Neuvostoajan muistoja ja pohdintaa virolaisuudesta

Andrei Hvostov
Sillamäen kärsimysnäytelmä
Suomentanut Sanna Immanen
Moreeni, 2013
(Alkuteos: Sillamäe passioon, 2011)


Mirka Ahonen kirjoittaa:

Andrei Hvostovin (s. 1963) Sillamäen kärsimysnäytelmä kertoo kirjailijan omista lapsuus- ja nuoruusmuistoista Koillis-Virossa, Suomenlahden rannalla sijaitsevassa Sillamäessä, joka oli neuvostoaikana suljettu kaupunki, sillä se toimi ydinteollisuusteollisuuden palveluksessa. Kirja kuvaa Hvostovin omaa henkilökohtaista suhdetta neuvostoaikaan sekä virolaisuuteen. Neuvostoaikaa tarkastellaan nykypäivän perspektiivistä ja lähinnä aikuisen Hvostovin näkökulmasta tulkittuna.

Neuvostoaikaa lähestytään erilaisten arkielämään liittyvien, osin tuttujenkin teemojen kautta, jotka myös rytmittävät kirjan rakennetta. Teemoina ovat muun muassa muovipussit, Suomi, lentokoneet, koulu ja alkoholi. Hvostovin mukaan neuvostoajan ihmisiltä puuttui kuluttamisoikeus, minkä vuoksi länsimaiset kulutustavarat olivat suuressa arvossa. Muovipussi saattoi maksaa saman verran kuin viinapullo, ja muovipusseja entisöitiin ja vahvistettiin lisämuovisuikaleilla, jotta ne kestäisivät mahdollisimman pitkään; puolalaisten Milton’s farkkujen saamisessa nähtiin vaivaa, ja samoja farkkuja pidettiin vuosikausia. Hvostov kuvaa neuvostoaikaa erityisesti älyllisesti nöyryyttävänä aikana, mikä näkyi muun muassa hillittömänä alkoholikulttuurina. Vaikka muistot pureutuvat pääosin neuvostoajan epäkohtiin, mukaan mahtuu myös kepeämpiä sävyjä kuten nuoruuden innostus kirjojen lukuun sekä virolaisen isoäidin luona vietetyt ajat Põlulan kylässä, ”oikeassa” Virossa.

Vaikka kuvaukset neuvostoajan arkielämästä ovatkin paikoitellen ihan kiinnostavaa luettavaa, kirjan mielenkiintoisin anti liittyy kuitenkin kansallisuuskysymyksen ja virolaisen identiteetin pohdintaan. Sillamäen asukkaista vironkielisiä oli vain muutama prosentti, sillä kaupungin asukkaat oli tuotu eri puolilta Neuvostoliittoa. Hvostovin äiti oli virolainen ja isä venäläinen, mutta venäläisestä isästään (ja nimestään) huolimatta Hvostov kokee itsensä nimenomaan virolaiseksi. Hvostov kuvaa, minkälaisia viron- ja venäjänkielisten ihmisten väliset suhteet olivat ja millaista oli kasvaa vironkielisenä venäjänkielisessä ympäristössä. Toisaalta Hvostovin oma virolaisuuskaan ei näyttäydy koko aikaa ristiriidattomana, esimerkiksi vieraillessaan isoäitinsä luona täysin vironkielisessä ympäristössä hän kokee olevansa joidenkin silmissä ulkopuolinen. Isän menneisyys ja Hvostovin etäinen suhde isään askarruttavat lukijaa jo heti kirjan alussa, mutta aihetta avataan vasta teoksen lopulla, kun Hvostov lähestyy kansallisuuskysymystä omien vanhempiensa elämäntarinan kautta. Vanhempien tarina valottaa vaiettua aikakautta uudenlaisesta näkökulmasta ja saa lukijan pohtimaan: Mitä on virolaisuus? Kuka saa ja voi olla virolainen?

Sillamäen kärsimysnäytelmä on tyyliltään ja rakenteeltaan esseemäinen pohdinta, jonkinlainen henkilökohtainen tilitys, jonka räävitön kieli ja toisaalta taas julistava ja paatoksellinen sävy saattavat ärsyttää joitakin lukijoita. Teos vilisee erilaisia viittauksia kaunokirjallisiin teoksiin, televisiosarjoihin ja elokuviin sekä venäläisiin sanontoihin ja loruihin, joista monet ovat suomalaiselle lukijalle tuntemattomia. Kääntäjä Sanna Immanen onkin tarttunut melkoiseen haasteeseen, mutta ei turhaan, sillä teos tarjoaa myös suomalaiselle lukijalle uudenlaisia näkökulmia Viron menneisyydestä käytävään keskusteluun.

Mirka Ahonen on kirjallisuudentutkija, joka on kiinnostunut ranskalaisesta ja virolaisesta kirjallisuudesta.

Minussa asuvat Irvingin minuudet

Päivi Kosonen kirjoittaa:

MINUSSA ASUVAT IRVINGIN MINUUDET

John Irving
Minä olen monta.
Suomentanut Kristiina Rikman.
Keltainen kirjasto.
Tammi, 2012.
(Alkuteos: In One Person, 2012.)



Kamppailin pitkään John Irvingin uusinta romaania vastaan. Lukupiirissä siihen alunperin päädyttiin, kun yksi halusi vaihteeksi kaiken venäläisen ja raskaan jälkeen amerikkalaista ja kevyempää ja naurua ja seksiä ja fantasiaa. Joku sitten keksi John Irvingin. Ehdotusta vastustettiin, mutta lopulta päädyttiin kuitenkin antamaan amerikkalaiselle mieskirjailijalle vielä yksi mahdollisuus.

Alun selättäminen vei aikaa. Siinä viehättivät kirjallisen maailman omakohtaiset kuvaukset. Niin kuin olisi lukenut Harold Bloomin kirjallisuudenhistoriaa, mutta yhtäkkiä hän osaisikin kirjoittaa vaikuttavasti ja koskettavasti.

Nuoren miehen seksuaalisuuteen kasvaminen 1950-luvun Amerikassa ei sen sijaan heti puhutellut, vaikka miellyinkin Neiti Frostiin – jostain käsittämättömästä syystä, ehkä vain siitä syystä, että hän oli kirjastoihminen joka tunsi ihmiset ja kirjallisuuden ja osasi siksi vinkata kirjoja päähenkilön kaltaisille nuorille miehille, jotka ihastuvat vääriin ihmisiin.

Neiti Frostin valinnat olivat hyviä. Minä luin Tom Jonesin, Humisevan harjun ja Kotiopettajattaren romaanin – tuossa järjestyksessä – ja niin minusta, äidin hämmästykseksi, tuli lukija. Ja nuo romaanit opettivat minulle, ettei seikkailu ollut rajoittunut vain merenkäyntiin, oli siinä sitten merirosvoja tai ei. Eikä jännitystä kaipaava löytänyt sitä vain pakenemalla tieteiskirjallisuuteen tai futuristiseen fantasioihin, ei ollut pakko lukea länkkäreitä tai romanttisia romaaneja päästäkseen muihin maailmoihin. Lukiessa, aivan niin kuin kirjoittaessakin, ei tarvita muuta – siis jos haluaa oikein kunnolla paeta todellisuutta – kuin uskottava ja vaikuttava ihmissuhde. Mihin muuhun ihastukset muuten johtaisivat – etenkin ihastukset vääriin ihmisiin. (Minä olen monta, 59–60, suom. Kristiina Rikman.)

Jossain vaiheessa Minä olen monta alkoi sitten vetää. Kaikki sen kuvaukset transseksuaalisten ja transsukupuolisten ja biseksuellien ja heteronormaalien ja homoseksuaalisten maailmasta alkoivat yhtäkkiä tuntua hyvältä ja luontevalta. Eivätkä painikohtauksetkaan tuottaneet vaikeuksia. Mietin miksi? Siksi että antauduin Irvingin lauseelle. Kykenin antamaan mahdollisuuden. Joku minussa kykeni.

Hidasta vähän, William. Nautiskele, älä ahmi. Ja kun rakastat jotakin kirjaa, paina yksi upea lause siitä muistiisi – vaikka se mistä eniten pidät. Sillä tavalla et unohda sen kirjan kieltä, joka sai sinut kyyneliin.” (Minä olen monta, 66, suom. Kristiina Rikman.)


Tuon lauseen minä haluaisin painaa mieleeni.