P.I. Jääskeläisen lukemisessa riemastuttavinta on se, että hänen kirjojensa parissa on älykkäästi hauskaa. Etukäteen ei tiedä, mille matkalle lähtee, kun tarttuu P.I:n kirjaan. Yllätyksiä sattuu ja tapahtuu ja todellisuuden rajat venyvät ja paukahtelevat. Ihan kaikkein parasta on se, että P.I.:llä on minuun inspiroiva vaikutus. Siihen ei pysty edes monet niistä, joiden teoksia raahataan mukana vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen. Arvostan kovasti tällaista lukijan aivojen stimulointia. En ole suuri suomalaisen realistisen kirjallisuuden ystävä. Se on tietysti pelkästään minun häpeäni, ei kyseistä tyyliä kirjoittavien kirjailijoiden. Ehkä tätä ei edes pitäisi sanoa ääneen, mutta olen aivan liian kuriton valehdellakseni. Ennen tämän blogin aloittamista olin varsin pihalla viime aikaisen suomalaisen kirjallisuuden suhteen noin ylipäätään. P.I:kin oli minulle tuttu ainoastaan nimenä ja luin noin vuosi sitten Harjukaupungin salakäytävät autuaan tietämättömässä neitseellisyyd
Valetulenkantajan kulttuurilaboratorio