Simon Limbresin aivot ovat tuhoutumassa, hukkumassa vereen.
Kuvittele mies ja nainen ja heidän väliinsä kylmälaukku. Sen sisällä on ihmisen sydän. Ei ole kovinkaan montaa tuntia siitä, kun sama sydän oli Simon Limbresin rinnassa. Nyt se on kylmälaukussa ja toisaalla odottaa Clairé Mejan, joka ilman uutta sydäntä voi kuolla koska tahansa.
Varoitus: tämä bloggaus ja Maylis de Kerangalin romaani voivat aiheuttaa epämiellyttäviä tunteita herkimmille ihmisille - erityisesti, jos läheisesi on juuri tällä hetkellä vakavasti sairas.
I näytös: Suru
On kirjoja, joista ei halua sanoa mitään tai joista tuntuu jollakin tapaa väärältä tai moraalisesti kyseenalaiselta sanoa mitään. Tähän joukkoon kuuluu Maylis de Kerangalin peräti 10 kirjallisuuspalkintoa Ranskassa napannut Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Réparer les vivants, 2016). Kertomus on hyvin intiimi ja sen imu niin vahva, että kun lukemisen on aloittanut on pakko vaan jatkaa jatkaa jatkaa, vaikka omat tuntemukset räiskyvät pitkin seiniä kuin automaattinen squash-pallo. Ja se märkä. Se ei ole hikeä.
Romaanin alussa kolme kaverusta on aamuyön tunteina lähdössä surffaamaan. Etsimään sitä kaikkein täydellisintä aaltoa, joka nostaa endorfiinit tappiin. Ja he lähtevät. Ja he surffaavat. Ja he lähtevät kotimatkalle. Ja heistä hän, joka on kuskina, menettää auton hallinnan. Kuski ja auton oikeanpuoleisen oven vieressä istuva nuorukainen selviävät murtumilla. Sen sijaan Simon Limbres, joka istuu keskellä ilman turvavyötä ei onnettomuuden jälkeen ole enää hengissä.
De Kerangal kuvaa surua. Niin suurta surua, jonka kuvaamiseen sanoja ei ole. Silti hän kuvaa sitä kuin riivattu ja pakkomielteen vallassa oleva. Kuvaa surua pitkin hienoin lausein, jotka kantavat minua kuin aallot nuorukaisia teoksen alussa. Herran jumala, minä olen nyt keskellä sitä kaikkea. Minun lukemiseni tökkii sitä. Ei tämä kaikki, mitä käy Simonin vanhempien mielessä kuulu minulle ollenkaan. Ja tietysti ne ajatukset, että jos. Ne ajatukset, joita ei halua edes ajatella. Ne ajatukset, joita pelkää ajatella. Sairaalanhaju. Pitkät käytävät. Koneet, joista lähtee sihiseviä ääniä. Sängyssä Simon Limbres, joka vaikuttaa nukkuvalta, mutta on kuollut.
II näytös: Suru ja se kaikki muu
Simon Limbres makaa sairaalasängyssä. Lakana kohoaa vähän. Näyttää kuin 19-vuotias Simon nukkuisi. Hänellä on monia elimiä, joita voitaisiin käyttää jonkun toisen potilaan pelastamiseen.
Simon Limbresin maatessa sairaalasängyssä hänen vanhemmilleen kerrotaan mahdollisuudesta antaa lupa elintenluovutukseen. Yhden kuolema on toisen elämä konkreettisimmalla mahdollisella tavalla. Samaan aikaan kun Simonin vanhemmat ovat poikansa kuoleman myötä menettäneet iäksi sen maailman, jossa he tähän päivään asti ovat eläneet, maailma mennä porskuttaa eteenpäin painavin ja kuraisin saappain. Yksi sairaanhoitajista pohtii rakkaushuoliaan, elinsiirtovastaava lauleskelee ja pitää huolta lemmikki-Tiklistään. Sydänkirugit kamppailevat paikasta sydänkirurgien kukkulan kuninkaana. Juuri tässä on de Kerangalin romaanin nerokkuus, sen sydänalaa muljautteleva taidokkuus. Tässä hänen tavassaan kuvata, miten muiden ihmisten elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät osoittaa, että de Kerangal tuntee aihepiirinsä äärimmäisen hyvin. Kerronnan tarkkuus saa toisinaan melkeinpä pyytämään armoa. De Kerangal nostaa esiin myös ne perusteet, joiden turvin lääketiede määrittää ihmisen kuoleman. Jos kaikki elintoiminnot ovat lakanneet, vaikka sydän vielä lyö, ihminen on kuollut. Tätä ajatusta on vaikea hyväksyä. On vaikea päästää irti sydämen asemasta elämän ja kuoleman välisen rajan määrittäjänä.
Sydän on elin, mutta myös paljon muuta. Sen symboliarvo on huikea. Se on suosittu hymiö, "rakkauden universaali kuvasymboli", se on logo, jonka avulla rakastetaan milloin mitäkin, kuten vaikkapa
Kun tuntuu pahalta, sanotaan että ottaa sydämestä. Kun rakastetaan, ollaan valmiita lupaamaan oma sydän toiselle ihmiselle. Syntymäpäiväkorttiin kirjoitetaan: sydämelliset onnentoivotukset. Ylempänä käytin ilmaisua "sydänalaa muljautteleva taidokkuus." Sydämeen viitataan usein muodossa tai toisessa. Se on ihmisen erityisin elin. Se pumppaa verta verenkiertoon. Aikuisen ihmisen sydän painaa 250-350 grammaa.
Näytösten jälkeen
Maylis de Kerangal on koreografin tarkkuudella suunnitellut tarinan jokaisen yksityiskohdan. Tekstin dramaturginen virta vie mukanaan lupaa kysymättä. Niin valtavan hieno kuin teoksen alkuosa onkin, ilman romaanin loppupuolella kuvattuja tapahtumia ja niiden avulla luotuja ristikkäisvalotuksia Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät olisi vaarassa jäädä potenssiin korotetuksi paulocoelhoksi. Nyt tästä ei ole pelkoa, vaan de Kerangal - jos nyt tällaista ilmaisua tässä yhteydessä voi käyttää - kirjoittaa itsensä suoraan sydämeen. Se sattuu.
Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (2016)
255 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Réparer les vivants
Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen
Kustantaja: Siltala
Kuulostaa liian raskaalta minulle, vaikka muuten taidokkaalle (kun välttää coelhonkin, huhhuh).
VastaaPoistaTästä kirjasta on vaikea sanoa mitään, eikä oikeastaan edes kannata. Herättää monenlaisia tunteita, ahdistaviakikin. Kiitos bleue.
PoistaNo jopas! Tämä on mulla parhaillaan lainassa, mutta saapa nähdä ehdinkö lukea. On taas "vähän" kerääntynyt noita kirjoja :D Pidän tämän yhtä kaikki mielessä, jos kaipaan sydänalaa muljauttelevaa tarinaa.
VastaaPoistaMietin, bloggaanko tästä ollenkaan, sillä kun bloggaan otan tähän väkisinkin jonkinlaisen kannan, enkä oikeastaan haluaisi niin tehdä. Kiitos Maisku.
PoistaVaroitus: tämä bloggaus ja Maylis de Kerangalin romaani voivat aiheuttaa epämiellyttäviä tunteita herkimmille ihmisille - erityisesti, jos läheisesi on juuri tällä hetkellä vakavasti sairas.
VastaaPoistaSain tämän vastikään kirjastosta ja voi ei, varoituksesi osuu hyvin. Mitään tämän kirjan tarinan kaltaista täällä ei ole meneillään, mutta toivottavasti suru ei nyt ota yliotetta. Arvostan kyllä sitä jos surua kuvataan hyvin, joten jo sen tähden aion tämän lukea.
Ajattelin, että laitan nyt varmuudeksi tuon varoituksen, sillä tämä on aika hurja kirja tai ainakin oli sitä minulle. Mitään tarkoituksellista lukijan tunteisiin vetoamista tai itkettämistä tästä ei löydy, mutta koko aiha on aika rankka. Kuinka ollakaan saatuani tämän bloggauksen valmiiksi pysäytti minut seuraavana päivänä henkilö, joka antoi minulle kortin, jolla voi tehdä elinluovutustestamentin. Aikamoinen sattuma tuokin. Kiitos Laura. Tulee olemaan kiinnostavaa lukea, mitä sinä tästä de Kerangalin romaanista olet mieltä.
PoistaAnteeksi, nyt tulee tosi omituinen kommentti ja ehkä aiheen vierestä osittain. Mutta onko Simon hengityskoneessa? Jos on, niin ei varmaan näytä vain nukkuvalta. Kun ihminen on hengityskoneessa, hän "hytkyy" ilmankulun tahdissa. Rinta nousee ja laskee todella rajusti. Se on oikeastaan aika kamalaa. Ihminen näyttää ihan sätkynukelta siinä. Ei nukkuvalta, vaan elottomalta sätkynukelta.
VastaaPoistaTämä kirja periaatteessa kiinnostaa, mutta periaatteessa ei. Luulen, että jossain vaiheessa luen. Ehkä.
Älä nyt ollenkaan pyytele anteeksi. Kiinnostavan asian nostit esiin.
PoistaMulla ei enää ole tuota kirjaa, kun vein sen jo kirjastoon. Tilanne siis Simonin kohdalla oli se, että hänen kaikki aivotoimintansa oli lakannut, mutta sydän löi vielä. Tällaisessa tilanteessa käsittääkseni sydän ei voi lyödä ilman että sitä avustetaan koneellisesti. Onko tuo sitten hengityskone vai mikä kone, tähän ei riitä asiantuntemusta vastamaan.
Kirjassa joka tapauksessa oli, että Simon näytti nukkuvalta. Onkohan sitten eroa siinä, että jos on hengityskoneessa ja on aivotoimintaa tai sitä ei ole, niin näyttääkö se erilaiselta. Tähän nyt tarvittaisiin lääketieteen ammattilainen.
Kiitos Elegia kiinnostavasta kommentista, vaikka en nyt tosiaan osannutkaan esiinnostamaasi asiaan vastata.
Tuo varoitus on varmasti paikallaan. Hieman arastelin aloittamista. En pystynyt ottamaan unikirjaksi, välttelin. Pelkäsin pahempaa. Sen takia korostin omassa tekstissäni sitä, että teosta ei kannata pelätä. Tätä kannattaisi lukea enemmän blogeissa.
VastaaPoistaIhan sama Ulla, minäkin arastelin tai oikeammin pelkäsin, että tässä päädytään johonkin sentientaalisuussössöön, mutta niin ei ollenkaan onneksi käynyt. Sanoisin, että tämä on niitä kirjoja, jotka jokaisen kannattaisi lukea. Kiitos Ulla.
PoistaTämä kirja on eittämättä surullinen, mutta jotenkin kummasti tämä ei ahdistanut minua yhtään. Saatoin jotenkin lähteä niin mukaan tuohon kieleen, että ihastelin vaan Kerangalin huomiokykyä ja kekseliäisyyttä, enkä niinkään ajatellut aihetta.
VastaaPoistaTai jos ajattelinkin, tuntui, että Kerangal ennemminkin kuin suri nuorukaisen kohtaloa, halusi sanoa että elämä jatkuu.
Vaikka kyllä hän aika tylysti hylkäsi ne lapsensa menettäneet vanhemmat. En tiedä. Hieno kirja joka tapauksessa.
Tämä kirja on suorastaan merkillisen vahva suoritus. On niin paljon kohtia, joissa voisi mennä pieleen, mutta de Kerangal osaa kertoa tarinan niin, että ei ole mitään pinnallista tunteisiin vetoamista.
PoistaKovin vähän tästä on puhuttu, kun ajatellaan, miten hienosta kirjasta on kyse. Voisi käyttää sanaa 'kokonaisvaltainen.' Kiitos Erja kommentista.
Koin samalla tavoin intiimiyden, tekstin imun jolloin sitä oli vaan luettava, ja myös ajoittaisen armon anelun yksityiskohtien vyörytyksen edessä. Samoin ajattelin siitä, että vaikka alkukin on taitavaa kirjoittajan työtä, loppupuoli on se, joka todella saa tunteet pintaan vaikka niitä ei erityisesti kutsutakaan. Loppu myös nostaa kirjan niiden merkittävien joukkoon.
VastaaPoistaOnpa kiinnostavaa Tuomas erityisesti tuo, että sinäkin nostat suureen arvoon juuri kirjan jälkimmäisen puolen. Muistan, että luin jonkun kirjoituksen, jossa ihmeteltiin, miksi loppupuolella kerrotaan niitä juttuja, mitä siinä kerrotaan. Mulla on ihan sama, että tuo loppupuoli teki tästä suuren.
PoistaToivon, että monet lukijat tämän kirjan vielä löytäisivät, kun tuntuu, että tämä on jäänyt vähän paitsioon.
Kiitos kommentista.
Lähdin heti innoissani etsimään Kerangalin muita kirjoja, joita näyttäisi olevan kymmenen kappaletta. Mutta eipähän ole suomennettu kuin tämä yksi. Kolme vuotta ranskaa lukujärjestyksessä lukiossa kymmeniä vuosia sitten, eipä siitä paljon iloa ole.
VastaaPoistaHei,
PoistaOlen ihmetellyt, että tästä kirjasta ei ole enempää puhuttu. Tässä kun on paljon aineksia juuri sellaiseksi teokseksi, joka herättää keskustelua. Ehkä on sitten jäänyt muiden kirjojen varjoon. Parnassossa tosin oli tästä Tommi Melenderin kirjoitus, mutta en ole vielä ehtinyt tutustua.
Kiitos kommentistasi. Kiva kun kävit :D
Itketti jo tätä tekstiäsi lukiessa. Luen varmaan jossain vaiheessa, kiinnostaa ja kammottaa samaan aikaan. Vai voiko sairaalakammoinen lukea tätä lainkaan?
VastaaPoistaLinnea, haluan heti kuivata kyyneleesi. :D
PoistaLaitoin tähän tekstiin varoituksen, koska tämä voi herättää varsin suuria tunteita ja riippuen tietysti, missä elämäntilanteessa lukija sattuu olemaan. Siihen, voiko sairaalakammoinen lukea tätä en kyllä osaa vastata. Tämä ei ole kirja, jossa tahallaan pyritään itkettämään lukijaa (sellaisia en jaksa). Tämä vaan on ... hyvä kirja. Tärkeä.
Olet kyllä uskomaton. Minäkin vetistelin täällä tuon mukaansa tempaavan kirjoituksesi vuoksi, vaikken ole vetistelevää tyyppiä ja inhoan kaikkea lässytystä. Olen itse menettänyt sisareni lento-onnettomuudessa 1982 ja se on vain se juttu, jota ei koskaan unohda. (Ja tietysti se vanhemoien surun näkeminen oli rankkaa.) Tämän aion kyllä lukea.
VastaaPoistaKannattaa lukea. On hieno. Herättää myös paljon ajatuksia.
PoistaHups, varmistan vielä, ettet käsittänyt väärin. Sin ET lässyttänyt. Kirjoitit juuri niin kuin piti.
VastaaPoistaVoi sinua! :D Juu en käsittänyt väärin.
Poista