Torstain visiitillä äidin luona en ehtinyt (enkä jaksanut) käydä myös isän luona. Päätin palata kyläilemään viikonloppuna uudelleen, nyt myös isän luokse. Perjantaina alkanut lumisade jatkui lauantaina ja aura-autot olivat auttamattomasti myöhässä. Olinkin tyytyväinen, että olin säätietojen valossa ajoittanut käyntini sunnuntaille. Keli oli silloin huomattavasti parempi ja tiet paremmassa kunnossa.
Hyvästelin äidin oikein kunnolla jo torstaina, joten hänen tapaamisensa uudelleen sunnuntaina oli aivan ekstraa. Surullisen hyvästelyn sijaan tämä oli mukava jälleen näkeminen. Tosin äiti ei ollut yhtään paremmassa kunnossa. Ehdottoman hyvää oli se, että kipuäännähtelyjä ei kuulunut nyt ollenkaan. Oli lohdullista, että hänen olonsa oli nyt kivuton ja kipulääkitys oli löytynyt kohdilleen.
Jatkoin edellisen kerran silittelylinjalla. Juttelin myös pitkää ja puuduttavaa monologia (itseäkin alkoi haukottamaan). En uskonut hänen rekisteröivän enää mitään sanoja, mutta aina kannattaa yrittää. Äänen hän saattaisi kuulla ja ehkä tunnistaa. Tai sitten ei. Mutta aina kannattaa yrittää 👍.
Jätin edellisellä kerralla äidille oman tekemäni neulehuivin. Se oli nyt levitetty kauniisti pitkin pituuttaan äidin päälle.
Äiti ei näytä enää yhtään omalta itseltään.
Kerroin äidille, että olen ilmoittanut hänen tilanteestaan hänen kahdelle siskolleen, jotta he ymmärtävät, miksi äiti ei vastaa puhelimeen. Sanoin myös, että on helpottavaa, ettei hänellä ole enää niin paljon kipuja. Kannustin häntä lepäämään ja nukkumaan edelleenkin, jos hän vain malttaisi ja pystyisi. Olo pysyisi kaikkein parhaimpana juuri niin. Ja silittelin häntä aina hengitystahdin muutosten myötä.
Selailin samalla rauhallisina hetkinä netistä kuoleman etenemistä. Väsymys, ruokahaluttomuus, ruumiin lämpötilan kohoaminen. Toki muitakin merkkejä oli. Äidin kroppa oli todella kuuma, mutta se johtunee lämmönsäätelyjärjestelmän vaikeuksista. Näitä linkkejä ei kannata tutkia, jos vähänkään arveluttaa aiheen kohtaaminen. Mutta kuoleman merkeistä luin
täältä. Kuolemasta ja saattohoidosta mm.
täältä. Sain myös ymmärrystä siitä, miksi saattohoitovaiheessa potilasta ei enää nesteytetä.
Sunnuntaina äiti oli ollut käytännössä jo reilun viikon syömättä ja juomatta. Suuta kostuteltiin. Ihmettelin, miten pitkään hän jaksaa sinnitellä.
Kolme kerrosta ylöspäin samassa palvelukodissa isän luokse. Isä istui reippaana päivähuoneessa pyörätuolissa, mutta istuma-asennossa kuitenkin. Hän oli reipas ja hyväntuulinen, hyvin paikalla tässä hetkessä. Sanoisin jopa melkoisen 'normaaliksi' ollakseen alzheimer-potilas. Oman tunnelman muuttaminen isän ilon reippaisiin hetkiin oli melkoinen hyppäys.
Isä jaksoi naureskella. Erehtyi välillä luulemaan minua Annikiksi (vaimokseen), mutta enimmäkseen sopeutui oikein hyvin siihen, että olen hänen tyttärensä. Edellisellä kerralla tavatessamme hän oli hieman melankolinen eikä muistanut olevansa naimisissa. Isä liikuskeli pyörätuolilla näppärästi jalkojensa avulla ja menomono oli todellakin kohdallaan.
Tuntui hyvältä kohdata hänen hyväntuulisuutensa. Tätä vastapainoa minä tarvitsin.
Ajelin kotiin Hämeenlinnaan ja hieman aikaa kotona vietettyäni puhelin soi. Hoitaja hoivakodista kertoi äidin kuolleen hetki sitten. Sillä hetkellä tuntui hyvältä, että olin ehtinyt vielä kerran käymään hänelle juttelemassa ja häntä silittelemässä.
Tänään onkin sitten ollut vähän tyhjä olo. Töiden lisäksi jonossa on ollut äidin sisaruksille asiasta ilmoittelua, hoivakodin kanssa äidin asunnon tyhjentämisestä sopimista ja niin edelleen.
Veljen kanssa tekstaillaan jatkosta. Olemme niin eri kartoilla ja planeetoilla, että tässä kannattaa aina välillä hengitellä syvään ja hakea uusia suuntimia.
Jouluun on enää puolitoista viikkoa. Ehkäpä sitäkin pitäisi tässä kaiken lomassa ajatella? Hyvältä ajatukselta se ainakin näin nopeasti mietittynä tuntuu.
Rauhaisaa joulukuun jatkoa 🤍
