Selma Lagerlöf, Gösta Berlingin taru. Suomentanut Joel Lehtonen. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912. Alkuteos Gösta Berlings saga, 1897.
H. K. Riikonen kirjoittaa:
Lövenin pitkä järvi,
Broby, Ekeby, Berga ja Gurlita-kukkula ovat kaikki paikkakuntia Värmlannin
maakunnassa Ruotsissa, mutta ne ovat myös paikkoja Selma Lagerlöfin myyttisessä
maakunnassa, jota hän kuvaa teoksessaan Gösta Berlingin taru. Tämän
myyttisen Värmlantinsa Lagerlöf on kansoittanut erikoislaatuisilla henkilöillä
samoin kuin Arvi Järventaus myyttisen Ruijansa teoksessa Satu-Ruijan maa.
Lagerlöfin henkilögalleriaan kuuluu joukko ikimuistoisia hahmoja, kuten nimihenkilö,
virkaheitto pappi Gösta Berling, majurinrouva Samzelius, Brobyn saita pappi,
Forsin ilkeä tehtaanpatruuna Sintram, laiska Kristofer-serkku, luuvalon jäytämä
vänrikki Rutger von Örneclou, joka aikoinaan oli osannut tanssia la cachuchaa
kuin oikea espanjalainen, ja monet muut. Useat henkilöhahmoista muodostavat
oman kollektiivinsa Ekebyn kavaljeerit, ”joilla on seikkailun, suruttomuuden,
hurjuuden henki”.
Lagerlöfin tyyliin kuuluu
henkilöiden varustaminen vanhojen eeposten tapaan jollain usein toistuvalla
epiteetillä, kuten Bron hyvä vanha rovasti, vahva kapteeni Kristian Berg, tuima
eversti Beerencreutz, vanha Eberhard-setä, filosofi, tai Jumalan matkamies,
kapteeni Lennart. Lövenkään ei ole pelkkä Löven vaan ”Lövenin pitkä järvi”. Lagerlöfin
Värmlantiin kuuluvat myös Dovren noita-akka, jonka kertoja sanoo nähneensä ja
jonka yhteydessä mainitaan ”väkevät suomalaiset jumalat”, pohjoisten metsien
suomalaiset savupirtteineen, mustalaiset ja synkät metsät petoineen.
Gösta Berlingin taru
kertoo värmlantilaisseudun erikoisista persoonallisuuksista ja heidän
vaiheistaan. Teos on sarja väljästi toisiinsa liittyviä kertomuksia tästä
yhteisöstä. Yhtenäisyyttä luovat Gösta Berlingin hahmo ja värmlantilainen
miljöö erityisesti Lövenin järven ympärillä (mukana onkin seudun kartta). Kertomusten
aiheet ovat vaihtelevia: karhunkaato, huutokauppa, tanssiaiset, rakkaus ja
avioliitto, vanhat ajoneuvot tai vaikkapa Bron papin saituus. Vaikka välillä
puhutaan niinkin realistisesta asiasta kuin raudan Ekebystä kuljettamisesta
Göteborgiin, kaikenlaista ihmeellistä ja yliluonnollista tapahtuu: kirkon ovet
lentävät auki, kun vanhat pyhimykset palaavat – he olivat olleet maalauksina
kirkon seinillä, kunnes kreivi Dohna maalautti koko kirkon valkoiseksi.
Kaikki on kerrottu
henkilöihin ja maisemaan syvästi eläytyen. Kertojan – ja samalla myös
Lagerlöfin itsensä – voimakasta eläytymistä osoittavat lukuisat puhuttelut
(apostrofit). Kirjallisuudesta tuskin löytyy toista teosta, jossa eläytyvä
puhuttelu olisi viety niin pitkälle kuin juuri Gösta Berlingin tarussa.
Kertoja saattaa puhutella yhtä hyvin lukijaa kuin teoksen henkilöhahmoa
(”Nouse, oi Kristofer serkku”), henkilöryhmiä (”Oi, myöhäisen ajan lapset!”,
”Ystävät, ihmislapset”) mutta myös luonnonelementtiä (aallot). Kun Ekebystä ei
saatu lähetettyä rautaa Göteborgiin, kertoja puhuttelee kavaljeereja: ”Nouskaa,
te suruttomat! Jalkeille, te kodittomat! Sallitteko te moista Ekebyn
häväistystä! Oi, niin totta kuin te rakastatte sitä paikkaa, ihaninta Jumalan
kauniissa maailmassa, niin totta kuin se on kaipuunne kohde kaukana
kulkiessanne, niin totta kuin ette voi lausua sen nimeä muukalaisten parissa
silmänne vettymättä, nouskaa, kavaljeerit, pelastakaa Ekebyn kunnia!”
Puhuttelun kohteena ovat myös naiset: ”Oi, menneiden aikojen naiset!” Mukana
onkin joukko ikimuistoisia naishahmoja kuten Anna Stjärnhök, kreivitär Dohna,
Margareta Celsing ja Marianne Sinclaire.
Kertojan syvää
eläytymistä kuvaa hyvin myös seuraava jakso: ”Voiko se, jonka mieli hersyy
tarinoita, koskaan vapautua niiden vallasta? Yötuuli vonkuu ulkona, fiikuksen
ja neriumin kankeat lehdet naputtavat parvekkeen pilariin, taivas kaareutuu
tummana vuoriselänteen yllä, ja minä, joka istun yksin yöllä kirjoittamassa,
palava lamppu edessäni ja uudin ikkunassa, minä joka olen jo vanha ja jonka
pitäisi olla viisas, minä tunnen yhä karmivan selkäpiitäni, aivan kuin silloin
kun kuulin tämän jutun ensi kertaa, ja minun täytyy vähän väliä kohottaa
silmäni työstä ja katsoa, eikö jokin ole hiipinyt huoneeseeni ja piiloutunut
tuonne peränurkkaan; minun täytyy tähyillä ulos parvekkeelle, eikö jokin musta nouse
kaidepuiden takaa. Se ei lähde minusta koskaan, tuo pelko, jota vanhat jutut
herättävät silloin kun yö on pimeä ja yksinäisyys syvä, ja se valtaa minut
lopulta niin, että minun täytyy heittää kynä kädestäni ja pujahtaa vuoteeseen
ja vetää peitto korviini.”
Gösta Berlingin tarun
lukeminen edellyttää myös lukijalta samanlaista eläytymistä
värmlantilaismetsiin, seudun järviin ja kartanoihin ja siellä eläviin ihmisiin
kuin on ollut kirjailijalla itsellään. Lukijalla täytyisi olla viehtymystä myös
kerronnan ja tyylin vanhanaikaisuuteen, jota myös Joel Lehtosen mainion, joskin
myös huolimattomuuksia sisältävän suomennoksen vanhanaikaiset ilmaisut
korostavat. Lukijan ei myöskään pitäisi häiriytyä kulttuurisista
stereotypioista, jotka koskevat suomalaisia ja romaneja, eletäänhän teoksessa
1800-luvun alkupuolta: ”Perjantaina alkoivat Brobyn markkinat, ja silloin
tapettiin Lennart-kapteeni. Vahva Maunu, joka antoi surmaniskun, oli
metsätorpan ukon poika. Kun mustalaiset istuivat sunnuntaina iltapuolella
torpassa, ojensivat he siis vanhalle Jan Höökille pulloaan tavallista useammin
ja haastelivat hänen kanssaan vankilaelämästä ja vanginruoasta, sillä sellaista
he olivat usein kokeneet.”
Selma Lagerlöfille ovat
tyypillisiä myös personifikaatiot. Rouva Musica on paikalla kavaljeerien
soittaessa. Kun tämäkään ei saa Göstaa iloiseksi, rouva Musica muistaa Lövenborgin,
joka jatkuvasti harjoittelee puupöydällä, johon on maalattu klaviatuuri. Oikean
soittimen ääreen saatettuna Lövenborg kuitenkin hapuilee ja lopulta rupeaa
itkemään. Mutta kun tilalle tuodaan hänen puupöytänsä, silloin soitto sujuu.
”Ah, millainen näytelmä! Siinä he istuivat, kaikki syvän vakavina, ja
kuuntelevat tätä musiikkia, jota kukaan ei kuule.” Kertoja saattaakin todeta:
”Sillä tavalla hyvä rouva Musica paransi Gösta Berlingin riutumuksesta.”
Kuolemakin on
henkilöllistetty ja näyttäytyy kertojalle ystävänä: ”Kalpealla ystävälläni,
kuolema vapauttajalla, on rohkea sydän. Hänen ilonsa on ratsastaa ilmojen halki
hehkuvain kanuunankuulain kantamana.” Tämä erikoinen hahmo saapuu kapteeni
Ugglan kotiin, jossa maanmittaustöissä ollut kapteenin poika kuolee. Ruumissaattokin
on epätavallinen: ”Oi, se oli ihmeellinen ruumissaatto! Aurinko ja valoisat
hattarat tekivät päivän iloiseksi, pitkät kuhilasrivit kaunistivat peltoja,
astrakaaniomenat loistivat rovastin puutarhassa läpinäkyvinä ja kirkkaina, ja
lukkarin talon ruususarassa komeilivat daaliat ja ylioppilasneilikat.” Kuolema
istuu kirkkomaan muurilla vanhuksen hahmossa musta viitta yllään katsellen
ruumissaattoa. Mutta jos hän olisi näyttäytynyt, ”hän olisi tullut sinne
sulkakoristeinen baretti päässä ja kullalla kirjailtu viitta hartioilla ja
tanssinut ruumissaaton etunenässä hautausmaan tiellä.”
Teoksen lopussa
kavaljeereille heitetään hyvästit heidän joutuessaan jättämään Ekebyn
majurinrouvan kuoltua. Kertojankin valtaa eron katkeruus hänen vielä kerran
puhutellessaan kavaljeereja, jotka olivat tuoneet hänelle ”tiedon elämän
rikkaista vaihteluista”. Aivan lopuksi hän vielä kertoo pikku Rusterilta,
rummunlyöjältä, kuulemansa tarinan. Saksassa ”Ihmiset olivat pitkiä kuin
kirkontornit, pääskyset suuria kuin kotkat, mehiläiset kuin hanhet.
Mehiläispesät olivat kuitenkin tavallisen kokoisia.” Kertojan ihmeteltyä, miten
mehiläiset mahtuivat niihin, Ruster vastaa: ”Heh, siitä ne saivat itse pitää
huolen”. Tämä antaa aiheen kertojan loppukaneettiin: ”Rakas lukija, eikö minun
ole sanottava samoin? Tässä ovat nyt mielikuvituksen jättiläismehiläiset
liehuneet ympärillämme kuukausia ja vuosia, mutta miten ne mahtuvat
todellisuuden pesään, siitä ne saavat todellakin itse pitää huolen.”
H. K. Riikonen on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.
