PROFESSORIPOOLI: Naguib Mahfouzin Midaqq-kuja

Naguib Mahfouz, Midaqq-kuja. Suomentaneet Pekka Suni ja Mustafa Shikeben. Helsinki: Tammi, 1990. 403 s. (Arabiankielinen alkuteos Zuqaqu-l-Midaqq, 1947).

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Vuoden 1988 Nobelin palkinnon myötä egyptiläiseltä kirjailijalta Naguib Mahfouzilta (1911-2006) suomennettiin englannista novelli ”Siunatttu yö” (1988) ja arabiasta muutamia romaaneja vuosina 1989-1996. Sen jälkeen hän näyttää Suomessa joutuneen unohduksiin sikäli, että uusia suomennoksia ei ole ilmestynyt. Tässä suhteessa hänelle on käynyt samoin kuin toiselle nobelistille, australialaiselle eepikolle Patrick Whitelle. Kumpikin ansaitsisi tulla uudestaan huomioiduksi uusien käännösten muodossa. Näin siitäkin huolimatta, että Mahfouzin suomennettuihin romaaneihin eräät kriitikot suhtautuivat melko nihkeästi ja pitivät niitä vanhakantaisina.

Mahfouz kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka ovat ikuistaneet itselleen läheisen suurkaupungin. Hänen tapauksessaan se on Kairo, josta hän on kirjoittanut suuren ns. Kairo-trilogian (suomennettu otsikoilla Palatsikatu, Intohimon palatsi ja Sokerikuja). Hänen teoksensa Midaqq-kuja sijoittuu myös Kairoon, toisen maailmansodan aikaan, mutta lähes kokonaan pienelle kujalle.

Kujan asujaimistoon kuuluu kaikenlaista väkeä, kuten parturi, makeiskauppias, kahvilanpitäjä, avioliittojen järjestäjä, leskirouva, joka haluaa uudestaan naimisiin ja saakin itseään 20 vuotta nuoremman aviomiehen, sekä tohtoriksi tituleerattu hammaslääkäri, joka ei kuitenkaan ole suorittanut mitään tutkintoa vaan on hankkinut oppinsa hammaslääkärin apulaisena. Erikoisin ammatti, jollaista lienee vaikea löytää muusta maailmankirjallisuudesta, on ruumiinvammojen tuottaminen niille, jotka haluavat ryhtyä kerjäläisiksi ja myös tehdä uskottavan vaikutuksen kerjäläisinä. Hammaslääkärin ja ruumiinvammojen tuottajan kanssa mennään myös hautaan ryöstämään vainajan kultahampaita. Leskirouva, joka on hankkinut kultaiset tekohampaat naimisiin pääsynsä varmistaakseen, saa hysteerisen kohtauksen ymmärrettyään, mistä uudet hampaat ovat peräisin.

Kuvattu yhteiskunta on patriarkaalinen. Kun Radwan Hossein on menettänyt toivonsa saada valtaa yhteiskunnassa, hän suuntaa vallankäyttönsä vaimoonsa: ”Tyydyttääkseen kalvavan vallanhimonsa herra Hossein piti vaimonsa tiukasti Herran nuhteessa.” Kertoja yrittää ymmärtää tilannetta seuraavasti: ”Ei sovi kuitenkaan unohtaa tuon aikaisia paikallisia perinnäistapoja, naisen asemaa ja oikeuksia. Useimpien herra Hosseinin luokkaan kuuluvien miesten mielestä oli välttämätöntä kohdella naista kuin lasta, ennen kaikkea heidän oman onnensa vuoksi.” Niin patriarkaalinen kuin egyptiläinen yhteiskunta onkin, eräät Midaqq-kujan naishahmoista ovat kuitenkin sangen vahvoja. Avioliittoja järjestävä Umm Hamida on neuvokas, kun taas leipuri Hosneyia pitää miestään tohvelin alla.

Tavallaan pysyvyyttä edustaa makeiskauppias, Kamil-setä, joka herättää huomiota ulkoisella olemuksellaankin: 

”Kamil oli iso miehenjärkäle, jonka jalat näyttivät gilbaba-kaavun poimuissa suurilta vesisammioilta. Hänen istuessaan tuolilla hyllyvä takamus oli kuin moskeijan kupoli. Vain keskiosa lepäsi istuimella lopun riippuessa ilmassa. Hänen vatsansa oli kuin tynnyri, rinnat kuin pallot ja kaula tuskin näkyi. Hartioiden välissä oli turpeat punakat kasvot, joihin pakkaantunut veri häivytti kasvonpiirteet, niin että näytti kuin hänellä ei olisi lainkaan nenää ja silmiä. Kaiken tämän kattona oli pieni kalju päälaki, jonka väri ei paljoakaan poikennut hänen ihonsa vaaleasta punakkuudesta.”

Mahfouz kertoo näiden pieneläjien edesottamuksista värikkäästi ja värikkäitä ovat myös heidän puheensa, jotka ovat täynnä sekä vetoamisia uskontoon että meheviä haukkumasanoja. Sikäli kuin mennään kujan ulkopuolelle, paljastuukin enemmän tai vähemmän turmeltunut maailma, jossa harjoitetaan prostituutiota ja juodaan viiniä kujalaisten nautintoaineiden rajoittuessa tupakkaan, hasikseen ja makeisiin. Lisävivahteen teokseen tuovat maassa olevat englantilaiset sotilaat. Kujan ulkopuolisesta maailmasta mainitaan ohimennen juutalaiset. Hieman yllättäen kujan asukkaiden joukossa on myös homoseksuaali. Sävyt vaihtuvat koomisesta melodramaattiseen ja välillä ollaan miltei viihderomaanin ilmapiirissä. Toisinaan ei vaikutelma aikuisten sadusta ole kaukana.

Romaanin kiinnostavimpia ja samalla vaikuttavimpia kohtauksia on kuvaus Radwan Hosseinin lähdöstä pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan kujan asukkaiden ollessa saattamassa häntä. Kun hänelle toivotetaan hyvää matkaa ja turvallista kotiinpaluuta, hän torjuu jälkimmäisen toivotuksen: ”Veljeni, älä muistuta minua paluustani. Sillä ei ole sopivaa sille, joka on aikeissa vierailla Jumalan huoneessa, ajatella silloin hellin tuntein kotiseutuaan.” Radwan Hossein heittäytyy suorastaan runolliseksi kuvatessaan pyhää maata, jonne hän on menossa: ”Kunpa voisinkin jäädä noille pyhille paikoille lopuksi elämääni. Aamusta iltaan saisin nähdä tuon maan, jota Profeetan jalka on aikoinaan tallannut, ja taivaan, jolla enkelten siivet ovat havisseet niiden kuunnellessa pyhän ilmoituksen laskeutumista maan päälle, joka kohottaisi maahan sidotut ihmiset taivaisiin. Siellä ajatus kohdistuu vain ikuisuuskysymyksiin. Siellä sydän sykkii vain rakkaudesta Jumalaan. Siellä sielu saa lääkityksen ja lohdun.” Jatkossa Hossein esittää suoranaisen oman teologiansa, johon kuuluu myös itseanalyysia.

Kujalaisetkaan eivät elämässään välty onnettomuuksilta. Rakkaus ja rakkauden kaipuu mutta myös paremman elämän kaipuu ovat keskeisiä tekijöitä, jotka niihin johtavat. Tältä osin romaanissa seurataan erityisesti Hamida-neidon vaiheita. Suurimmaksi osaksi onnettomuudet tapahtuvat kujan ulkopuolisessa maailmassa ja aiheuttavat kuohuntaa kujan asukkaiden kuullessa niistä. Mutta kuohutkin asettuvat. Teoksen lopussa Midaqq-kuja palaa ”kunniakkaaseen unohdukseensa ja välipitämättömyyteensä”: ”Aamulla siellä itkettiin, jos joku antoi siihen aihetta, mutta illalla jo naurettiin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.” Kaikki kuitenkin loppuu, eli kuten englantia harrastava šeikki Darwish toteaa romaanin viimeisillä riveillä: ”Eikö kaikella ole loppunsa? Näin on asia. Kaikella on loppunsa ja se on englannin kielellä ”end”, kirjain kirjaimelta: e-n-d.”

H. K. Riikonen  on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme: Vinksahtanut goottinen satu

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme. Suom. Laura Vesanto. Turku: Fabriikki Kustannus, 2018.

 Bo Pettersson kirjoittaa:

 Amerikkalaisen kirjailijan Shirley Jacksonin (1916–1965) taidokkaimmissa romaaneissa tietää heti ensimmäisestä sivusta, että maailma ei ole mallillaan: pikkutyttö pyytää saada työntää isoäitinsä portaita alas (The Sundial, 1958), talo ”ei ole järjissään” (The Haunting of Hill House, 1959) tai kertoja toivoo, että olisi syntynyt ihmissutena (We Have Always Lived in a Castle, 1962). Mikään ei ole aivan siltä miltä näyttää, ja harva henkilö – tai talo – on selväjärkinen Jacksonin yli kahdessasadassa novellissa ja kuudessa romaanissa, joista vain viime mainittu löytyy suomeksi Laura Vesannon sujuvana käännöksenä Linna on aina ollut kotimme. Olisi aika ainakin suomentaa myös kaksi edellä mainittua, sillä nekin kuuluvat modernin gotiikan parhaimmistoon. Lukemisen arvoisia ovat lisäksi Jacksonin kaksi muistelmansa kotiäitinä olemisesta 1940- ja 1950-luvuilla, Life Among the Savages ja Raising Demons.

Jackson on psykologisen kauhun mestareita, ja häntä ovat suitsuttaneet muiden muassa Joyce Carol Oates, Stephen King, Neil Gaiman ja Donna Tartt, eli hyvinkin erilaiset kirjailijat. Mikä hänessä sitten kiehtoo?

Ihmismieli on (kuin) talo

Linna on aina ollut kotimme alkaa kertojan esittäytymisellä: ”Minun nimeni on Mary Katherine Blackwood”, ja häntä kutsutaan Merricatiksi. Kauhukirjallisuuden ystävät tunnistavat näin heti viittauksen lajityypin johtaviin hahmoihin kuuluvaan brittiläiseen Algernon Blackwoodiin (1869–1951), joka uskoi ihmisen yliluonnollisiin kykyihin. Kun kahdeksantoistavuotiaalla Merricatilla myös on musta kissa, ja hän näkee tulevaisuuteen kuin kreikkalaisen mytologian Kassandra, vaikkei hänen ennustuksiinsa uskota, hänessä on helppo nähdä yliluonnollisia, jopa noitamaisia piirteitä.

 Äveriäs Blackwoodin suku on tietoinen yläluokkalaisuudestaan, ja asuu hulppeassa talossa eli ”linnassa” kylän liepeillä, ilmeisesti Uudessa-Englannissa. (Jackson on myös kirjoittanut kirjan Massachusettsin pikkukaupungin Salemin noitavainoista 1690-luvulla.) Kyläläiset inhoavat Blackwoodin sukua, mutta tunne tuntuu olevan molemminpuolinen, varsinkin Merricatin kohdalla. Kuusi vuotta ennen kertomuksen alkua koko Blackwoodin perhe Merricatia ja hänen isosiskonsa Constancea lukuun ottamatta on kuollut arsenikkimyrkytykseen. Constancea syytettiin murhista, mutta vapautettiin kun todisteita ei löytynyt. Nyt siskokset asuvat setänsä Julianin kanssa linnassaan, ja ainoastaan Merricat käy pakon edessä kylässä kerran viikossa ruokaostoksilla.

 Näin luokkatietoinen vastakkainasettelu ja Blackwoodien eristäytyminen tulevat esiin alusta alkaen. Varsinkin romaanin suomenkielisestä otsikosta käy selvästi ilmi käänteinen näkemys sanonnasta kotini on linnani, mutta on tärkeä panna merkille, että se on monikossa. Sekä talo että sen asukkaat tuntuvat vähintäänkin erikoisilta: Merricatilla on pakonomainen tarve haudata tavaroita, eikä hän hyväksy vieraita, jotka häiritsevät talon rutiineja. Constance taas määrää kaikesta, mutta on usein poissaolevan tuntuinen, ja setä Julianin muisti pätkii, eikä hän aina tunnu muistavan, että loput perheestä on kuollut. Kuten niin usein Jacksonilla, myös itse talo on henkilöity ja elää asukkaidensa tunnekuohujen mukaan – tai ainakin siltä näyttää Merricatin mielestä. Eli kielikuvat ihmismielestä talona ja talosta ihmismielenä sävyttävät kerrontaa.

Kuka on turvassa ja miltä?

Nimensä mukaisesti Merricat iloitsee kissan lailla, kun talo asukkaineen saa olla rauhassa. Vakauden takaa Constance oman nimensä kautta. Rauhan rikkoo serkku Charles, joka yrittää liehitellä Constancea, mikä tietysti ärsyttää Merricatia, joka ymmärtää serkun olevan onnenonkija. Charlesia kiinnostaakin lähinnä talon kassakaappi, jossa perheen rahat pidetään. Keskeiseen kuvastoon kuuluu Merricatin – ja osin Constancen – tarve olla ”turvassa”, kun taas Charlesia kiinnostaa kassakaappi, ja näin talon rauhan rikkominen. Käännöksessä tätä yhteyttä sanojen turvassa ja kassakaappi välillä (molemmat ovat englanniksi safe) ei saada tuotua ilmi, mutta kyllä turvan hakeminen tulee esiin suomennoksessakin.

Yritän välttää liiallisia juonipaljastuksia, mutta mainittakoon kuitenkin, että talossa riehuu tulipalo, joka johtaa eri vastakkainasetteluiden huipennukseen, talo ja sen asukkaat vastaan kyläläiset, Merricat vastaan Charles. Tässä Jackson käyttää joitain piirteitä tunnetuimmasta novellistaan ”The Lottery” (Arpajaiset), joka löytyy useasta antologiasta. Eri kysymykset käyvät varmaan monen lukijan mielessä: Voiko missään olla turvassa, ja miltä, ulkomaailmaltako? Takaako raha rauhaa? Ovatko talo tai sen asukkaat ihan järjissään?

Tarina saa myös piirteitä sadusta ”Hannu ja Kerttu”, sillä taloa verrataan piparkakkutaloon ja lapset voivat joutua noidan syötäviksi. Onko Merricat sadun noita? Ainakin hän lopussa miettii, ”pystyisinkö syömään lapsen jos tilaisuus tulisi”, mihin hänen siskonsa vastaa, ”Minä tuskin pystyisin sellaista valmistaa [sic]”. Jackson tai paremminkin hänen kertojansa siis vähät välittää poliittisesta korrektiudesta tai hyvästä mausta.

Romaanin kuvakielestä löytyy myös hämähäkki, joka yrittää saada kärpäsiä verkkoonsa. Onko Merricat tai kenties hänen hämähäkkikammoinen siskonsa tuo hämähäkki? Joka tapauksessa lukija on pakostakin Merricatin kutomassa verkossa. Kertoja itse tuntuu kuitenkin jääneen siksi kahdentoista vanhaksi tytöksi, joka hän oli, kun muu perhe kuoli. Jos näin on, ja Merricat on epäluotettava kertoja, miten lukija voi ymmärtää, mitä oikeasti tapahtuu?

Hämähäkki lymyilee…

Tätä Jacksonin viimeiseksi jäänyttä romaania on verrattu moneen kauhuklassikkoon, mutta mielestäni osuvin vertailukohta on Henry Jamesin sadunomainen goottilainen lyhytromaani Ruuvikierre, jossa on mahdotonta varmuudella tietää, onko kotiopettajatar murhaaja vai ei. Kuten yllä esittämäni kysymykset kuitenkin antavat ymmärtää, Linna on aina ollut kotimme jättää vielä enemmän arvoitukseksi. Saamme kyllä tietää, kuka murhasi Blackwoodin perheen, mutta se on lähes sivuseikka, koska niin paljon muuta jää ratkaisematta. Miksi ulkopuoliset niin harvoin puhuttelevat Merricatia? Miksi siskokset elävät eräänlaisessa symbioosissa? Jos setä Julianin väite, että Merricat on kuollut, pitää paikkansa, niin kuka on kertoja?

Saduissa yleensä on onnellinen loppu, ja niin on tässäkin – vai onko? Viimeisellä sivulla on paljon moniselitteisyyttä ja tekstin lopussa lymyilee piirretty hämähäkki. Ainakin juoniselosteen mukaan romaanin parin vuoden takaisessa filmatisoinnissa loppu yksinkertaistetaan ja dramatisoidaan tavalla, joka poikkeaa Jacksonin hienovireisen gotiikan tarunomaisesta tunnelmasta.

Avain romaanin tulkintaan voi löytyä eräästä Jacksonin kirjoittamasta tekstistä, mahdollisesti lähettämättömästä kirjeestä, jota Ruth Franklin palkitussa elämäkerrassaan Shirley Jackson: A Rather Haunted Life (2016) siteeraa: siskoksilla on ”yksi identiteetti, turvassa ja viime kädessä salassa pidetty”. Jotain sen suuntaista voi lukijakin uumoilla luettuaan romaanin. Tämä johtaa tietysti siihen, että tekee mieli lukea kirja heti uudestaan.

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.

 

PROFESSORIPOOLI: Leo Tolstoin Hadži-Murat

 Liisa Steinby kirjoittaa:

Leo Tolstoi: Hadži-Murat. Kokoelmassa Valitut kertomukset, III osa, suomentanut Juhani Konkka. WSOY: Helsinki 1963

Pienoisromaani tai laaja kertomus Hadži-Murat sijoittuu Kaukasukselle vuosiin 1851 ja 1852, missä venäläiset käyvät ikuista sotaansa tšetšeenejä ja muita Kaukasuksen islaminuskoisia heimoja vastaan. Nimihenkilö ja kertomuksen päähenkilö on yksi vuoristoheimojen mahtimiehistä, joka saavutettuaan erityisen urhean soturin maineen taistelussa venäläisiä vastaan liittoutuu näiden kanssa voidakseen kostaa veriviholliselleen, toiselle kaukasialaiselle heimo- ja sotapäällikölle – kunnes karkaa venäläisten huostasta pelastaakseen perheensä, joka on jäänyt verivihollisen vangiksi. Pakomatkalla hän saa surmansa taistelussa venäläisiä vastaan. Kertomus Hadži-Muratista perustuu tositapaukseen, jonka Tolstoi oli merkinnyt muistiin toimiessaan nuorena upseerina Kaukasuksella.

Tolstoi on totuttu näkemään moralistina, mikä nykyään kuulostaa moitteelta tai ainakin merkittävältä kirjailijanotteen rajoitukselta. Epäilemättä hän onkin sitä – mutta ei ehkä kuitenkaan enempää kuin hänen kuvaamansa ihmiset, jotka mittaavat itseään ja tekojaan tiettyjen sisäistämiensä moraalisääntöjen mukaan. ”Moralisointi” ei näin ole pelkästään tai edes ensi sijassa kirjailijan taholta tapahtuvaa tekojen tuomitsemista tai arvottamista, vaan pikemminkin moraalitaju näyttäytyy oleellisena osana ihmisten kokemustodellisuutta. Ehkä juuri tämä tekee Tolstoista ”vanhahtavan” kirjailijan: hänen romaaniensa ja kertomustensa maailmassa moraalitajulla on paljon suurempi tapahtumista, kokemista ja ihmisten itsearviointia ohjaava merkitys kuin nykykirjallisuudessa näyttäisi olevan asian laita. Tästä ei seuraa, että Tolstoin maailma olisi mustavalkoinen. Hadži-Muratin, kaksinkertaisen petturin, tarina on hyvä osoitus siitä, miten Tolstoin ihmiskuvaus on kaukana tästä. Olematta ”opettavainen” hyvän ja pahan suhteen tarina pikemminkin näyttää pyrkivän avartamaan ja myös kyseenalaistamaan lukijoiden käsityksiä hyvästä ja pahasta.

Hadži-Muratia kuvataan sinä ajanjaksona, jolloin hän on antautunut venäläisille ja sanoo haluavansa taistella näiden rinnalla verivihollistaan vastaan. Hän herättää erilaisuutensa takia mielenkiintoa venäläisissä sotilashenkilöissä. Hänen legendaarinen urheutensa on kaikkien tiedossa, mikä on yksi syy uteliaisuuteen. Hänen poikkeava vaatepartensa ja hänen aseensa kuvataan tarkoin, mutta myös hänen epätavallinen käytöksensä: jos hän tuntee ystävystyneensä jonkun kanssa, hän lahjoittaa tälle tavaran, jota henkilö on ihaillut. Hänet kuvataan vilpittömäksi – hän kertoo avoimesti syyn venäläisten kanssa liittoutumiseensa – ja ystävälliseksi niitä kohtaan, jotka miellyttävät häntä. Hän saa esimerkiksi komentavan upseerin puolison myötätunnon puolelleen. Tolstoi, entinen Kaukasuksen upseeri, kuvaa Hadži-Muratissa ”toiseutta” haluten ymmärtää sitä. Näkökulma Hadži-Muratiin on useimmiten ulkopuolisen tarkkailijan, mutta kirjailija antaa myös tämän kertoa omista varhemmista vaiheistaan, ja hänen ajatuksiaan tietyissä tilanteissa kuvataan lyhyesti sisältä päin. Näin Tolstoi osoittaa, että kaukasuslainen ei ole kummajainen, vaikka käyttäytyykin toisin kuin venäläiset. Häntä ei voi myöskään tuomita yksinkertaisesti petturina. Vaikka venäläisistä näyttää petokselta liittoutua oman kansan pitkäaikaisen vihollisen – tässä tapauksessa venäläisten – kanssa, Hadži-Muratin kannalta katsoen oikein on etsiä verikostoa, johon kaukasuslainen moraali velvoittaa. Kun venäläiset eivät pystykään pelastamaan hänen perhettään, Hadži-Muratin on lähdettävä yrittämään sitä itse. ”Sotilaskunnian” ohi menee tässä huolenpito omasta perheestä – mikä ei ole enää vain kaukasuslaista perinnettä vaan yleisinhimillistä. Hadži-Muratin kaksinkertainen petos ei näin ole mitään yksinkertaisesti tuomittavaa. Hänestä ei silti myöskään tehdä ylivertaista sankaria. Pikemminkin osoitetaan, miten hän toimii niin kuin niissä olosuhteissa oli mahdollista, ja lopputulos – kiinni saaminen ja tapetuksi joutuminen – on, kuten niin usein Tolstoin ihmisten kohdalla, oleellisesti myös sattuman tulosta.

Hadži-Muratin tarinaan on punoutunut lukuisia episodeja ja muiden henkilöiden kannalta ratkaiseviakin tapahtumia. Tolstoille tyypillisesti se, mitä yhdelle ihmiselle tapahtuu, on yhteydessä lukuisten muiden ihmisten tekemisiin ja kokemuksiin. Tolstoi kuvaa kaikenlaisia ihmisiä ja tekoja ikään kuin samalta viivalta, näiden yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta ja näiden tekoja kaunistelematta tai kauhistelematta. Alkupuolella kerrotaan rivisotilaasta, joka on uhrautunut astumalla palvelukseen perheellisen veljensä tilalla, mutta valittaa nyt sotilaselämän ikävyyttä ja pahoittelee silloista ratkaisuaan. Kun hän kuolee kahakassa, hän kuitenkin tuntee, että asia meni niin kuin pitikin. Hänen kotiväkensä kerrotaan surevan – mutta hänen nuori leskensä on kuitenkin oikeastaan tyytyväinen koska nyt on toivoa, että hän pääsee kunniallisesti naimisiin miehen kanssa, jonka kanssa on jo elänyt. Tolstoi näyttää, miten myös triviaali ja eksistentiaalinen limittyvät kokemuksessamme. Sotilas voi tulla surmatuksi ilman että asianomainen on oikeastaan ottanut sitä mahdollisuutta lukuun. Kuvataan nuorta upseeria, jolle Kaukasus on romanttinen seikkailu. Lukija voisi ennakoida, että tämäkin sotilas tulee yllättäen saamaan surmansa. Näin ei kuitenkaan käy; sen sijaan romantiikka hiipuu pelivelkojen tuomaan ahdistukseen. Toinen nuori mies, joka lähtee ajamaan takaa pakenevaa Hadži-Muratia, kuolee ilman että on ollenkaan ehtinyt tajuta omaa kuolemaansa. Kuolema on kuitenkin Tolstoin mukaan ihmiselämän tärkein tapahtuma: siinä yksilön elämä palaa alkuperäänsä.

Tolstoi ei noudata perinteisiä, ennakoitavia juonen kaavoja. Hänen realismilleen on ominaista, että tapahtuminen on kyllä yhteydessä henkilön luonteeseen ja pyrkimyksiin sekä olosuhteisiin mutta sisältää aina myös ennakoimattomia seikkoja. Niinpä kun sotaministeri esittelee tsaari Nikolaille Hadži-Muratin tapauksen, Nikolai sattuu olemaan pahalla tuulella eikä halua siksi kuunnella sotaministerinsä neuvoa lähettää Hadži-Murat johonkin kaukaiseen karkotuspaikkaan Venäjällä. Nikolai sanoo, että Kaukasuksella on noudatettava metsien ja kylien hävittämisen taktiikkaa, jonka hän luulee vastoin totuutta itse keksineensä, ja näkee Hadži-Muratin voivan olla siinä avuksi. Tsaarin kuvaus on armotonta. Itsevaltias kuuntelee ”sisäistä ääntään”, johon hän ehdottomasti luottaa. Häntä ympäröivien imartelijoiden jatkuva hymistely on saanut hänet vakuuttumaan siitä, että kaikki hänen käskynsä, mitä ikinä ne ovatkaan, ovat loogisia, johdonmukaisia ja oikeaan osuvia. Niinpä hän tuomitsee kuolemaan ylioppilaan, joka oli käynyt kynäveitsellä hänet reputtaneen professorin kimppuun ja saanut aikaan jokusen naarmun. Tuomion kovuus johtuu siitä, että ylioppilas on puolalainen, ja puolalaisia on tsaarin käsityksen mukaan erityisesti kuritettava, samoin kuin Kaukasuksen kansoja. Tämän jälkeen kerrotaan tšetšeenikylän hävityksestä: majat ja vilja on poltettu, eläimet teurastettu, hedelmäpuut revitty irti maasta ja kaivo liattu, sen lisäksi että on tapettu ne muutamat ihmiset, jotka eivät olleet ehtineet paeta. Tätä taustaa vasten kyläläisten syvä viha venäläisiä kohtaan on ymmärrettävä. Tuo viha, tai ”vihaakin voimakkaampi tunne”, oli ”venäläisiin koiriin kohdistuvaa inhoa ja vastenmielisyyttä, neuvottomuutta ajateltaessa noitten olentojen järjetöntä julmuutta, se oli samanlaista hävittämishalua, jota he tunsivat rottia, myrkyllisiä hämähäkkejä ja susia kohtaan, yhtä luonnollista kuin itsesuojeluvietti.”

Tarinan lopussa venäläissotilaat juhlivat voittoa Hadži-Muratista esitellen hänen irti leikattua päätään. Upseerinrouva, joka oli tuntenut myötätuntoa Hadži-Muratia kohtaan, syyttää miehiä murhaajiksi ja teurastajiksi, jotka eivät kunnioita vainajia. Taannehtivasti kerrotaan Hadži-Muratin kuolemasta. Hetkellä ennen Hadži-Muratin kuolemaa mennyt elämä ja sen tärkeät ihmiset vilahtavat hänen mielessään, mutta ”kaikki tuntui niin vähäpätöiseltä verrattuna siihen, mikä oli jo alkanut hänen kohdallaan” – kuoleminen. ”Toiseuttaminen” kiistetään myös kaukasuslaisen kuolinhetken kuvauksessa: eksistentiaalinen rajakokemus on samanlainen meillä kaikilla.

Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

PROFESSORIPOOLI: Albert Camus'n Sivullinen

 Albert Camus, Sivullinen. Suomentanut Kalle Salo. Helsinki. Otava, 1947 (ranskalainen alkuteos L’étranger, 1942).

H. K. Riikonen kirjoittaa:

Albert Camus’n pienoisromaani Sivullinen on yksi niitä keskeisiä teoksia, jotka ovat antaneet ilmeen jollekin keskeiselle 1900-luvun ihmisen tuntemukselle. Camus’n kertoma tarina on itsessään sangen yksinkertainen. Kahteen pääjaksoon jakautuvan teoksen edellisessä osassa Mersault-niminen Ranskan Algeriassa asuva konttorivirkailija kertoo matkastaan vanhainkotiin, jossa hänen äitinsä on kuollut, äidin hautajaisista ja pian tapahtuneesta retkestä hiekkarannalle, jossa hän tulee tappaneeksi jotenkin epäilyttävästi käyttäytyneen, nimettömäksi jäävän arabin. Jälkimmäisessä osassa Mersault on otettu kiinni ja häntä kuulustellaan. Asianajajaansa ja oikeudenkäyntiinsä Mersault suhtautuu välinpitämättömästi ja hänet tuomitaan kuolemaan. Teoksen lopussa Mersault sanoo hylänneensä armonanomuksen.

Henrik Ibsenin näytelmässä Hedda Gabler nimihenkilö toteaa usein, että hän ei välitä tai että hänellä on ikävää. Camus’n sivullinen, Mersault, puolestaan käyttää hyvin usein sanaa ”yhdentekevä” (ransk. egal = samankokoinen, -arvoinen, c’est egal!  = samantekevää!) tai muita vastaavia ilmauksia, kuten cela ne veut rien dire teoksen ensimmäisessä kappaleessa, kuvatessaan suhdettaan eri asioihin. Tämä välinpitämättömyys ilmenee jo heti teoksen ensi riveillä, jotka ovat romaanikirjallisuuden kuuluisimpia aloituksia: ”Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista sähkeen: ’Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme.’ Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen.”

Mersault’n välinpitämättömyys kohdistuu moniin asioihin ja saa välistä lähes absurdeja piirteitä. Näin on etenkin silloin kun Marie-niminen nainen kysyy, haluaisiko Mersault mennä hänen kanssaan naimisiin: ”Sanoin, että se oli minusta yhdentekevää ja että voisimme mennäkin, jos hän sitä tahtoi. Sitten hän tahtoi tietää, rakastinko häntä. Vastasin kuten jo kerran ennen, ettei se mitään merkinnyt, mutta etten häntä luultavastikaan rakastanut.”

Mersault’n elämä näyttäytyy yhtä ikävystyttävänä kuin Hedda Gablerin. Hänen harrastuksensa tuntuvat rajoittuvan uinnin ja elokuvissa käynnin ohella jollakin tavalla huvittavien asioiden, kuten terveyssuolamainoksen, leikkaamiseen sanomalehdestä ja liimaamiseen vihkoon. Mersault panee merkille myös arkipäivän pieniä mutta erikoisia tapahtumia, kuten ravintolassa naisen, joka tuntuu hänestä kummalliselta samalla kertaa hosuvan ja täsmällisen käytöksensä takia. Mutta tämäkin jää Mersault’n elämässä irralliseksi episodiksi eikä johda mihinkään. Tapahtumiin kuuluu myös Mersault’n tuttavan Salamanon erikoinen käytös koiraansa kohtaan, joka sitten katoaa.

Mersault’n kuvaaman äidin ruumiinvalvojaiset ja hautaus ovat tunnelmaltaan hartaan sijasta jollain tavoin ahdistavia ja vaivautuneita. Kaiken yllä paistaa hehkuvan kuuma aurinko, mikä luo pakahduttavaa tunnelmaa. Aurinko ja siihen liittyvät kuumuus ja hiki saavat teoksessa suorastaan symbolista merkitystä.

Vankeusaikanaan Mersault tuntee harmia siitä, että tupakat on otettu häneltä pois, mutta kovinkaan onnettomaksi hän ei itseään tunne, sillä ”[k]ysymys oli tosiaan vain siitä, miten saada aika kulumaan”. Kopistaan hän löytää vanhan sanomalehdenpalasen, jossa kerrottua uutista Tšekkoslovakiassa tapahtuneesta erikoisesta murhenäytelmästä hän lukee yhä uudelleen. Muuten kaikki näyttää menettäneen merkityksensä: ”Niin kului aika nukkuessa, muistoissa, uutiseni lukemisessa ja valon ja varjon vaihtelussa. Olin kyllä lukenut, että vankilassa lopulta menettää ajan tajun. Mutta se ei merkinnyt minulle paljoa. En ollut käsittänyt, missä määrin päivät saattoivat olla samalla sekä pitkiä että lyhyitä. Pitkiä elettäviksi, mutta samalla niin venyviä, että ne lopulta menivät päällekkäin. Siinä ne kadottivat nimensä. Sanat eilen ja huomenna olivat ainoat, jotka jatkuvasti merkitsivät minulle jotakin.”

Tukahduttava kuumuus vallitsee myös oikeudenkäynnissä (joka suomennoksen kotouttavan käännöksen mukaan tapahtuu raastuvassa, ransk. palais de justice). Oikeudenkäynnissä syyttäjä tekee Mersault’n välinpitämättömästä suhtautumisesta äitinsä kuolemaan suuren numeron, aivan kuin Mersault’n suurin rikos olisikin juuri siinä eikä arabin surmaamisessa. ”Minä syytänkin tätä miestä siitä, että hän on haudannut äidin rikollisin sydämin,” kiteyttää syyttäjä. Lopputuloksena on kuolemantuomio: ”[O]ikeuden puheenjohtaja sanoi minulle eriskummaista muotoa käyttäen, että pääni katkaistaisiin julkisella paikalla Ranskan kansan nimessä”.

Teoksen viimeinen luku on monessa suhteessa vaikuttava. Oikeudenkäynnin jälkeen Mersault miettii kuolemantuomiota, osin sarkastisin painotuksin: ”Sitten moitin itseäni siitä, etten ollut kiinnittänyt tarpeeksi huomiota teloituskertomuksiin. Pitäisi aina harrastaa sellaisia kysymyksiä.” Hän myös muistaa, mitä äiti oli kertonut hänen isästään: tämä oli mennyt katsomaan teloitusta ja oksennellut sen jälkeen. Mersault jatkaa erikoista päättelyään: ”Isäni oli silloin minusta vähän vastenmielinen. Nyt käsitin, asia oli niin luonnollinen. Kuinka en ollutkaan ymmärtänyt, ettei mikään ollut kuolemantuomion täytäntöönpanoa tärkeämpää ja että se eräässä mielessä oli jopa ainoa ihmistä todella kiinnostava asia! Jos koskaan pääsisin tästä vankilasta, niin kävisin katsomassa kaikki teloitukset.”

Mersault myös vertailee Ranskan vallankumouksen aikaista kuvaa teloituksesta, jolloin giljotiiniin noustaan lavalle, sanomalehden valokuvaan, jossa giljotiini on maan tasalla. Mersault päättelee valokuvaan perusteella: ”Kuvan esittämässä koneessa kiinnitti huomiotani, että se näytti olevan tarkkuustyötä, viimeistelty ja välkkyvä. Ihminen muodostaa itselleen aina liioiteltuja käsityksiä sellaisesta, mitä ei tunne. Minun oli päinvastoin todettava koko asian olevan sangen yksinkertainen: kone on samalla tasolla kuin ihminen, joka kävelee sitä kohti. Sitä vastaan mennään niin kuin kävellään toista ihmistä vastaan. Tavallaan tämä oli kiusallistakin. Lavalle kiipeämiseen, taivasta kohden nousemiseen voi mielikuvitus tarttua. Kun taas tässä mekaniikka murskaisi kaiken: ihminen tapettiin hienotunteisesti, vähällä häpeällä ja suurella tarkkuudella.” Mersault’n erikoisten päättelyjen kautta Camus, joka on kirjoittanut myös esseen ”Réflexions sur la guillotine” (vrt. Victor Hugon Dernier jour d’un condamné), osoittaa kuolemanrangaistuksen epäinhimillisyyden.

Mersault torjuu luonaan käyvän papin. Päätettyään hylätä armonanomuksen hän suorastaan sinkoaa pappia vastaan syytöspuheen. Sen jälkeen hän rauhoittuu. Teoksen päätös on sekä sisällöltään että sanonnaltaan kaunista proosaa: ”Aivan kuin tuo raivonpurkaus olisi puhdistanut minut pahasta, tyhjentänyt kaikesta toivosta, minä avauduin tuon merkkien ja tähtien täyttämän yön edessä ensi kerran maailman lempeälle välinpitämättömyydelle. Havaitessani sen niin kaltaisekseni, niin kerrassaan veljelliseksi, tunsin olleeni onnellinen ja olevani taas sitä. Jotta kaikki täyttyisi, jotta tuntisin itseni vähemmän yksinäiseksi, minun oli vielä toivottava, että teloituspäivänäni olisi paljon katsojia ja että he ottaisivat minut vastaan vihan huudoin.”

Suppeudestaan huolimatta, osin myös sen takia, Sivullisen lukija joutuu tekemään monia kysymyksiä. Mikä on johtanut Mersault’n välinpitämättömään asenteeseensa? Onko syynä elämän yleinen mielettömyys tai esimerkiksi se, ettei Mersault’lla ole mitään päämäärää, johon tähdätä? Mikä viime kädessä sai hänet surmaamaan arabin? Miksi hän ei puolustaudu kunnolla (luultavasti toisenlaisella puolustuksella hän olisi välttänyt kuolemantuomion)? Miten Mersault’n ajatukset kuolemantuomiosta ja giljotiinista on tulkittava? Miksi hän hylkää armonanomuksen? Mitä tarkoittaa täsmällisesti ottaen ”maailman lempeä välinpitämättömyys” (la tendre indifférence du monde)? Entä mikä merkitys on sillä, että tapahtumat sijoittuvat ranskalaisten hallitsemaan Algeriaan, jossa on arabienemmistö (Camus on käsitellyt paljon Algeriaa esseissään ja lehtikirjoituksissaan)?

H. K. Riikonen  on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

Ennakkoaavistus: Dolores Redondo, Baskimaan murhat 4

 

Dolores Redondo, Sydämen pohjoispuoli (La cara norte del corazón, 2019). Baskimaan murhat 4. Suom. Sari Selander, Gummerus, 2020. 735 s.

Joel Kuortti kirjoittaa:

Vuonna 2016 esittelin Café Voltairessa goottilaista baskihenkeä Dolores Redondon Baskimaan murhat -trilogian osalta. Sarjan neljäs osa, Sydämen pohjoispuoli, on itse asiassa sen esiosa, eli tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen kuin päähenkilö, Pamplonan poliisin 25-vuotias vanhempi rikoskonstaapeli – myöhemmissä kirjoissa rikosylikonstaapeli – Amaia Salazar, joutuu trilogian aluksi ratkomaan murhaa kotikyläänsä Elizondoon Baztánin laaksossa. Sydämen pohjoispuoli sijoittuu pääasiassa Yhdysvaltoihin, missä Amaia osallistuu eurooppalaisena poliisina FBI:n akatemian koulutukseen. Erikoisagentti Aloisius Dupreen luennolla Amaia joutuu silmätikuksi, mutta hänen tukihenkilönsä agentti Emerson pitää sitä meriittinä: ”Vau, vanhempi konstaapeli Salazar, taisitte tehdä pomoon vaikutuksen” (s. 33).     

Koulutuksen kuluessa tulee ilmi epäilyttävien kuolemien sarja, joka liittyy luonnonkatastrofeihin. Katastrofien kaaoksen keskellä epäillään toimivan perheitä surmaavan sarjamurhaajan. Erään silminnäkijän kertomuksen perusteella epäilty tekijä saa lisänimen ”säveltäjä”. Uhrien viktimologiaa ja tekijän profiilia sekä tapahtumia ja tilanteita tutkimalla Amaia ja muut tutkijat päätyvät siihen, että tekijä iskisi pian uudelleen. Amaia esittää myös, että jo tunnistettujen tapausten lisäksi olisi vielä yksi. Hän perustaa tämän latentteihin muuttujiin: ”Sellaisia muuttujia, joita ei huomaa suoraan, mutta jotka ovat johdettavissa toisista, jo havaituista muuttujista” (s. 64). Amaian deduktiivinen päättely on hyvin tieteellistä. Se ei ole ihme, sillä olihan hän suorittanut tutkinnon katolisessa Loyolan yliopistossa Bostonissa ”pääaineinaan oikeustiede, valtio-oppi ja käyttäytymistieteet” (s. 47). Hänen gradunsa aihe oli ”Nonverbaalin viestinnän soveltaminen syrjäytymisvaarassa oleviin nuoriin” (s. 49). Espanjassa hän sitten jatkoi opintojaan ennen poliisin uraansa.

Meksikonlahdella kehittyvä hurrikaani uhkaa Floridaa ja sinne lähetetään tutkijaryhmä. Samaan aikaan myös New Orleansiin odotetaan myrskyä. Amaia lähtee toisen ryhmän mukana sinne. On elokuu 2005. Hirmumyrsky Katrina on iskemässä Louisianaan. Amaia odottaa muiden kanssa uutta tragediaa tyhjenevässä kaupungissa ja samalla käydään läpi aiempien tapauksen yksityiskohtia ja mahdollisen epäillyn profiilia. Myrskyn voimistumisen myötä tutkinnan tielle nousee monenlaisia esteitä.

Aiemmista Baskimaan murhat -sarjan teoksista tutut mystiset elementit ovat läsnä myös Sydämen pohjoispuolen tarinassa. Baskimyyttien oheen sekoittuvat louisianalaisen rämealueen – le grand bayoun – cajun-yhteisön tavat sekä voodoo-uskonnon ominaispiirteet. Kirjassa olevassa sanastossa molempia kulttuuripiirteitä selitetään yhtä paljon, mikä on hieman outoa, koska kirja sijoittuu pääosin New Orleansiin. Toisaalta kirjassa käsitellään Amaian lapsuutta ja sellaisia seikkoja, joita ei aiemmissa osissa ole käsitelty. Näin hänen oma baskitaustansa nivoutuu yhteen Dupreen voodoo-näkemyksiin. Amaian ja Dupreen välillä on toinenkin yhteys: he molemmat uskovat ennakkoaavistuksiin. Jo aiemmin Amaia oli selvittänyt rikoksen ennakkoaavistuksen perusteella: ”Kun Amaia joutui selittämään loppuraportissa, mikä hänet oli johdattanut keräilijän jäljille, ei hän ollut osannut vastata muuta kuin että ennakkoaavistus” (s. 31).

Kahteen osaan jaettu kirja on tietyllä tavalla kolmiosainen, vaikkei siinä kolmatta osaa olekaan. Ensimmäisessä osassa juoni keskittyy murhakysymyksen hahmottamiseen ja tutkinnan rakentamiseen. Toinen osa sijoittuu Katrina-myrskyn jälkeiseen aikaan ja siirtyy rämealueelle. Siinä on psykologinen vire, kun Amaia ja Dupree käsittelevät omia traumojaan sekä niiden yhteyksiä myytteihin ja uskomuksiin. Kolmas osa kokoaa sitten nopeasti asioita yhteen ja rikosasia tulee ratkaistuksi. Ennakkoaavistus toimii jälleen johtotähtenä.

Neljäntenä osan voisi vielä pitää kautta kirjan kulkevaa kertomusta Amaian lapsuudesta ja siitä miten hän päätyi nuorena Yhdysvaltoihin. Se ei kuitenkaan kuljeta juonta vaan selittää Amaian elämää tarkemmin, vaikka käsittääkin 16 lukua kirjan 79:stä luvusta. Baski- tai voodoomytologiaa keskeisempi elementti kirjassa on Katrinan tuhojen keskellä toimivien tutkijoiden kokemukset ja näkemykset. Paikalliset agentit Bill ja Bull kokevat hävityksen hyvin raskaasti: ”Katrina ja tämä kaupunki …: tämä on kuin Harmageddon” (s. 376). Tuhon keskellä löytyy kuitenkin myös myönteisiä asioita, välittämistä ja sinnikkyyttä.

Sydämen pohjoispuoli saa nimensä pohjoisen läpikäyvästä läsnäolosta Redondon teoksista. Amaian koiran nimi on Ipar, joka on baskia ja tarkoittaa juuri pohjoista. Ennen varsinaisen tarinan alkua on lyhyt teksti, jossa Redondo kuvaa pohjoisen merkitystä: ”Mistään ei löydy kuitenkaan yhtä kylmää ja lohdutonta paikkaa kuin ihmissydämen pohjoispuoli” (s. 6). Tämän kylmän pohjoisen kanssa Amaia kipuilee läpi elämänsä. Mielenkiintoinen kirja Redondolta jälleen, ainakin jos on lukenut aiemmat sarjan osat. Oma ennakkoaavistukseni on, että sellaiselle, joka ei ole aiempia osia lukenut, kirja ei ehkä samalla tavalla avaudu. Ehkä voisi kirjoittaa jutun Redondon kirjasta Tämän kaiken minä annan sinulle (2016)?

Linkit ja lähteet:

Goottilaista jännitystä Baskimaalla: Dolores Redondo

Café Voltaire: Goottilaista jännitystä Baskimaalla: Dolores Redondo, Baskimaan murhat 1-3 (avaincafevoltaire.blogspot.com)

Gummeruksen sivuilla lyhyesti Redondon teoksesta Sydämen pohjoispuoli:

Sydämen pohjoispuoli | Gummerus Kustannus

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

PROFESSORIPOOLI: Kafkan Amerikka

 

Franz Kafka: Amerikka. Suomentanut Elvi Sinervo. Helsinki: Tammi 1981

Liisa Steinby kirjoittaa: 

Kafkan romaani ilmestyi alun perin postuumina vuonna 1927 nimellä Amerika. Vuonna 1983 se julkaistiin Kafkan sille alun perin aikomalla nimellä Der Verschollene, joka tarkoittaa tietymättömiin kadonnutta tai hukkaan joutunutta. Sanaa on käytetty esimerkiksi merimiehestä, josta ei ole pitkään aikaan kuulunut mitään ja jota siksi pidetään kuolleena. Myös esine voi olla ”verschollen”, jolloin se kadoksissa siten, ettei arvella sen enää löytyvän. Romaanin nimenä ”Tietymättömiin kadonnut” on monituinen. Miten niin ”tietymättömiin”, jos kuitenkin tarina kertoo juuri siitä, mitä päähenkilö koki Amerikassa? Kenen kannalta tietymättömiin? Haluaisin väittää, että otsikko on oleellinen osa Kafkan Amerikka-romaania. Samalla en voi olla pahoittelematta sitä, uudelle englanninkieliselle käännökselle on annettu nimeksi The Man Who Disappeared ja suomenkieliselle Mies joka katosi – ikään kuin päähenkilö olisi ”mies” ja kuin tarina koskisi sitä, miten hän ”katosi”. Romaani ei ole kertomus miehestä vaan kuusitoistavuotiaasta pojasta, eikä se kerro hänen ”katoamisensa” tarinaa. ”Der Verschollene” viittaa tilaan, ei tapahtumaan: Karl on alusta alkaen tietymättömiin tai lopullisesti kadoksiin joutunut. Romaani alkaa seuraavasti:

Kun kuusitoistavuotias Karl Rossmann, jonka hänen poloiset vanhempansa olivat lähettäneet Amerikkaan, koska palvelustyttö oli vietellyt hänet ja saanut lapsen hänen kanssaan, lähestyi New Yorkin satamaa höyrylaivassa, hänestä tuntui kuin auringonpaiste jo kaukaa tähyillen vapauden jumalattaren ympärillä olisi äkkiä ikään kuin kirkastunut. Miekkaa pitelevä käsi oli koholla kuten äskenkin, ja jumalattaren hahmon ympärillä puhaltelivat vapaat tuulet.

Aloituksessa ratkaiseva tapahtuma, jossa Karl joutuu lopullisesti kadoksiin, on kätketty ensimmäisen virkkeen sivulauseeseen: Karlin vanhemmat ovat hylänneet hänet ja lähettäneet hänet Amerikkaan, koska palvelustyttö – jonka myöhemmin mainitaan olleen kolmekymmentäviisivuotias – on vietellyt hänet ja saanut lapsen hänen kanssaan. Näin ratkaiseva teko, joka tekee Karlista ”hukkaan joutuneen”, on tapahtunut ennen romaanin alkua; ja sen tekijöitä ovat hänen vanhempansa. Vanhemmat ovat halunneet lähettämällä Karlin tietymättömiin Amerikkaan päästä hänestä lopullisesti eroon. Kirjoittajan myötätunto on näköjään ”poloisten” vanhempien puolella, jotka ovat joutuneet häpeää välttääkseen turvautumaan näin rajuun toimenpiteeseen, kun taas Karl tavataan myönteisessä mielentilassa: hän uumoilee ”vapauden tuulten” puhaltavan vapaudenpatsaan ympärillä (onko miekka jumalattaren kädessä, soihdun asemasta, tietoista ironiaa vai ainoastaan osoitus siitä, miten vähän Kafka välitti paneutua todelliseen Amerikkaan kuvatessaan sitä paikkaa, minne Karl Rossmann oli kadotettu).

                      Karlia ei nähdä missään kohdin romaania murehtimassa menneisyyttään tai sitä asiaa, että hänen vanhempansa ovat ”pyyhkäisseet hänet pois niin kuin ärsyttävä kissa paiskataan ovesta ulos”, kuten hänen Amerikasta löytyvä enonsa asian ilmaisee. ”Vapauden tuulten” ihastelu voisi kuitenkin viitata siihen, että hän arvelee päässeensä pois pakonalaisuudesta. Karlin hylätyksi tuleminen ja hänen alistumisensa siihen näköjään ilman kapinaa – tai kapinoinnin mahdollisuutta – osoittavat, että Karl ei nimestään huolimatta ole mikään ”mies” vaan täysin vanhemmilleen alistettu, epäautonominen lapsi – koulupoika, jolle voidaan langettaa rangaistuksia ilman mitään rajaa. Myöhemmin kerrotaan tapauksesta, joka oli aiheuttanut Karlin hylätyksi tulemisen: palvelijatar oli vienyt hänet huoneeseensa, lukinnut oven, riisunut häneltä vaatteet ja lähes tukehduttanut hänet syleilyynsä; ja yhdynnän Karl oli kokenut minän rajojen katoamisena, mikä oli ollut pelottava avuttomuuden kokemus. Näin teko, josta Karlia syytettiin, oli todellisuudessa ollut häneen kohdistuvaa ruumiillista pakottamista, johon liittyi itsemääräämisen täydellisen kadottamisen kokemus. Tämä itsemääräämisen puute – omaehtoisen tekemisen estäminen ja suoranainen ruumiillinen pakottaminen – leimaavat Karlin olemista sekä kotona että Amerikassa.

                      Karl ei sinänsä ole tahdoton tai passiivinen, kuten osoittaa ensimmäinen luku nimeltä ”Lämmittäjä”. Karl asettuu voimakkaasti puolustamaan laivan lämmittäjää, joka oman kertomuksensa mukaan on tullut väärin kohdelluksi. Karlin asiaan puuttuminen ei tietenkään tuota tulosta vaan pikemmin osoittaa hänen olevan tietämätön aikuisten maailman pelisäännöistä. Hänen avuttomuuttaan ilmentää myös se, että lähdettäessä laivasta New Yorkin satamassa hän pyytää tuttavaa vahtimaan hänen matkalaukkuaan, kun hän hakee hyttiin unohtuneen sateenvarjonsa, muttei palatessaan löydä tuttavaansa sen enempää kuin matkalaukkuaankaan.

                      Kun New Yorkista löytyy yllättäen hyvässä asemassa oleva eno, joka ottaa Karlin huostaansa, uusi mahdollisuus näyttää avautuvan Karlille. Karlin elämä enon luona on yhtä epäautonomista kuin millaista sen on täytynyt olla kotona vanhempien luona. Hänen ei ole lupa kulkea vapaasti enon talossa tai lähteä kaupungille; eno ei pidä edes siitä, että hän seisoo huoneensa ikkunan ääressä katselemassa suurkaupunkia. Enon määräämä päiväjärjestys sisältää ratsastustunteja puoli viideltä aamulla (!) ja englannintunteja puoli seitsemältä; ja kokoaikainen kontrolli on varmistettu sillä, että eno voi koska tahansa tulla hänen huoneeseensa eikä silloin halua löytää häntä ikkunan äärestä seisomasta. Karl myöntyy tähän kaikkeen. Hylkääminen kuitenkin toistuu, ja jälleen siten, että Karlia syytetään jostakin, mikä ei ollut hänen oma tekonsa: Karl vierailee enon tuttavan luona, mihin eno vastahakoisesti antaa hänelle luvan. Kun Karl haluaisi palata enon luo, häntä ei päästetä lähtemään. Puolelta öin vierailun isäntä antaa hänelle kirjeen, jossa eno ilmoittaa hylkäävänsä Karlin; käy ilmi, että ei olisi hylännyt tätä, jos tämä olisi palannut ennen puolta yötä. Karl joutuu kirjaimellisesti maantielle, ja hänen seuraansa liittyy kaksi hampparia, jotka anastavat hänen hienot vaatteensa ja hänen rahansa. Karl ei ponnistuksistaan huolimatta pääse miehistä eroon, vaan nämä tekevät hänestä palvelijan toisen miehen rakastajattarelle, tavattoman lihavalle Bruneldalle. Tässä asemassa Karlilta jälleen puuttuu kokonaan oikeus omaehtoiseen tekemiseen tai edes liikkumiseen ja fyysiseen koskemattomuuteen.

                      Kafkan Amerikka kertoo ”hukassa olemisesta”. Karl Rossmann on tietymättömissä vanhemmiltaan, jotka ajoivat hänet pois kotoaan. Mutta vanhemmilta tietymättömissä olemisen tila ei ole sellainen, jossa Karl olisi vapaana vanhempien kontrollista saavuttanut itsenäisyyden. Hän on edelleen itseltään hukassa: hän on kokonaan vailla itsemääräämistä. Kafkan Amerikka on, kuten hänen romaaninsa Oikeusjuttu ja Linna, vastateos modernin aikakauden romaaneille, jotka tyypillisesti kertovat modernin, autonomisen yksilön tarinan. Kafkan päähenkilöt eivät ole oman elämänsä sankareita eivätkä edes sen subjekteja. He ovat toisten ihmisten mielivaltaisen toiminnan kohteita, joiden omalle toimijuudelle ei anneta minkäänlaista tilaa.

                     

 Liisa Steinby on Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori emerita.

Perveen Mistry Satapurin ruhtinaskunnassa

 

Sujata Massey, Satapurin jalokivi (Gummerus 2020, pokkarina 2021; The Satapur Moonstone, 2019). Suom. Maija Heikinheimo. Joel Kuortti 20.1.2021, Café Voltaire

Joel Kuortti kirjoittaa: 

Sujata Masseyn intialainen juristisankari, Parveen Mistry, seikkailee 1920-luvun Intiassa. Kotikaupungissaan Bombayssä tapahtuneen ensimmäisen tapauksen jälkeen Parveen kutsutaan brittihallinnon avuksi selvittämään Bombayn hallintoalueeseen kuuluvaa Kolhapurin edustustoa, jonka ”valvonnassa on kaksikymmentäviisi ruhtinaskuntaa ja läänitysaluetta Intian länsiosissa” (12). Vaikka romaanin tapahtumien maantieteellinen sijoittuminen ei olekaan todenmukaista, on se asiallisesti hyvin realistinen.

Brittiläinen Intia koostui 15 provinssista, joilla oli vuodesta 1919 alkaen laaja itsehallinto. Kokonaisuuteen kuului lisäksi yli 500 ruhtinaskuntaa (princely states), jotka eivät kuitenkaan olleet suoraan brittihallinnon alaisuudessa vaan niitä johtivat intialaiset ruhtinaat. Kaiken kaikkiaan ”Iso-Britannia hallitsi noin 60:tä prosenttia Intian niemimaasta. … Hallitsijat maksoivat briteille mittavat verot rahana ja sato-osuuksina siitä hyvästä, että heidän alueidensa ei tarvinnut alistua brittivallan alle” (13), joskin britit hoitivat ruhtinaskuntien ulkosuhteet, puolustus ja monet muut hallinnolliset asiat, eriasteisten sopimusten mukaan.

Avunpyynnön Parveenille esittää hänen ystävänsä Alicen isä, Sir David Hobson-Jones, kuvernöörin neuvonantaja. Ruhtinaskunta, jossa on ilmennyt selvittämistä vaativa ongelma, on Satapur, jonka maharadža Mahendra Rao oli kuollut koleraan ja vallanperijä, uusi maharadža Jiva Rao on vasta kymmenvuotias.  Itse ongelma on vanhan ja nuoren maharanin (ruhtinattaren), Jiva Raon äidin ja isoäidin, välinen ”katkera erimielisyys siitä, miten prinssin koulunkäynti pitäisi järjestää” (16).  Parveen hyväksyy tarjouksen ja saa vielä neuvoteltua palkkionsa säälliseksi.

Parveen lähtee kohti hankalaa määränpäätä, ensin junalla, sitten postivaunuilla ja myöhemmin kantotuolillakin. Satapurissa Parveenin ottaa vastaan brittihallinnon asiainhoitaja Colin Sandringham. Vaikkei briteillä ollutkaan valtaa ruhtinaskunnissa, he toimivat välittäjinä ristiriitatilanteissa. Tähän tarvittiin Sandringhamin kaltaisia asiainhoitajia – ja nyt Parveenia. Kaikessa hiljaisuudessa Parveen kuului Kongressipuolueeseen, jota oli vuodesta 1920 johtanut Mohandas Gandhi. Se ajoi avoimesti Intian itsenäisyyttä. Parveenin tavatessa Gandhin, tämä oli toivonut hänen rohkaisevan ”lisää naisia liittymään toimintaan” (28). Brittihallinnon näkökulmasta tässä olisi ollut selkeä intressiristiriita, mutta Parveenin jäsenyys ei ollut tullut ilmi. Tarinassa on siis selkeä antikolonialistinen poliittinenkin vire. Tähän liittyvät myös Intian sähkö- ja rautatieverkkojen laajentamiseen liittyvät hankkeet. Niin Masseyn Rei Shimura -dekkareissa kuin nyt Parveen Mistry -tarinoissa keskeistä on naisten aseman ja mahdollisuuksien pohdinta. Parveenin kohdalla kyse on kulttuurishistoriallisen taitekohdan korostamisessa. Vaikka Intian itsenäistymisprosessi on tavallisesti kuvattu hyvin patriarkaalisesti, Masseyn naiset toimivat ”malliesimerkkinä intialaisten naisten voimasta” (392).

Masseyn romaanissa sekoittuvat niin Intian sisäiset ja paikalliset kasti-, uskonto- ja palatsivastakkainasettelut kuin laajemmat kolonialistiset taloudelliset, poliittiset ja valtakuviot. Jälleen kerran oman erityisvärinsä antaa Parveenin kuuluminen parsivähemmistöön. Näin tavanomainen ja monissa muissa teoksissa keskeinen hindu–muslimi -vastakkainasettelu jää syrjään, tai ainakin vähemmälle huomiolle. Parveenin katse, ja häneen itseensä kohdistunut mielenkiinto, ohjaa lukijaa pohtimaan ”ulkopuolisen” silmin.

Tämä asetelma on, monien muiden diasporisista positioista kirjoitettujen teosten lailla, ongelmallinen, koska kohdeyleisö ei ole se, josta kirjoitetaan, vaan muu, erityisesti länsimainen kirjallisuuden kuluttajien joukko. Tähän viittaa myös teoksen loppuun liitetty sanasto, jossa selitetään lyhyesti joitain tekstissä esiintyviä sanoja ja käsitteitä, vaikkei niistä useimmiten mainita, mistä kielestä tai kontekstista ne juontuvat tai kumpuavat. Kaikista näistä varauksista huolimatta Masseyn tarina on hyvin luettava, kiinnostava, jopa jännittävä.

 

Joel Kuortti on Turun yliopiston englannin kielen professori, jonka erityisosaamista on jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus ja intialainen diasporinen kirjallisuus.

 

LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ:

 

Linkki Mistryn ensimmäisen tapauksen arvioon Café Voltairessa:

http://avaincafevoltaire.blogspot.com/2020/07/bombayn-ensimmainen-naispuolinen.html

 

Lyhyt kuvaus romaanista suomalaisen kustantaja Gummeruksen sivuilla:

https://www.gummerus.fi/fi/kirja/9789512416578/satapurin-jalokivi/

 

Sujata Masseyn kotisivut:

https://sujatamassey.com

 

**

 

Kuva: Gummerus

PROFESSORIPOOLI: Marcel Proustin Guermantesin tie 2

 Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä: Guermantesin tie 2. Suomentanut Inkeri Tuomikoski. Helsinki: Otava, 1986. 384 s.

H.K. Riikonen kirjoittaa:

Marcel Proustin romaanisarjan Kadonnutta aikaa etsimässä suomennoksen kuudes nide, Guermantesin tie 2, alkaa jaksolla, joka kuvaa kertojan isoäidin sairautta ja kuolemaa. Kyseessä on yksi kirjallisuuden suurista kuolinkohtauksista. Kuvauksen keskiössä on kuoleva isoäiti, mutta yhtä huomionarvoisia ovat hänen ympärillään häärivät omaiset, lääkärit ja palvelijatar Françoise. Etenkin lääkärien osuus on kuvattu groteskein kääntein. Paikalle saapuu erikoislääkäri ”laukku pullollaan potilaittensa nuhaa kuin Aioloksen talli!”. Koska isoäiti kieltäytyy tutkimuksista, erikoislääkäri tutkii muiden nenät; hän on nimittäin sitä mieltä, että ”migreeni ja ripuli, sokeritauti ja sydänviat ovat vain väärin ymmärrettyjä nenän sairauksia”. Hän onnistuu tartuttamaan kaikkiin nenä- ja kurkkutulehduksen.

Toinen paikalle saapuva lääkäri, tohtori Dieulafoy, on vähintään yhtä groteski hahmo. Hän oli ”suuri lääkäri ja ihailtava opettaja, mutta näihin kahteen rooliin, joissa hän oli aivan erinomainen on liitettävä kolmas, jossa hän esiintyi neljäkymmentä vuotta ilman kilpailijaa, yhtä omaperäinen kuin uskotun ystävän, pajatson tai ylevän isän osa, ja jonka ydin oli siinä, että hän kävi toteamassa kuolinkamppailun tai kuolemantapauksen. Jo hänen nimestään heijastui arvokkuus, jolla hän osastaan suoriutui, ja kun palvelijatar tuli ilmoittamaan: ”Tohtori Dieulafoy”, olisi voinut luulla olevansa Molièren talossa.”

Näiden groteskien hahmojen vastapainoksi jakso päättyy vaikuttavaan, omalla tavallaan harmoniseen vainajan kuvaukseen, jonka päätössanat ovat Proustin kauneinta proosaa: ”Elämä oli poistuessaan vienyt muassaan tuottamansa pettymykset. Hymy näytti kohonneen hänen huulilleen. Kuin keskiajan kuvanveistäjän kuolema oli laskenut isoäitini hänen viimeiselle leposijalleen nuoren tytön hahmossa.” Kertojan ja hänen äitinsä suru isoäidin kuoleman johdosta ja isoäitiin liittyvät muistot ovat vaikuttavasti esillä myös jatkossa, Sodoma ja Gomorra 2:ssa.

Jatkossa kertojan elämään tulee uudelleen Albertine. Kertoja joutuu pohtimaan yleisemminkin suhdettaan naisiin, jotka hän rinnastaa keräilykohteisiin. On tosin järkevämpää kerätä naisia kuin postimerkkejä tai vanhoja nuuskarasioita, mutta kokoelman pitäisi ”osoittaa miten vaarallista on pitää vain yhtä naista eikä useampia”. Kertoja menee osin tapahtumien edelle viitaten myöhempään suhteeseensa Albertineen, mutta palaa nykyhetkeen: ”Tässä ja nyt minun tulee vain valittaa sitä, etten tyytynyt viisaasti keräilemään naisia niin kuin esimerkiksi vanhoja nenälaseja, joita ei koskaan tunnu kertyvän tarpeeksi lasikuvun alle, missä aina on tilaa uudelle ja muita harvinaisemmalle lornjetille.”

Kun kertoja on käsitellyt tapaamistaan Robert de Saint-Loup’n kanssa, keskeiselle sijalle nousee kuvaus Guermantesin salongista ja Guermantesin herttuan ja herttuattaren seurapiiristä, johon kertojakin on päässyt. Keskeisiä muita hahmoja ovat Parman prinsessa, ruhtinas von Faffenheim ja Agrigenten ruhtinas. Kuvaus ei ole seurapiirejä imarteleva. Herttualla on sarja rakastajattaria, joista viimeisintä, varakreivitär d’Arpajonia, herttua oli ”niin suuresti rakastanut, että oli pakottanut hänet lähettämään itselleen jopa kymmenen sähkettä päivässä (mikä kävi jonkin verran herttuattaren hermoille), vaihtoi hänen kanssaan kuulumisia kirjekyyhkysten välityksellä Guermantesissa ollessaan ja oli pitkään ollut niin riippuvainen tästä naisesta, että sinä talvena joka hänen piti viettää Parmassa hän kävi kerran viikossa Pariisissa, vaikka matkaan kului kaksi päivää, tavatakseen rakastajattarensa.”

Seurapiirihahmojen puheista ei puutu puolivillaisuuksia eikä ilkeyksiä. Jälkimmäisten esittäjänä kunnostautuu etenkin Guermantesin herttuatar. Kun kenraali Montserfeuil on seitsemän kertaa hävinnyt vaaleissa, hänen kerrotaan lohduttautuneen tekemällä uuden lapsen vaimolleen. Parman prinsessan huudahdettua ”Onko tämä onneton Madame de Montserfeuil taas raskaana”, Oriana de Guermantes toteaa: ”On kuin onkin /…/, hänen vatsansa on ainoa piirikunta missä kenraali-parka ei koskaan ole joutunut tappiolle.”

Kertojalla on tiedossaan myös kaikenlaisia tapauksia seuraelämästä, jossa joudutaan pohtimaan, kuka on sovelias vierailemaan missäkin ja millaisia vieraita voidaan kutsua. Pyrkimys soveliaisuuden noudattamiseen voi johtaa koomiseen lopputulokseen. Järjestäessään iltapäiväkutsut keisari Napoleonin veljentyttären prinsessa Mathilden kunniaksi kutsuja arveli, että vieraiksi voidaan kutsua vain bonapartisteja, koska kuningasvallan kannattajat olisivat voineet tehdä epäedullisen vaikutuksen Hänen Keisarilliseen Korkeuteensa. Bonapartistien löytäminen oli kuitenkin hankalaa. Niinpä prinsessa, ”jonka salongissa Faubourg Saint-Germainin kerma kokoontui, hämmästyi aika lailla kun hän Madame de Courvoisier’n luona tapasi vain erään tunnetun kuokkavieraan, keisarikunnan aikaisen poliisipäällikön lesken, postilaitoksen johtajan lesken ja muutamia muita henkilöitä jotka kaikki olivat kuuluisia paitsi uskollisuudestaan Napoleon III:tta kohtaan myös typeryydestään ja pitkäpiimäisyydestään.” Prinsessa Mathilde suhtautuu kuitenkin tilanteeseen lempeästi ja antaa ”ruhtinaallisen suosionsa sataa näitten kovanonnen kummajaisten päälle”.

Kaikesta kritiikistä ja ironiasta huolimatta kertojan kannalta seurustelulla aatelisten seurapiireissä on kuitenkin myös ilmeiset etunsa. Aatelisilta, samoin kuin talonpojilta, voi nimittäin oppia kaikenlaista entisaikojen elämään, tapoihin ja tottumuksiin liittyvää, kaikenlaista sellaista, mistä ”raharuhtinailla” ei ole aavistustakaan. Lisäksi aristokraattisilla keskusteluilla Madame de Guermantesin luona oli se etu, että niissä käytettiin erinomaista ranskan kieltä.

Guermantesien illallisilta kertoja kiiruhtaa paroni de Charlusin, Guermantesin herttuan veljen, luokse kellon ollessa jo yksitoista illalla. Kertoja, kuten niin monet 1900-luvun alun kirjailijat, kiinnittää huomionsa kuvattavansa päähän: ”Jo suurenmoisen ja samalla luotaantyöntävän päänsä ansiosta hän vei voiton kaikista sukulaisistaan; mieleen tuli lähinnä vanhentunut Apollo, joskin näytti siltä kuin sapenkarvainen sylki olisi koska tahansa voinut valahtaa vääntyneestä suusta; mutta älykkyys, sitä ei voinut kieltää, avasi hänelle kuin laaja kompassinkiertämä näkymiä, jotka ikuisesti pysyisivät Guermantesin herttuan ulottumattomissa.”

Vierailusta muodostuu fiasko alkaen jo siitä, että tuntematta paronin tapoja kertoja on erehtynyt kysymään, pitäisikö hänen välttämättä seistä: ”Enhän voinut tietää, että maalla ollessaan, Charlusin linnassa, hänellä oli tapana päivällisen jälkeen leikkiä kuningasta, asettua mukavasti nojatuoliinsa tupakkahuoneessa ja antaa vieraittensa seistä ympärillään.” Paroni vuodattaa suoranaisen syytöspuheen kertojaa vastaan. Hänen käyttäytymisensä on muutenkin kovin erikoista ja ennakoimatonta. Hän tosin saattaa kertojan kotiin, mutta lopuksi hän toteaa tälle, että hänen osansa on nyt päättynyt”. Paronin käytös tulee ymmärrettävämmäksi seuraavassa osassa, Sodoma 1:ssa, jossa tuodaan esille myös hänen homoseksuaalisuutensa.

Proustin romaanisarjassa kohdataan toisinaan pitkänkin välimatkan päästä aikaisemmin tavattuja henkilöitä. Guermantesin tie 2:n lopussa kertoja tapaa Charles Swannin, nyt jo vanhentuneena ja sairaana. Swannin esikuvana on pidetty seurapiireissä ja kirjallisissa piireissä liikkunutta Charles Haasia; myös hänen nimensä vilahtaa loppujaksossa.

Niitä moninaisia uusia asioita, joita kertojan elämään romaanisarjan kuluessa ilmaantuu, ovat Guermantesin tie 2:ssa ohimennen mainitut autot ja lentokoneet. Niihin kuuluu myös eräs asusteisiin liittyvä uutuus. Kertoja vetää kutsuista pois lähtiessään jalkaansa ”amerikkalaiset kumijalkineet”, kalossit. Paikalle sattuva Parman prinsessa, joka on teoksessa jo aikaisemmin huvittavalla tavalla innostunut kaikesta uudesta, mitä hän kutsuilla näkee, pitää kalosseja hienona keksintönä ja käytännöllisinä, aihe, joka aiheuttaa jonkin verran keskustelua myös James Joycen novellissa ”Kuolleet”.

James Joycen novellissa ”Murattipäivä komitean istuntohuoneessa” väitellään kuningas Edward VII:stä ja hänen Irlannin-vierailustaan (kohta, joka osaltaan aiheutti Dublinilaisia-novellikokoelman julkaisemisen lykkääntymisen). Kuningas Edward on esillä myös Proustilla. Madame de Guermantesin mielestä hän on miellyttävä, mutkaton ja ”terävämpi kuin luulisikaan”. Ruhtinas von Faffenheimilla on toinen käsitys. Hänen mielestään, jos Edward Walesin prinssinä ollessaan olisi ollut tavallinen yksityishenkilö, ”sellaista kerhoa ei olisi ollutkaan joka ei olisi antanut hänelle porttikieltoa”.

H. K. Riikonen  on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori.

PROFESSORIPOOLI: Wisława Szymborskan valitut runot: Maailma runojen näyttämönä

 

Wisława Szymborskan Hetki [valitut runot]. Suom. Martti Puukko. Helsinki: LIKE, 2004.

Bo Pettersson kirjoittaa:

Ensin härkää sarvista: Voiko vuonna 2012 kuolleen kirjailijan tuotantoa jo tässä vaiheessa kutsua klassiseksi ja näin antaa ymmärtää, että se tulee jäämään kirjallisuudenhistoriaan? Väittäisin, että tässä tapauksessa voi. Ensiksi, puolalainen runoilija Wisława Szymborska kirjoitti laadukkaita runoja jo yli viisikymmentä vuotta sitten, ja toiseksi, vuonna 1996 myönnetty kirjallisuuden Nobel-palkinto on ainakin hänen tapauksessaan laadun merkki. Pentti Saarikoski kirjoittaa Hämärän tanssien (1983) alkusivuilla: ”Yritän puhua niin yksinkertaisesti että aikuinenkin ymmärtää”, ja samaan pyrkii Szymborskakin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että heidän runonsa olisivat millään lailla yksiulotteisia.

Suomeksi Szymborskan valittuja runoja löytyy kolme laajempaa kokoelmaa, yksi Jussi Rostilta ja kaksi Martti Puukolta. Näistä ehkä kattavin on Puukon Hetki (2004), josta löytyy runoja 1940-luvulta julkaisuvuoteen asti (Rostin kokoelman toinen laitos kattaa vuodet 1957–2003). Lisäksi Puukon alkusanoista käy ilmi, että hän tapasi Szymborskan useita kertoja, minkä perusteella hän lyhyesti kuvaa runoilijan elämää. Puukon suomennokset tuntuvat sympaattisen eleettömästi seuraavan Szymborskan selkeää kielenkäyttöä ja mahdollisuuksien mukaan runojen rytmiä ja riimittelyä. Puhun tässä puolaa osaamattomana, mutta kuitenkin vakuuttuneena vertailtuani Puukkoa ruotsin- ja englanninkielisiin käännöksiin (Anders Bodegård / Adam Czerniawski).

”Ihmisiä sillalla”

Hyvän kuvan Szymborskan lyriikasta saa runosta ”Ihmisiä sillalla” (1986), joka on niin keskeinen hänen tuotannossaan, että niin Rosti kuin Czerniawski ovat nimenneet käännöksensä sen mukaan. Aluksi siinä mainitaan merkillinen planeetta ja sen ajan armoilla olevia ihmisiä. Sitten se siirtyy kuvaamaan japanilaisen puupiirtäjän Hiroshige Utagawan ”Ihmisiä sillalla” (1850-luku), eli teosta, joka pysäyttää ajan hetkeen, jolloin ihmiset kiiruhtavat sadekuuroa pakoon sillalla. Tässä Szymborska jatkaa ikivanhaa ut pictura poesis -perinnettä eli kuvaa taideteosta sanoilla. Sitten hän pohtii taideteoksen katsojia ja heidän liikuttumistaan. Runo loppuu näin:

On jopa heitä, joille sekään ei riitä.

He kuulevat jopa sateen kohinan,

tuntevat pisaroiden viileyden kaulallaan ja selässään,

he katsovat siltaa ja ihmisiä,

kuin näkisivät siellä itsensä,

juoksemassa ikuista juoksua

loppumattomalla tiellä, koskaan päättymättömällä taipaleella

ja röyhkeydessään he uskovat

että niin asia onkin.

Nämä rivit näyttävät antavan suhteellisen suorasukaisen näkemyksen taideteoksen tulkinnasta. Kun niitä tarkastelee tarkemmin, huomaa, että katsojat ovat tulkintansa kautta taulussa, jossa he monipuolisesti aistivat sateen (kuulevat/tuntevat/katsovat). Vaikka he ovat vain tuossa ainoassa hetkessä, heidän juoksunsa sillalla muuttuu heille allegoriaksi heidän omasta elämästään, mitä runominä pitää röyhkeänä. Näin näkökulma vaihtuu avaruudesta ihmisiin, hetkestä elämänjuoksuun, klassisesta japanilaisesta puupiirroksesta sen allegoriseen tulkintaan tänä päivänä, ja tulkinnasta sen kritiikkiin. Kuka katselee mitä, mistä, miten ja milloin?

Jalat maan päällä ja pää pilvissä

Szymborskalla on jalat maassa silloinkin, kun ajalliset, kehitysopilliset ja avaruudelliset perspektiivit huimaavat. Hänen enkelissään ei ole juurikaan Rilken romanttisuutta, vaan se on ”munanvalkuaisista tehty”, ”suoraan Korkeastaveisusta [sic] oleva elävistä rauhasista koostuva leija”, jonka vieressä kivi ”omalla arkaistisella ja yksinkertaisella tavallaan / näkee elämän epäonnistuneiden yritysten ketjuna” (”Saapuminen”). Usein mukana on myös ripaus huumoria. Runossa ”Rubensin naiset” muistetaan myös pyöreiden naisten laihoja sisaria ja heidän laskettavissa olevia kylkiluitaan: ”Kolmastoista vuosisata antaisi heille kullatun taustan. / Kahdeskymmenes – valkokankaan”. Moraali käy silloin tällöin ilmi, yleensä epäsuorasti. Runossa ”Viha” nähdään ”kuinka hyväkuntoisena se onkaan pysynyt / vuosisadallamme”, kun ”sen kasvot vääristyvät / intohimon palosta”. Tai sitten ”kirjoittaja” pohtii, kuinka sodissa ”häviävät aina molemmat osapuolet”, mikä myös pätee ”ihmisten ylentämisestä (sic!) toisten / yläpuolelle” (”Arvio kirjoittamattomasta runosta”).

Vanha latinankielinen sananparsi kuvaa osuvasti Szymborskan poetiikkaa: audiatur et altera pars, täytyy kuulla myös toista osapuolta. Jopa Hitler saa himpun verran ymmärrystä, kun puhujana on hänen rakas susikoiransa (”Historiaan sotkeutuneen koiran monologi”). Aika voi olla pitkäpartainen vanhus tai ”koiranpentu, / joka hyppii likaisine käpälineen / meidän vastasyntyneiden ja juuri heränneiden petivaatteiden päälle” – molemmat yhtä tosia näkemyksiä (”Mielikuvan vaihto”). Rakastettu nähdään yleensä hänenä, mutta pujahtaa kerran sinuna minän lakanoihin: ”Ja niin vain siinä minulle on käynyt, että olen luonasi. / Ja en näe siinä todellakaan mitään tavanomaista”. Joskus vähemmän on enemmän: kuinka paljon arkisen rakkauden taikaa onkaan noissa kahdessa rivissä!

Harva kirjailija pystyy näkemään ihmiselämän niin etäältä ja samalla niin läheltä kuin Szymborska. Ei siis ole yllättävää, että eräs toistuva kuva on elämästä näyttämönä. Esitys on tuolla, sitä katsomme, samalla kun tiedämme, että se kertoo meistä kaiken, jopa sen nurjan puolen, jonka emme soisi olevan päivänvalossa. Runoilija kirjoittaa siitä, ”Mitä todella oli, / ja mikä vain hädintuskin vaikutti siltä / tähtien välisellä ja tähtien alla / olevalla näyttämöllä, näytöksessä / jossa sisäänpääsylipun lisäksi / ulospääsylippu on pakollinen” (”Luettelo”).

Kirje taivaaseen

Hyvä Wisława (jos sallit),

Tämä on jotensakin hypoteettinen pyyntö, mutta pyyntö kuitenkin. Jos sattuisin pääsemään taivaaseen, niin mikäli siellä sallitaan sellainen pieni pahe kuin tupakointi, voisin, jos sopii, tuoda sinulle topan tupakkaa, joka taisi olla sinulle kovin rakasta. Voisit siinä tuprutella, ja samalla voisimme yhdessä hetken seurata noita hellyttävän ja raivostuttavan surkuhupaisia kaksijalkaisia maan päällä. Se kun taitaa olla maailmankaikkeuden parasta teatteria, jota sinä jo mielenkiinnolla seurasit ollessasi keskuudessamme. Siitä kertoo pieni hymynvirneesi valokuvissa – niin ja runosi.

Eräs ihailijasi Suomesta

Bo Pettersson on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain kirjallisuuden emeritusprofessori.