Metsäisillä teillä oli jäistä tai vetistä ja jäistä. Kesäiset pysähdyspaikat olivat lumipenkkojen alla eikä paikkoja pysähtymiseen oikein löytynyt. Osa pelloista oli melkein sulia, suurin osa kuitenkin kunnon lumipeitteen alla.
Vaikka kuvaustilaisuudet olivat rajallisia, mieli nautti auringosta ja sen myötä tulvivasta valon määrästä. Reissu oli ehdottomasti siihen käytetyn ajan väärtti.
Laulujoutsenia näin jo viime viikolla. Tänään näin pelloilla muutamia joutsenpareja. Muutaman kuvankin sain :-)
Elämän rajallisuutta tuli pohdittua taas viime viikolla yhden suru-uutisen jälkeen. Tähän ikään mennessä suru-uutisia on ehtinyt tulemaan jo melkoinen määrä. Niiden vastaanottaminen ei sinänsä helpotu ollenkaan. Vaikka kuoleman läheisyys ei enää yllätä, jokainen ihminen on ainutlaatuinen. Sekin on tässä iässä jo selvää, ettei kuolema kysy ikää. Silti pitkän elämän eläneen ihmisen kuolema on jotenkin helpompi hyväksyä kuin kesken perinteisen elämänkaaren täältä lähteneen ihmisen kohtalo.
Lykkäämiselämä (sitku) ei todellakaan kannata. Elämää kannattaa elää joka päivä (nytku) parhaan tahtonsa mukaan. Ei kuin viimeistä päivää, mutta tasapainoisesti. Suomalaiseen kansanperinteeseen ei kuulu rakkaudenosoitukset, ainakaan puolisoa tai lapsia lukuunottamatta. Jospa sittenkin viitsisi sanoa sille hyvälle työkaverille, että hänen kanssaan on kiva tehdä töitä. Tai sille hyvälle ystävälle, että arvostaa oikein tosissaan hänen läsnäoloaan ja ystävyyttään. Ei kauhean vaativa juttu, mutta se on helppo jättää tekemättä, kun sen muka ehtii myöhemminkin. Tai koska tuo toinen muka varmaan ymmärtää sen muutenkin.
Luulen, että työkaverini ymmärsi minun arvostavan häntä, vaikken varmaan koskaan sanonut sitä ääneen. Mutta miksiköhän minäkin sen sanomista oikein pihtailin? Täytyy opetella toimimaan paremmin.