niin tulvillaan "voitokasta surua". James Baldwinin romaani  If Beale Street could talk julkaistiin vuonna 1974 (Jos tämä katu osaisi puhua, Otava 1975, suom. Eero Huhtala). Kuitenkin vasta tänä vuonna minulle tuli täysin välttämätön tarve lukea Baldwinin teos. Se johtui tietenkin siitä, että tämän romaanin pohjalta tehty Barry Jenkinsin ohjaama samanniminen elokuva alkoi pyöriä myös suomalaisissa leffateattereissa. Yritin useaan kertaa mennä katsomaan tätä elokuvaa, mutta esitysajat olivat kerta toisensa jälkeen omiin aikatauluihini huonosti sopivia ja hyvä niin, sillä oli parempi lukea ensin romaani ja muodostaa kuva tapahtumista sen pohjalta. Romaanin alussa Tish on 19-vuotias ja raskaana. Hänen poikaystävänsä, 22-vuotias Fonny on vankilassa, eikä ole tietoa, milloin tämä pääsee sieltä pois. Myöhemmin paljastuu, että raiskauksesta syytetty Fonny on syytön, mutta hänen syyttömyytensä osoittaminen tuomioistuimelle osoittautuu

Nyt on satiiri yhteiskuntakritiikiin palveluksessa tavalla, joka antaa aihettaa kattaa juhlapöytä. Monet näistä novelleista ovat tylyjä, mutta samaan aikaan myötätuntoisia ja ihmisen puolella. Friday Black häiritsee, eikä anna rauhaa. Adjei-Brenyahin tekstit ovat tulitikkuja, jotka pakottavat myös valkoisen ihmisen silmät auki. Nana Kwame Adjei-Brenyah (s. 1990) on ghanalais-amerikkalainen kirjailija, jonka tekstejä on aiemmin julkaistu useissa lehdissä. Friday Black on hänen esikoisteoksensa, eikä tarvitse omata ennustajanlahjoja todetakseen, että tässä on kirjailija, josta tulemme jatkossa kuulemaan vielä paljon. Friday Blackin novellit piikittävät amerikkalaista rasismia ja konsumerismia, eivätkä ne tee sitä hellävaraisesti. Kokoelman ensimmäinen novelli The Finkelstein 5 on niin dynamiittia satiiria, että sitä lukiessani olen jo valmis julistamaan uuden kirjallisen tähden syntyneen. Novellissa kuvataan, miten valkoinen amerikkalaismies käyttää äärimmäisen brutaalilla taval

Nyt on suuri tarina! Uzondinma Iwealan romaania Speak no evil lukiessani mielessäni kiersivät kehää Ang Leen elokuva Brokeback Mountain , Angie Thomasin romaani Viha jonka kylvät sekä Taye Selasin romaani Ghana Ikuisesti . Brokeback Mountain, koska Speak no evil herättää minussa samansukuisen valtavan tunnereaktion, joka Iwealan romaanin kädestäni laskiessani saa minut tuijottamaan ikkunasta ulos ja tuntemaan, miten suru huuhtoo sanojani, tarttuu niitä kädestä ja vie ne mennessään. Angie Thomasin Viha jonka kylvät, koska sen lailla Speak no evilissä nousee keskiöön amerikkalaisen poliisin rotuennakkoluulot ja niiden käytännön seuraukset. Taye Selasin Ghana ikuisesti, koska Iwealan tekstissä on samaa värisevää kirkkautta ja taivaalle kohoavia mustia pilviä, jotka saavat aavistamaan pahaa ja lukiessa voi melkein fyysisesti tuntea, miten sydän pusertuu kasaan. Nigerialais-amerikkalainen Uzondinma Iweala (s. 1982) debytoi romaanilla Beasts of No Nation  (2005), jonka pohjal

Tämä on tunnebloggaus, eikä ole sattumaa, että julkaisen Koko Hubaran Ruskeista Tytöistä kertovan tekstini juuri Minna Canthin päivänä. Ruskeat Tytöt on kirja, jota ei ole tarkoitettu minulle. Mitä luultavimmin sitä ei ole tarkoitettu myöskään sinulle, sillä todennäköisyys on suuri, että sinä olet minun laillani valkoinen ihminen. Siitä, että olemme valkoisia seuraa monenlaisia asioita. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että sinä tai minä olisimme millään tavalla asiantuntijoita sen suhteen, mistä Koko Hubara kirjoittaa kirjottaessaan ruskeille eli ei-valkoisille tytöille. Selvennän asiaa kertomalla esimerkin, jonka minulle kertoi Slavoj Žižek:* Spike Leen elokuvassa Malcolm X on hieno yksityiskohta: kun Malcolm X lopettaa yliopistossa pitämänsä puheen, nuori valkoihoinen nainen tulee hänen luokseen ja kysyy, mitä hän voisi tehdä tukeakseen mustien taistelua. Malcolmin vastaus kuuluu: "Et mitään."  Žižek jatkaa, että Malcolm X:n vastaus ei tarkoita konkreettisesti sit

Jos tuntuu välillä siltä, että ei uskalla tai jos pelottaa uudenlaisessa tilanteessa kannattaa jo ihan senkin takia lukea Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen . Tekisi mieli sanoa, että tämä kirja muutti elämäni ja sanoisinkin, jos se ei kuulostaisi niin hölmöltä ja mainoslausemaiselta. Vähän sillä tapaa pääsi kuitenkin käymään ja tästä asiasta lisää hieman alempana. Jos joku sanoo minulle Jani Toivola, niin ensimmäinen asia, mikä minulle tulee mieleen on päänsisäinen kuva Jani Toivolasta loikkimassa pitkin askelin vesilammikoiden yli kelloonsa vilkuillen, sillä hänellä on jo kiire. En kyllä yhtään tiedä, mistä moinen kuva on päähäni muodostunut, enkä tiedä sitäkään, käyttääkö Jani Toivola rannekelloa. Tämän kirjan luettuani voin todeta, että oleellisempaa tässä kuvassa onkin se, että näen Jani Toivolan liikkeessä, menossa jonnekin ja jotakin kohti. Luin tämän kirjan jo joku aika sitten ja olen jo valitettavasti joutunut palauttamaan sen takaisin kirjastoon, joten en py

Katsokaa tuota naista. Hän on Ruby Dell. Halveksittu, syntinen, kummallinen ja muutoinkin epäkelpo. Katsokaa nyt, hän kyykistyy ja virtsaa kadulle. Mokoma iljetys. Hän on palannut New Yorkista Libertyn kaupunkiin Teksasiin. Parempi kun ei olisi, sillä Libertyssä häntä ei kaipaa kukaan. Vaan kaipaapas. On yksi, joka näkee kuka Ruby todellisuudessa on. Joka näkee, että hän on ennen kaikkea ihminen. Hänen nimensä on Ephram ja hänen siskonsa Celia on hänen äitinsä. Ei oikeasti tietenkään, vaan itse itsensä Ephramin äidiksi korottanut sisarusten vanhempien kuoltua.  Siinä missä Ruby on silmätikku, on Ephram niitä, joita tuskin huomaa. "He was a moving blur on the eyes' journey to more delicate and interesting places." Rienausmusiikkia Pietarin kirkossa Joitakin vuosia sitten olin Roomassa, jolloin kävin myös Pietarin kirkossa. Se, mitä siellä koin on lähimpänä pyhää, mitä elämässäni olen kokenut. ’Rubyn’ sielunmaisema vei minut takaisin Pietarin kirkkoo