Kirjallisuustieteen dosentti Päivi Kosonen kirjoittaa:
Kustantaja Touko Siltala kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa (31.12.2011, C1) pelkäävänsä sitä, että kirjallisuuden merkitys vähenee. Haastattelija Suvi Ahola tiivistää Siltalan näkemyksen: ”Pelkona on Siltalan mukaan se, että kirjamyynnin vuonna 2005 alkanut alamäki ei taitu vaan pikemminkin jyrkkenee”.
Siltalan sanomisen kehys on kustannusmaailma, ja sieltä käsin ajatus kirjallisuuden merkityksen vähenemisestä on perusteltu ja ymmärrettävä. Jos kirjamyynti taittuu, kustantamoiden rahahuolet jatkuvat.
Haluan kuitenkin Siltalan näkemyksen vastapainoksi esittää vuoden lopuksi oman ennustukseni kirjallisuuden merkityksestä tulevaisuudessa.
Kirjallisuuden merkitys ei vähene. Sitä ei horjuta mikään. Kulttuurihistoriallinen tosiasia on nimittäin, että kirjallisuus ei ole koskaan - eikä missään kulttuurissa - sidottu pelkkiin kirjoihin ja kansiin, painettuun tekstiin. Kirjallisuutta on myös suullinen kirjallisuus, painamaton kirjallisuus. Kirjallisuudella on aina ollut monenlaisia alustoja: ruukku, kivi, papyrus, pergamentti, digitaalinen alusta. Kirjallisuuden idea ei ole myöskään sidottu sanataiteeseen, vaan ihmisten haluun merkitä muistiin, opettaa, ohjata, luoda.
Nykytodellisuus osoittaa, että kirjan ei tarvitse olla painettu. Kirja voidaan hyvin tarjota elektronis-visuaalisesti (pdf, e-kirja) tai audio-muodossa (äänikirjat). Kuten Bill Cope ja Angus Phillips muistuttavat teoksessaan The Future of the Book in the Digital Age (2006): ”The book is not a Thing. It is a textual form, a way of communicating”. He myös muistuttavat, että uudet sähköiset formaatit kantavat monenlaisia kirjasta peräisin olevia käytänteitä ja muotoja. Niissä on myös sivut, otsikot ja sisällysluettelot, viittausjärjestelmät ja indeksit.
Toiseksi rohkeampi ennustus: Painetunkaan kirjallisuuden merkitys ei tule pitkällä tähtäimellä vähentymään. Notkahduksia tulee kyllä kirjamyynnissä ja monet lajit saattavat kadota pitkiksi ajoiksi, mutta ensimmäiset pidemmät sähkökatkot (joita toivottavasti ei koskaan tule) muistuttavat kyllä jossain vaiheessa ihmisten mieliin painetun kirjallisuuden edut ja hyödyt. Paperin suhteellisen hyvän säilyvyyden. Painetun kirjan käyttökelpoisuuden tiedonsiirrossa – silloin kun ei olla sähkön selässä.
Omasta puolestani toivotan Café Voltaire -blogimme lukijoille toivorikasta uutta vuotta 2012!
Tervetuloa! Virtuaalinen kirjallisuuskahvila Café Voltaire jatkaa Avaimen Café Voltaire -kirjasarjan aloittamaa keskustelua maailman nykykirjallisuuksista. Ota kuppi kuumaa ja istahda pöytään. Café Voltaire on sielua virkistävä kohtaamispaikka, jossa keskustellaan nykyihmisen tilanteesta maailmassa.
lauantai 31. joulukuuta 2011
torstai 29. joulukuuta 2011
Poissa silmistä, vaan ei mielestä
Päivi Brink kirjoittaa:
Meritta Koiviston toinen romaani Poissa (Avain 2011) herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia. Pidin Koiviston tavasta käyttää kieltä, mutta romaanin kokonaisuus ei innostanut. Romaani kertoo lapsista ja nuorista, joiden vanhemmat ovat tavalla tai toisella poissaolevia: kyvyttömiä huolehtimaan lapsistaan, kuolleita tai välinpitämättömiä. Katse osuu sekä yhteiskunnan vähäosaisiin että menestyjiin. Toisaalta aikuisina nämä nuoret kaipaavat toisiaan, poissaolevia ystäviään. Rakkaiden, luotettavien ihmisten puuttuminen ja sen tuoma trauma onkin romaanin keskeinen teema.
Prologin karmiva kuva pikkutytöstä suljettuna pimeään keskelle rottia saa odottamaan synkkää ja ahdistavaa tarinaa. Mikael, Hannu, Kitta, Marie ja Sakari asuvat samassa lastenkodissa, jossa aikuiset käyttävät sadistisia kasvatuskeinoja. Kesäleirillä he tapaavat Jaakobin, joka ei tule toimeen isäpuolensa kanssa. He pitävät yhteyttä aikuisuuteen asti, jolloin he eräänlaisena kostotoimena varastavat suuren summan rahaa. Rahat katoavat, ja vasta paljon myöhemmin selviää, mitä niille on tapahtunut. Rikoksen yhteydessä Kitan poikaystävä Ossi kuolee. Tämä on kirjan juoni, mutta älä huoli, sen kuuleminen etukäteen ei lainkaan haittaa lukukokemusta. Koko rikosjuoni tuntuu jotenkin sivuseikalta, sen tehtävä romaanissa on sitoa henkilöt yhteen loppuiäkseen – vaikka juuri se myös erottaa heidät.
Vaikka henkilöt on huolella rakennettu, romaanin kokonaisuuden kannalta olisi parempi, että niitä olisi vähemmän. Koiviston tarkoituksena on tuoda esiin, kuinka erilaisista taustoista tulevat lapset voivat päätyä lastenkotiin tai muuten vanhempiensa hylkäämiksi. Romaani kuvaa myös erilaisia keinoja selviytyä lapsuuden traumoista. Mutta romaanin rakenne tuntuu huojuvan, eikä mielenkiintoni riittänyt vielä muutaman sivuhenkilön (esim. Jaakobin isäpuolen ja hänen palkkaamansa etsivän) näkökulman kuulemiseen. Olisin toivonut keskittymistä Marien, Jaakobin, Hannun ja Kitan tarinoihin. He jäivät parhaiten mieleen. Erityisesti Marien suhde hoidossaan olevaan Rakel-vanhukseen oli hienosti kuvattu.
Kerronta tapahtuu koko romaanin ajan takaumien ja muistojen kautta. Tämä on lopulta hyvin raskas keino, kun kerronta sahaa menneen ja nykyajan välillä. Romaanin loppupuolella siirrytään vielä 20 vuotta ajassa eteenpäin ja jälleen väliin jäänyt aika käydään takaumina läpi. Kerrottuun syntyy etäisyyttä, eikä se välttämättä ole tarinalle hyväksi.
Pidin enemmän Koiviston esikoisromaanista Lontoolainen rakastaja (Otava 2006), jossa oli lämmintä huumoria ja pikkukaupungin ihmissuhdekuvioita. Esikoisessa kiinnitin jo huomiota Koiviston kielenkäyttöön ja henkilökuvaukseen. Hänen henkilönsä eivät välttämättä osaa analysoida itseään, mutta kirjailija näyttää heidän ajatuksensa ja perimmäiset tunteensa toiminnan kautta. Kerronnassa näkyy mielestäni, että Koivisto on ohjannut kolme elokuvaa. Hän osaa kertoa toiminnan kautta. Toisaalta Koiviston kieli on hetkittäin todella kaunista ja hiottua, kuten tässä Kitan aamulenkin kuvauksessa:
”Juostessaan kosteiden neulasten pehmittämällä polulla hän hymyili tummina kohoavien kuusien välissä vilistävälle auringolle, joka tuntui aivan siltä kuin se olisi halunnut tavoittaa hänet, mutta onnistui siinä vain hetkittäin.”
Seuraan siis Meritta Koiviston kirjoja jatkossakin, koska hänen kirjoissaan on herkkyyttä, aitoutta ja kielen sujuvuutta.
Meritta Koiviston toinen romaani Poissa (Avain 2011) herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia. Pidin Koiviston tavasta käyttää kieltä, mutta romaanin kokonaisuus ei innostanut. Romaani kertoo lapsista ja nuorista, joiden vanhemmat ovat tavalla tai toisella poissaolevia: kyvyttömiä huolehtimaan lapsistaan, kuolleita tai välinpitämättömiä. Katse osuu sekä yhteiskunnan vähäosaisiin että menestyjiin. Toisaalta aikuisina nämä nuoret kaipaavat toisiaan, poissaolevia ystäviään. Rakkaiden, luotettavien ihmisten puuttuminen ja sen tuoma trauma onkin romaanin keskeinen teema.
Prologin karmiva kuva pikkutytöstä suljettuna pimeään keskelle rottia saa odottamaan synkkää ja ahdistavaa tarinaa. Mikael, Hannu, Kitta, Marie ja Sakari asuvat samassa lastenkodissa, jossa aikuiset käyttävät sadistisia kasvatuskeinoja. Kesäleirillä he tapaavat Jaakobin, joka ei tule toimeen isäpuolensa kanssa. He pitävät yhteyttä aikuisuuteen asti, jolloin he eräänlaisena kostotoimena varastavat suuren summan rahaa. Rahat katoavat, ja vasta paljon myöhemmin selviää, mitä niille on tapahtunut. Rikoksen yhteydessä Kitan poikaystävä Ossi kuolee. Tämä on kirjan juoni, mutta älä huoli, sen kuuleminen etukäteen ei lainkaan haittaa lukukokemusta. Koko rikosjuoni tuntuu jotenkin sivuseikalta, sen tehtävä romaanissa on sitoa henkilöt yhteen loppuiäkseen – vaikka juuri se myös erottaa heidät.
Vaikka henkilöt on huolella rakennettu, romaanin kokonaisuuden kannalta olisi parempi, että niitä olisi vähemmän. Koiviston tarkoituksena on tuoda esiin, kuinka erilaisista taustoista tulevat lapset voivat päätyä lastenkotiin tai muuten vanhempiensa hylkäämiksi. Romaani kuvaa myös erilaisia keinoja selviytyä lapsuuden traumoista. Mutta romaanin rakenne tuntuu huojuvan, eikä mielenkiintoni riittänyt vielä muutaman sivuhenkilön (esim. Jaakobin isäpuolen ja hänen palkkaamansa etsivän) näkökulman kuulemiseen. Olisin toivonut keskittymistä Marien, Jaakobin, Hannun ja Kitan tarinoihin. He jäivät parhaiten mieleen. Erityisesti Marien suhde hoidossaan olevaan Rakel-vanhukseen oli hienosti kuvattu.
Kerronta tapahtuu koko romaanin ajan takaumien ja muistojen kautta. Tämä on lopulta hyvin raskas keino, kun kerronta sahaa menneen ja nykyajan välillä. Romaanin loppupuolella siirrytään vielä 20 vuotta ajassa eteenpäin ja jälleen väliin jäänyt aika käydään takaumina läpi. Kerrottuun syntyy etäisyyttä, eikä se välttämättä ole tarinalle hyväksi.
Pidin enemmän Koiviston esikoisromaanista Lontoolainen rakastaja (Otava 2006), jossa oli lämmintä huumoria ja pikkukaupungin ihmissuhdekuvioita. Esikoisessa kiinnitin jo huomiota Koiviston kielenkäyttöön ja henkilökuvaukseen. Hänen henkilönsä eivät välttämättä osaa analysoida itseään, mutta kirjailija näyttää heidän ajatuksensa ja perimmäiset tunteensa toiminnan kautta. Kerronnassa näkyy mielestäni, että Koivisto on ohjannut kolme elokuvaa. Hän osaa kertoa toiminnan kautta. Toisaalta Koiviston kieli on hetkittäin todella kaunista ja hiottua, kuten tässä Kitan aamulenkin kuvauksessa:
”Juostessaan kosteiden neulasten pehmittämällä polulla hän hymyili tummina kohoavien kuusien välissä vilistävälle auringolle, joka tuntui aivan siltä kuin se olisi halunnut tavoittaa hänet, mutta onnistui siinä vain hetkittäin.”
Seuraan siis Meritta Koiviston kirjoja jatkossakin, koska hänen kirjoissaan on herkkyyttä, aitoutta ja kielen sujuvuutta.
maanantai 19. joulukuuta 2011
Hyvää tahtoa
Anna-Riikka Carlson kirjoittaa:
Jos kirjoja myytäisiin kuten ennen, kirja-alalla ei kuohuisi. Viime vuosien myrskyt eivät johdu draaman kaipuusta vaan siitä, että kirjoja myydään vähemmän ja pienemmällä katteella kuin ennen. Tähän on monia syitä, joista on kirjoitettu paljon. En keskity tässä kirjoituksessa niihin vaan pohdin syitä mustavalkoiseen ajatteluun, joka jakaa kirja-alan ihmiset niihin, jotka saavat jatkuvasti liian pienen korvauksen työstään – kuten kirjailijat, kääntäjät, freelancerit – sekä niihin, joiden väitetään olevan ulkomaisten johtajien, kvartaaliajattelun ja viihteellistymisen vietävissä ja hyötyvän liikaa toisten työstä. Näitä ovat kustantajat, kirjakaupat ja logistiikkayritykset.
On totta, että taiteen tekijät, sisällön tuottajat, saavat useimmiten työstään kohtuuttoman pienen korvauksen, mutta sellaisen saa usein myös kustantaja ja kirjakauppa. Tästä johtuvat monet ongelmat työpaikoilla sekä organisaatiouudistukset ja uudelleenjärjestelyt. Tietenkin näitä järjestelyjä tehdään myös osin väärin perustein tilanteissa, joissa olisi kompromisseja jäljellä tai muita vaihtoehtoja kokeiltavana.
Ajattelen, että ihmiset, jotka kirjoittavat ja lukevat paljon, ovat halukkaita näkemään asioiden kaikki puolet ja eri sävyt ja välttämään lokeroita, stereotypioita ja yksinkertaisuuksia. Mutta silti kustantamot niputetaan usein yhdeksi ryhmäksi, joka maksaa kaikesta työstä liian vähän ja jota voi aina tästä muistuttaa. Palkkioista neuvotellaan, suosituksia seurataan mahdollisuuksien mukaan ja palkkiot maksetaan aina, vaikka kustantamo tekisi tappiota tai pienen kustantamon omistaja jättäisi omat palkkansa maksamatta. Ajatus siitä, että joku vetää välistä, on outo, kun tiedetään, miten pitkiä päiviä kustantamoissa tehdään ja miten kiire on. Ehkä pelko siitä, että joku vetää välistä, on juurrutettu meihin, tai sitten pelko on tullut todeksi ulkomaisten omistajien ja pörssiin menemisen myötä. Tällöinkin olisi hyvä tutkia tulosta ja taseita ja kustantamon käytäntöjä, ennen kuin tekee suoraviivaisia johtopäätöksiä siitä, kuka hyötyy mistäkin.
Kaikki kirja-alan toimijat ovat samassa veneessä. Meidän pitää yhdessä olla huolissamme kirjojen myynnistä, kirjojen hinnoista ja etenkin lukemisesta yleensä. Pelisääntöjä on hiottava yhdessä, alan yhteisissä tapahtumissa pitää keskittyä siihen, miten pääsemme parempiin katteisiin, jolloin jaettavaakin olisi enemmän. Sen lisäksi, että tarvitsemme sopimuksia, pykäliä ja yhdessä sovittuja käytäntöjä, tarvitsemme hyväntahtoisuutta, toinen toistemme tukemista. Suositellaan kirjoja, ostetaan niitä, puhutaan kirjojen, kirjailijoiden ja kustantamojen puolesta eikä mietitä, saako joku jossakin kohtuuttoman paljon. En ole vielä tavannut ketään, joka olisi kirja-alalla saanut jotakin puoli-ilmaiseksi tekemättä mitään, mutta olen tavannut monia, jotka haaveilevat, että olisi varaa vapaaseen viikonloppuun.
Kustantamojen käytäntöjä – koskevatpa ne sitten palkkioita, kirjailijoiden brandaamista, markkinoinnin painopisteitä jne. – on arvosteltu rajusti viime vuosina. Kustantamot eivät ole puolustautuneet, sillä kustantamojen ja kirjailijoiden välit ovat luottamuksellisia, niistä ei puhuta julkisuudessa. Katteista, pettymyksistä ja veloista ei puhuta, jotteivät vaikeudet kasvaisi vielä isommiksi. Epäkohtia on paljon, ja käytäntöjä täytyykin ravistella, mutta keskusteluissa lentelee myös heittoja, jotka vain hajottavat mutta eivät tarjoa vaihtoehtoja – eivätkä armoa niille, jotka itseään säästämättä tekevät työtä hyvien kirjojen puolesta. Tekisi mieli peräänkuuluttaa myös täsmällisyyttä. Jos puhuu rahastamisesta, välistä vetämisestä ja ahneudesta, olisi hyvä näyttää esimerkein ja mieluiten numeroin, mitä tämä tarkoittaa. Heittoihin voi väsyä, kun todellisuus on jotakin ihan muuta. Harvalla on mitään salattavaa, mutta asiat ovat luottamuksellisia ja usein kipeitä.
Olin joitakin vuosia sitten myydä perintöpianoni, jotta saisin kahden käännösromaanin kulut katetuiksi. Ongelmana ei ollut se, että käännöspalkkiot olisivat olleet liian suuria (sitähän ne eivät ole) vaan se, että olin ottanut liian suuren riskin eivätkä kirjat myyneet riittävästi. Keskustelut siitä, miten kustantamot riistävät itselleen kaiken minkä irti saavat – niin taiteilijoista kuin työntekijöistään – tuntuivat silloin vierailta ja tuntuvat nyt. Suurin osa kirjailijoista ja kustantajista tarvitsee toisiaan, luottaa toisiinsa ja haluaa tehdä oman työnsä niin, että kaikki menestyisivät. Mitä jos kuohua ja valitusta olisi vähemmän? Jäisikö lehtien sivuille enemmän tilaa kritiikeille ja kirja-alan toimijoille enemmän aikaa puhua itse kirjoista? Jos emme ole kirja-alalla armollisempia toisiamme kohtaan, miten voimme kuvitella, että lukijoilla riittää armoa maksaa kirjoista hinta, josta riittää jaettavaa kaikille osapuolille?
--
Anna-Riikka Carlson on Avaimen kustannuspäällikkö.
Jos kirjoja myytäisiin kuten ennen, kirja-alalla ei kuohuisi. Viime vuosien myrskyt eivät johdu draaman kaipuusta vaan siitä, että kirjoja myydään vähemmän ja pienemmällä katteella kuin ennen. Tähän on monia syitä, joista on kirjoitettu paljon. En keskity tässä kirjoituksessa niihin vaan pohdin syitä mustavalkoiseen ajatteluun, joka jakaa kirja-alan ihmiset niihin, jotka saavat jatkuvasti liian pienen korvauksen työstään – kuten kirjailijat, kääntäjät, freelancerit – sekä niihin, joiden väitetään olevan ulkomaisten johtajien, kvartaaliajattelun ja viihteellistymisen vietävissä ja hyötyvän liikaa toisten työstä. Näitä ovat kustantajat, kirjakaupat ja logistiikkayritykset.
On totta, että taiteen tekijät, sisällön tuottajat, saavat useimmiten työstään kohtuuttoman pienen korvauksen, mutta sellaisen saa usein myös kustantaja ja kirjakauppa. Tästä johtuvat monet ongelmat työpaikoilla sekä organisaatiouudistukset ja uudelleenjärjestelyt. Tietenkin näitä järjestelyjä tehdään myös osin väärin perustein tilanteissa, joissa olisi kompromisseja jäljellä tai muita vaihtoehtoja kokeiltavana.
Ajattelen, että ihmiset, jotka kirjoittavat ja lukevat paljon, ovat halukkaita näkemään asioiden kaikki puolet ja eri sävyt ja välttämään lokeroita, stereotypioita ja yksinkertaisuuksia. Mutta silti kustantamot niputetaan usein yhdeksi ryhmäksi, joka maksaa kaikesta työstä liian vähän ja jota voi aina tästä muistuttaa. Palkkioista neuvotellaan, suosituksia seurataan mahdollisuuksien mukaan ja palkkiot maksetaan aina, vaikka kustantamo tekisi tappiota tai pienen kustantamon omistaja jättäisi omat palkkansa maksamatta. Ajatus siitä, että joku vetää välistä, on outo, kun tiedetään, miten pitkiä päiviä kustantamoissa tehdään ja miten kiire on. Ehkä pelko siitä, että joku vetää välistä, on juurrutettu meihin, tai sitten pelko on tullut todeksi ulkomaisten omistajien ja pörssiin menemisen myötä. Tällöinkin olisi hyvä tutkia tulosta ja taseita ja kustantamon käytäntöjä, ennen kuin tekee suoraviivaisia johtopäätöksiä siitä, kuka hyötyy mistäkin.
Kaikki kirja-alan toimijat ovat samassa veneessä. Meidän pitää yhdessä olla huolissamme kirjojen myynnistä, kirjojen hinnoista ja etenkin lukemisesta yleensä. Pelisääntöjä on hiottava yhdessä, alan yhteisissä tapahtumissa pitää keskittyä siihen, miten pääsemme parempiin katteisiin, jolloin jaettavaakin olisi enemmän. Sen lisäksi, että tarvitsemme sopimuksia, pykäliä ja yhdessä sovittuja käytäntöjä, tarvitsemme hyväntahtoisuutta, toinen toistemme tukemista. Suositellaan kirjoja, ostetaan niitä, puhutaan kirjojen, kirjailijoiden ja kustantamojen puolesta eikä mietitä, saako joku jossakin kohtuuttoman paljon. En ole vielä tavannut ketään, joka olisi kirja-alalla saanut jotakin puoli-ilmaiseksi tekemättä mitään, mutta olen tavannut monia, jotka haaveilevat, että olisi varaa vapaaseen viikonloppuun.
Kustantamojen käytäntöjä – koskevatpa ne sitten palkkioita, kirjailijoiden brandaamista, markkinoinnin painopisteitä jne. – on arvosteltu rajusti viime vuosina. Kustantamot eivät ole puolustautuneet, sillä kustantamojen ja kirjailijoiden välit ovat luottamuksellisia, niistä ei puhuta julkisuudessa. Katteista, pettymyksistä ja veloista ei puhuta, jotteivät vaikeudet kasvaisi vielä isommiksi. Epäkohtia on paljon, ja käytäntöjä täytyykin ravistella, mutta keskusteluissa lentelee myös heittoja, jotka vain hajottavat mutta eivät tarjoa vaihtoehtoja – eivätkä armoa niille, jotka itseään säästämättä tekevät työtä hyvien kirjojen puolesta. Tekisi mieli peräänkuuluttaa myös täsmällisyyttä. Jos puhuu rahastamisesta, välistä vetämisestä ja ahneudesta, olisi hyvä näyttää esimerkein ja mieluiten numeroin, mitä tämä tarkoittaa. Heittoihin voi väsyä, kun todellisuus on jotakin ihan muuta. Harvalla on mitään salattavaa, mutta asiat ovat luottamuksellisia ja usein kipeitä.
Olin joitakin vuosia sitten myydä perintöpianoni, jotta saisin kahden käännösromaanin kulut katetuiksi. Ongelmana ei ollut se, että käännöspalkkiot olisivat olleet liian suuria (sitähän ne eivät ole) vaan se, että olin ottanut liian suuren riskin eivätkä kirjat myyneet riittävästi. Keskustelut siitä, miten kustantamot riistävät itselleen kaiken minkä irti saavat – niin taiteilijoista kuin työntekijöistään – tuntuivat silloin vierailta ja tuntuvat nyt. Suurin osa kirjailijoista ja kustantajista tarvitsee toisiaan, luottaa toisiinsa ja haluaa tehdä oman työnsä niin, että kaikki menestyisivät. Mitä jos kuohua ja valitusta olisi vähemmän? Jäisikö lehtien sivuille enemmän tilaa kritiikeille ja kirja-alan toimijoille enemmän aikaa puhua itse kirjoista? Jos emme ole kirja-alalla armollisempia toisiamme kohtaan, miten voimme kuvitella, että lukijoilla riittää armoa maksaa kirjoista hinta, josta riittää jaettavaa kaikille osapuolille?
--
Anna-Riikka Carlson on Avaimen kustannuspäällikkö.
Lapsuus, poikaikä ja keski-ikä Pietarissa
Anni Lappela kirjoittaa:
Andrei Astvatsaturov (s. 1969) ilmestyi venäläiseen, ja etenkin pietarilaiseen, nykykirjallisuuteen vuonna 2009 esikoisromaanillaan Ljudi v golom (suom. Ihmiset alastomuudessa). Hänen anekdoottikerrontansa on omalaatuinen, muttei aivan ainutlaatuinen ilmiö venäläisessä kirjallisuudessa. Kirjailijan kumpikin romaani liittyy komiikallaan venäläiseen anekdoottiperinteeseen. Kyseessä ei ole Daniil Harms -henkinen absurdismi, vaan pikemminkin Sergei Dovlatovin ja osittain Jevgeni Popovin jalanjäljissä syntynyt uusi realistinen anekdoottiperinne. Suullisesta traditiosta tämä kerrontatraditio on jo kaukana, sillä vaikka tarinat ovatkin lyhyitä, ne sisältävät runsaasti henkilöhahmoja ja dialogia. Astvatsaturovin kerronnassa kerrontarakenteessa anekdootti mahdollistaa tiiviin jännitteen lisäksi ennen kaikkea aikatasojen leikkiä. Astvatsaturovin romaanien useimmat luvut ovat itsenäisiä anekdootteja joko kerronnan nykyhetkestä (1990-luvun Pietarista), lähimenneisyydestä tai sitten kirjailijan neuvostolapsuudesta.
Astvatsaturov on sekä pitkänproosan kirjoittaja että lyhytprosaisti. Hän ikään kuin naamioi lyhytproosansa romaanimuotoon ja haluaa tasapainoilla kahden genren välimaastossa. Tällainen määritelmiä pakeneva kerronta on melko tyypillinen ilmiö venäläisessä postmodernismissa. Nykykirjallisuuden muista merkittävistä lyhytprosaisteista – Ljudmila Ulitskajasta, Olga Slavnikovasta, Natalja Kljutšarjovasta ja vaikkapa Ljudmila Petruševskajasta – Astvatsaturov poikkeaa siinä, että hänen teoksensa ovat vailla lajimääritelmää. Edellä mainitut prosaistit ovat sen sijaan kirjoittaneet sekä pitkää että lyhyttä proosaa vakiintumatta kumpaankaan lajiin. Kiinnostavaa on se, pyrkiikö Astvatsaturov seuraavilla teoksillaan määrittelemään lajiaan uudelleen.
Toisessa romaanissaan Skunskamera Andrei Astvatsaturov jatkaa esikoisteoksessa Ihmiset alastomuudessa aloittamaansa omaelämäkerran ja fiktion rajoilla tasapainottelevaa tarinaa elämästään Pietarissa. Uutukainen säilyttää esikoisesta tutun anekdoottiin nojaavan, mutta samalla sitä myös uudistavan kerrontatekniikan. Miljöökin säilyy samana, sillä jälleen kirjoitetaan nuoren polven pietarilaisproosaa osaksi pietarilaistekstien ikivanhaa kaanonia, ja jälleen harhaillaan myös Pietarin yliopiston filologisen tiedekunnan käytävillä ja irvaillaan omille nuoruusmuistoille nykyisten opiskelijoiden edesottamuksille nauramalla, sekä luodaan itseironista suhdetta omaan intellektuelli-identiteettiin ja boheemiin kirjailijaimagoon.
”Talo oli korkein koko asuinalueella, [--] Se ulotti seinänsä yhtä aikaa kahdelle kadulle ja kahdelle aukiolle. Aikuiset nimittivät sitä Pentagoniksi” kuvaa Astvatsaturov lapsuudenkotiaan Skunskamerassa. Ylpeys kotitalosta Ploštšad Mužestva -aukiolla on romaanissa tärkeä osa Astvatsaturovin suhdetta kotikaupunkiinsa. Metroasemien lisäksi nimeltä mainituiksi tulevat myös tutut kadut sekä tietenkin Neva, joka yhtä aikaa levittää kaupunkiin sekä kuolettavan kylmyyteensä että eloon herättävän, ikuisen, eteenpäin suuntautuvan liikkeensä. Pietarilaisteksteille tyypillisesti Astvatsaturovin Pietari on kaksijakoinen kaupunki. Sen rakastaminen on yhtä vaikeaa kuin sen vihaaminen. Kuten aikuisten käsityksessä korkeasta kotitalosta ilmenee, suhdetta kaupunkiin rakennetaan myös suhteessa Amerikkaan. Pentagon on negatiivisista konnotaatioistaan huolimatta vallan ja voiman symboli. Amerikasta pieni Andrei Astvatsaturov haaveilee romaanissa toistuvasti, ja näihin haaveisiin hänet johdattavat monesti makuelämykset, joista jää aikuisuuteen lukuisia makumuistoja. Amerikkalainen rommi on unelmien maku, neuvostoliittolaisten olutkioskien mehut lapsuuden. Kaupunkikuvan rakentamisessa äidin kanssa pieniin neuvostokauppoihin tehdyt retket ovat merkittävä osa. Lapsuuden kaduilla Leningradissa Andrei vaeltaa oppiakseen valitsemaan parhaan ja tuoreimman leivän sen kuoren rapeuden perusteella, aikuisuuden kaduilla vaelletaan jotta löydettäisiin baari, jossa filologillakin olisi varaa olueen. Joskus elämän kauneudesta hämmentyminen pysäyttää liikkeen: ”Aloin rapistella kengänkärjilläni kuivia lehtiä, ja halusin tehdä sitä ikuisesti. Outoa, ajattelin, olen jo 30-vuotias enkä ole rapistellut lehtiä vielä kertaakaan näin hyvin”. Esteetikko ja kirjailija lumoutuu kaupungin suurten linjojen lisäksi sen pienistä yksityiskohdista. Pietarilaistekstin luojana Astvatsaturov liittyy pitkään traditioon kaupungin kaksijakoisuuden kuvauksen lisäksi siinä, että hän kuvaa nimenomaan kaupungin ”älymystöä” ja boheemielämää, eli omaa elinpiiriään, useimpien muiden pietarilaistekstin luojien tavoin. Lisäksi hänenkin Pietariaan on mahdoton käsitellä pelkästään sen nykyhetken kautta. Pietarin kuvaajille kaupunki kantaa aina itsessään myös Leningradia, Petrogradia ja itse asiassa koko kirjavaa historiaansa. Kaupungissa on mahdoton elää vain yhdessä aikatasossa, mikä heijastuu myös aikatasoja sekoittelevaan kerrontaan.
Kaupunkikuvan lisäksi kummassakin romaanissa keskeistä on kirjailijan jatkuva ironinen itsereflektio: ”Filologeilla, etenkin sellaisilla kuin minä, [--] silmälasipäisillä, ei tavallisesti ole riittävästi rahaa. Tai terveyttä. Tai vapaa-aikaa. Tai yhtä tai toista kolmatta yhtä aikaa. Ja siksi elämä, taianomainen, kirjava, kulkee ohitsemme”. Kliseisen köyhänä kaduilla kuljeksiva boheemi tiedostaa oman koomisuuteen vivahtavan stereotyyppisyytensä. Esikoisteoksessa kirjailija käy kustantajansa kanssa väittelyä (kehnon) romaaninsa olemassaolon oikeutuksesta, toisessa romaanissa hän hyväksyy jo tyynesti epäonnistuvansa kelvollisen tekstin luomisen lisäksi myös kunnollisen kirjailijaidentiteetin saavuttamisessa: ”Minussa on eräs hyvin epämiellyttävä ominaisuus, joka estää minua tulemasta oikeaksi kirjailijaksi. Olen liian vakava”. Huumorintajun puutteesta kirjailija-Astvatsaturovia tosin on mahdoton syyttää, vaikka hän itse omaa fiktiivistä minähahmoaan siitä moittiikin. Esikoisteoksen legendaarinen kohtaus, jossa virtsanäyte yliopiston lääkärin sijasta päätyy Juri Lotmanille, tai toisen teoksen anekdootti papinpuvun kaltaisiin vaatteisiin sonnustautuneesta ystävästä, jolta tuntematon tyttö tulee pyytämään synninpäästöä siksi, että on ostanut itselleen stringit, todistavat komiikantajusta. Runsas huumori leimaa etenkin yliopistomaailman kuvausta, mikä auttaa suomaan Astvatsaturoville anteeksi useita nykykirjailijoita vaivaavan turhan itsetietoisen intohimon sijoittaa romaaninsa nimenomaan itselle tuttuun akateemiseen ympäristöön.
Astvatsaturovin proosa on äärimmäisen hauskaa ja keveää ironisessa suhteessaan sekä maailmaan että omaan minään. ”Alun alkaen en luottanut maailmaan. Totta puhuakseni se kuitenkin houkutti minua useammin kuin herätti vastenmielisyyttä”, toteaa sankari esikoisteoksessa. Tämä epäluottamus ajaa sekä kirjoittamiseen että maailmaan. Lisäksi se ajaa vasemmistolaisuuteen, ja Astvatsaturov lukeutuukin useiden yliopistotoveriensa tavoin nuoreen vasemmistolaiseen intellektuellijoukkoon. Vasemmistolle on esikoisteoksessa omistettu teksti siinä missä vessanseinätekstien semiotiikalle tai perustamatta jääneille ”Villiomenoiden ritareiden” kaltaisille lupaaville rokkibändeille. Astvatsaturovin romaanien lumo on niiden tiiviin muodon ja pirskahtelevan huumorin lisäksi niiden sekalaisuudessa. Pietarilaiselämän koko sirpaleinen kirjo muodostaa Astvatsaturovin velmuilevan mosaiikin.
Andrei Astvatsaturov: Skunskamera. Sankt-Peterburg: Ad Marginem, 2011.
Andrei Astvatsaturov: Ljudi na golom. Sankt-Peterburg: Ad Marginem, 2009.
Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa. Suom. Tuukka Sandström. Hamina: Idiootti, 2010.
Andrei Astvatsaturov (s. 1969) ilmestyi venäläiseen, ja etenkin pietarilaiseen, nykykirjallisuuteen vuonna 2009 esikoisromaanillaan Ljudi v golom (suom. Ihmiset alastomuudessa). Hänen anekdoottikerrontansa on omalaatuinen, muttei aivan ainutlaatuinen ilmiö venäläisessä kirjallisuudessa. Kirjailijan kumpikin romaani liittyy komiikallaan venäläiseen anekdoottiperinteeseen. Kyseessä ei ole Daniil Harms -henkinen absurdismi, vaan pikemminkin Sergei Dovlatovin ja osittain Jevgeni Popovin jalanjäljissä syntynyt uusi realistinen anekdoottiperinne. Suullisesta traditiosta tämä kerrontatraditio on jo kaukana, sillä vaikka tarinat ovatkin lyhyitä, ne sisältävät runsaasti henkilöhahmoja ja dialogia. Astvatsaturovin kerronnassa kerrontarakenteessa anekdootti mahdollistaa tiiviin jännitteen lisäksi ennen kaikkea aikatasojen leikkiä. Astvatsaturovin romaanien useimmat luvut ovat itsenäisiä anekdootteja joko kerronnan nykyhetkestä (1990-luvun Pietarista), lähimenneisyydestä tai sitten kirjailijan neuvostolapsuudesta.
Astvatsaturov on sekä pitkänproosan kirjoittaja että lyhytprosaisti. Hän ikään kuin naamioi lyhytproosansa romaanimuotoon ja haluaa tasapainoilla kahden genren välimaastossa. Tällainen määritelmiä pakeneva kerronta on melko tyypillinen ilmiö venäläisessä postmodernismissa. Nykykirjallisuuden muista merkittävistä lyhytprosaisteista – Ljudmila Ulitskajasta, Olga Slavnikovasta, Natalja Kljutšarjovasta ja vaikkapa Ljudmila Petruševskajasta – Astvatsaturov poikkeaa siinä, että hänen teoksensa ovat vailla lajimääritelmää. Edellä mainitut prosaistit ovat sen sijaan kirjoittaneet sekä pitkää että lyhyttä proosaa vakiintumatta kumpaankaan lajiin. Kiinnostavaa on se, pyrkiikö Astvatsaturov seuraavilla teoksillaan määrittelemään lajiaan uudelleen.
Toisessa romaanissaan Skunskamera Andrei Astvatsaturov jatkaa esikoisteoksessa Ihmiset alastomuudessa aloittamaansa omaelämäkerran ja fiktion rajoilla tasapainottelevaa tarinaa elämästään Pietarissa. Uutukainen säilyttää esikoisesta tutun anekdoottiin nojaavan, mutta samalla sitä myös uudistavan kerrontatekniikan. Miljöökin säilyy samana, sillä jälleen kirjoitetaan nuoren polven pietarilaisproosaa osaksi pietarilaistekstien ikivanhaa kaanonia, ja jälleen harhaillaan myös Pietarin yliopiston filologisen tiedekunnan käytävillä ja irvaillaan omille nuoruusmuistoille nykyisten opiskelijoiden edesottamuksille nauramalla, sekä luodaan itseironista suhdetta omaan intellektuelli-identiteettiin ja boheemiin kirjailijaimagoon.
”Talo oli korkein koko asuinalueella, [--] Se ulotti seinänsä yhtä aikaa kahdelle kadulle ja kahdelle aukiolle. Aikuiset nimittivät sitä Pentagoniksi” kuvaa Astvatsaturov lapsuudenkotiaan Skunskamerassa. Ylpeys kotitalosta Ploštšad Mužestva -aukiolla on romaanissa tärkeä osa Astvatsaturovin suhdetta kotikaupunkiinsa. Metroasemien lisäksi nimeltä mainituiksi tulevat myös tutut kadut sekä tietenkin Neva, joka yhtä aikaa levittää kaupunkiin sekä kuolettavan kylmyyteensä että eloon herättävän, ikuisen, eteenpäin suuntautuvan liikkeensä. Pietarilaisteksteille tyypillisesti Astvatsaturovin Pietari on kaksijakoinen kaupunki. Sen rakastaminen on yhtä vaikeaa kuin sen vihaaminen. Kuten aikuisten käsityksessä korkeasta kotitalosta ilmenee, suhdetta kaupunkiin rakennetaan myös suhteessa Amerikkaan. Pentagon on negatiivisista konnotaatioistaan huolimatta vallan ja voiman symboli. Amerikasta pieni Andrei Astvatsaturov haaveilee romaanissa toistuvasti, ja näihin haaveisiin hänet johdattavat monesti makuelämykset, joista jää aikuisuuteen lukuisia makumuistoja. Amerikkalainen rommi on unelmien maku, neuvostoliittolaisten olutkioskien mehut lapsuuden. Kaupunkikuvan rakentamisessa äidin kanssa pieniin neuvostokauppoihin tehdyt retket ovat merkittävä osa. Lapsuuden kaduilla Leningradissa Andrei vaeltaa oppiakseen valitsemaan parhaan ja tuoreimman leivän sen kuoren rapeuden perusteella, aikuisuuden kaduilla vaelletaan jotta löydettäisiin baari, jossa filologillakin olisi varaa olueen. Joskus elämän kauneudesta hämmentyminen pysäyttää liikkeen: ”Aloin rapistella kengänkärjilläni kuivia lehtiä, ja halusin tehdä sitä ikuisesti. Outoa, ajattelin, olen jo 30-vuotias enkä ole rapistellut lehtiä vielä kertaakaan näin hyvin”. Esteetikko ja kirjailija lumoutuu kaupungin suurten linjojen lisäksi sen pienistä yksityiskohdista. Pietarilaistekstin luojana Astvatsaturov liittyy pitkään traditioon kaupungin kaksijakoisuuden kuvauksen lisäksi siinä, että hän kuvaa nimenomaan kaupungin ”älymystöä” ja boheemielämää, eli omaa elinpiiriään, useimpien muiden pietarilaistekstin luojien tavoin. Lisäksi hänenkin Pietariaan on mahdoton käsitellä pelkästään sen nykyhetken kautta. Pietarin kuvaajille kaupunki kantaa aina itsessään myös Leningradia, Petrogradia ja itse asiassa koko kirjavaa historiaansa. Kaupungissa on mahdoton elää vain yhdessä aikatasossa, mikä heijastuu myös aikatasoja sekoittelevaan kerrontaan.
Kaupunkikuvan lisäksi kummassakin romaanissa keskeistä on kirjailijan jatkuva ironinen itsereflektio: ”Filologeilla, etenkin sellaisilla kuin minä, [--] silmälasipäisillä, ei tavallisesti ole riittävästi rahaa. Tai terveyttä. Tai vapaa-aikaa. Tai yhtä tai toista kolmatta yhtä aikaa. Ja siksi elämä, taianomainen, kirjava, kulkee ohitsemme”. Kliseisen köyhänä kaduilla kuljeksiva boheemi tiedostaa oman koomisuuteen vivahtavan stereotyyppisyytensä. Esikoisteoksessa kirjailija käy kustantajansa kanssa väittelyä (kehnon) romaaninsa olemassaolon oikeutuksesta, toisessa romaanissa hän hyväksyy jo tyynesti epäonnistuvansa kelvollisen tekstin luomisen lisäksi myös kunnollisen kirjailijaidentiteetin saavuttamisessa: ”Minussa on eräs hyvin epämiellyttävä ominaisuus, joka estää minua tulemasta oikeaksi kirjailijaksi. Olen liian vakava”. Huumorintajun puutteesta kirjailija-Astvatsaturovia tosin on mahdoton syyttää, vaikka hän itse omaa fiktiivistä minähahmoaan siitä moittiikin. Esikoisteoksen legendaarinen kohtaus, jossa virtsanäyte yliopiston lääkärin sijasta päätyy Juri Lotmanille, tai toisen teoksen anekdootti papinpuvun kaltaisiin vaatteisiin sonnustautuneesta ystävästä, jolta tuntematon tyttö tulee pyytämään synninpäästöä siksi, että on ostanut itselleen stringit, todistavat komiikantajusta. Runsas huumori leimaa etenkin yliopistomaailman kuvausta, mikä auttaa suomaan Astvatsaturoville anteeksi useita nykykirjailijoita vaivaavan turhan itsetietoisen intohimon sijoittaa romaaninsa nimenomaan itselle tuttuun akateemiseen ympäristöön.
Astvatsaturovin proosa on äärimmäisen hauskaa ja keveää ironisessa suhteessaan sekä maailmaan että omaan minään. ”Alun alkaen en luottanut maailmaan. Totta puhuakseni se kuitenkin houkutti minua useammin kuin herätti vastenmielisyyttä”, toteaa sankari esikoisteoksessa. Tämä epäluottamus ajaa sekä kirjoittamiseen että maailmaan. Lisäksi se ajaa vasemmistolaisuuteen, ja Astvatsaturov lukeutuukin useiden yliopistotoveriensa tavoin nuoreen vasemmistolaiseen intellektuellijoukkoon. Vasemmistolle on esikoisteoksessa omistettu teksti siinä missä vessanseinätekstien semiotiikalle tai perustamatta jääneille ”Villiomenoiden ritareiden” kaltaisille lupaaville rokkibändeille. Astvatsaturovin romaanien lumo on niiden tiiviin muodon ja pirskahtelevan huumorin lisäksi niiden sekalaisuudessa. Pietarilaiselämän koko sirpaleinen kirjo muodostaa Astvatsaturovin velmuilevan mosaiikin.
Andrei Astvatsaturov: Skunskamera. Sankt-Peterburg: Ad Marginem, 2011.
Andrei Astvatsaturov: Ljudi na golom. Sankt-Peterburg: Ad Marginem, 2009.
Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa. Suom. Tuukka Sandström. Hamina: Idiootti, 2010.
torstai 15. joulukuuta 2011
Talo ajan, muistin ja historian kuvana: maailmassa oleminen rakentamisena ja tuhoamisena
Hanna Meretoja kirjoittaa:
Olin Yle 1:n Kirjakerhossa keskustelemassa Stefan Mosterin kanssa saksalaisesta nykykirjallisuudesta, erityisesti Jenny Erpenbeckin Kodin ikävästä ja Martin Walserin romaanista Muuan rakastava mies. Vaikka puhuimme kirjoista tunnin, paljon jäi sanomatta, joten – kuten lupasin – jatkan vielä tässä hieman siitä, mihin ajatukseni jäivät.
Luin Kodin ikävää erityisesti romaanina ajan, muistin ja historian luonteesta. Sen ”päähenkilönä” toimii järven rannalla seisova talo, joka todistaa sadan vuoden aikana, miten erilaiset historian heittelemät ihmiset – perheet, pariskunnat, yksilöt – tulevat ja asettuvat, lähtevät ja kaipaavat. Samalla talo toimii ajan ja muistin kuvana. Kuten erään henkilöhahmon näkökulmasta todetaan, menneisyys on meissä toisiaan risteävinä, rinnakkaisina aikoina, joissa voi kulkea kuin maisemassa tai kuin talon huoneesta toiseen: ”Tänään voi olla tänään mutta myös eilen tai kaksikymmentä vuotta sitten, ja hänen naurunsa on naurua nyt, eilen ja kaksikymmentä vuotta sitten, ihan kuin hän voisi käyttää aikaa kuin taloa, jossa hän voi astua milloin yhteen, milloin toiseen huoneeseen.” (s. 63)
Kokemus menneen jatkuvasta läsnäolosta nykyhetkessä määrittää etenkin niiden kokemusmaailmaa, jotka ovat saaneet elää vanhoiksi: ”Nyt kun on vanha ja elää vain ollakseen elossa, kaikki on läsnä yhtä aikaa.” (s. 117) Toisaalta sodan jälkeen moni haluaisi unohtaa ja aloittaa alusta, mutta mennyttä ei pääse pakoon: ”Missä uusi ihminen haluaa aloittaa, hänen on kasvettava vanhasta. […] Uusi maailma syököön vanhan, vanha pitää puoliaan, uusi ja vanha asuvat vierekkäin samassa ruumiissa.” (s. 106)
Talo on perinteisesti toiminut kirjallisuudessa minän metaforana. Kodin ikävässäkin pohditaan monisyisesti, miten rakennamme elämäämme kuin taloa, mutta samalla kysytään, miten paljon siitä on lopulta meidän itsemme rakentamaa. Talon tyttären lapsuudentoverista todetaan: ”Joskus hän miettii, olisiko, jos isät eivät olisi melkein kuin salaa sopineet tekevänsä tytöstä ja hänestä leikkikaverit, olisiko hänen elämästään siinäkin tapauksessa tullut hänen elämänsä? (s. 141)
Romaanissa paitsi yhden ihmisen elämä myös laajemmin historia näyttäytyy rakentamisen ja tuhoamisen kuvaston kautta. Romaani herättää kysymyksen, missä määrin olemme ylipäätään tekemässä historiaa aktiivisina toimijoina ja missä määrin olemme historian heittelemiä olentoja, joille asiat pikemminkin tapahtuvat ja jotka joutuvat mukaan sellaiseen, mitä eivät ole halunneet tai suunnitelleet. Tämä ajatus nousee esiin romaanista nimenomaan kysymyksenä, ei väitteenä tai vastauksena. Se kiteytyy esimerkiksi kohtauksessa, jossa lapset katsovat, kuinka heidän toverinsa raiskaa toisen lapsen. He ovat piilossa seinän takana tirkistelemässä. Ensin on liian aikaista puuttua asiaan, sitten liian myöhäistä. Hetki, jolloin puuttuminen, toiminta, olisi ollut mahdollista, on häviävän pieni. Se on ohi ennen kuin lapset ovat edes tajunneet sitä. Äkkiä heillä on vain häpeä ja syyllisyys.
Romaani tuntuisi esittävän, että laajemmassa mittakaavassa jotakin samantapaista on sotien taustalla. Ensin on liian aikaista toimia, sitten liian myöhäistä. Äkkiä nuoret miehet huomaavat olevansa mukana jossakin, mihin voivat vaikuttaa hyvin vähän. Heille jää pelko, kärsimys, raivo. Nuoret venäläissotilaat tahrivat ulosteillaan rikkaiden saksalaisten taloja, ja heidän nuori johtajansa ajattelee: ”Yhdet paskantavat pelosta, toiset koska eivät pääse ulos piilostaan ja kolmannet koska ovat raivoissaan, ja kaikki yhdessä tarkoittaa sotaa.” (s. 87)
Tapahtumien pyörteessä ihminen muuttuu vaivihkaa toiseksi – ja koti vieraaksi. Se, mikä on ensin kammottavaa, unheimlich, muuttuu tutuksi ja siihen sopeutuu. Eräs henkilöhahmo kokee voimakkaasti, että sodan myötä aika muuttuu toiseksi ja koti vieraaksi: hän ei enää tiedä mitään mistään, mitkään vanhat säännöt eivät päde, ja hän haluaa palata siihen, mitä oli, minkä tunsi, missä asioilla oli turvallinen järjestys. Ensin tulee primitiivireaktio: en halua olla osa tätä. Ja sitten, vähitellen, kammottavimpaankin sopeutuu, nopeammin kuin on aavistanut. Jäljelle jää vain kodin ikävä: ”häneen, jonka kotimaa ei olisi enää yksikään maa vaan ihmisyys, asettui epätoivo ikuiseksi koti-ikäväksi” (s. 103).
Romaanin otsikon kodin ikävä tuntuisikin olevan kaipuuta kotiin, jota ei ole. Se on kaipuuta lapsuuden kokemukseen siitä, että maailma on hyvä ja turvallinen, että kullakin on siinä oma paikkansa, jossa asiat ovat kohdallaan. Se on kaipuuta viattomuuden aikaan, jolloin asioilla oli tuttu järjestys ja saattoi uskoa, että ihmiset (oma itse mukaan lukien) ovat pohjimmiltaan hyviä. Sodan jälkeen saksalaiset kaipaavat takaisin tällaiseen viattomuuden aikaan, mutta paluuta ei ole. Ihmiset kaipaavat Saksaa ennen hirmutekoja, Saksaa, jota ei enää ole eikä tule.
Kylävieras pohtii, ”eikö asioiden ja ihmisten kulku, elämäksi muunnettuna, olekin periaatteessa aina sama kuin paon aikana […]. Kun on tultu perille, kutsutaanko pakoa yhä paoksi? Ja kun paetaan, päästäänkö koskaan perille?” (s. 117) Romaani maalaa näkyviin kuvan elämästä jatkuvana pakenemisena, köyhyyden, sodan, milloin minkäkin pakenemisena. Ensin pakenemme sitä pahaa, joka tulee ulkopuoleltamme, lopulta pakenemme myös itseämme. Talo edustaa kotia, paikkaa, johon kuuluisi, perilletuloa. Mutta perilläolon tunnetta ei tule, on vain pysyvä kodin ikävä.
Talon läpi kulkevia ihmisiä seuratessa syntyy vaikutelma siitä, että elämä on jatkuvaa opettelemista ja rakentamista, ja lopulta kaikki opittu, ymmärretty ja rakennettu raukeaa tyhjiin, se otetaan pois, väkivalloin tai yksinkertaisesti siksi, että aika murentaa ja tuhoaa lopulta kaiken.
Kaksitoistavuotias Doris piiloutuu kaappiin, kuten hänen äitinsä neuvoi lähtiessään. Siellä hän ”haluaisi jonkin todisteen siitä että on olemassa mutta todistetta ei ole”; hänellä on vain muistoja siitä, kuka hän oli, ”todennäköisesti oli” (s. 70). Se, kuka hän oli, otetaan lopullisesti pois, kun hänet löydetään. Kun hän astuu laudalle ammuttavaksi, koko hänen elämänsä raukeaa tyhjiin:
Kolme vuotta oli tyttö opetellut pianonsoittoa mutta nyt, kuolleen ruumiin luisuessa monttuun, ihmiset ottavat pois piano-sanan, rekillä tehdyn takavoltin, jonka tyttö hallitsi paremmin kuin yksikään toinen koulutoveri, ja kaikki uimarin tekemät liikkeetkin, ottavat pois rapujen pyydystämisen ja purjehduksessa tarvittavan lyhyen solmuopin, ottavat kaiken pois keksimättömien asioiden joukkoon, ja lopulta, aivan viimeiseksi, tytön nimen, jolla kukaan ei sitä enää koskaan kutsu: Doris. (s. 80)
Silti romaani ei ole lohduton. Kirkkailla lauseillaan se osoittaa kirjallisuuden kyvyn taistella omalla tavallaan historian tuhoisia voimia vastaan. Romaani itsekin reflektoi tätä kykyä Erpenbeckin alter egona toimivan kirjailijahahmon kautta:
Saksaan tulostaan asti koko hänen intohimonsa on kohdistunut yritykseen muuttaa kirjaimien avulla omat muistot toisten muistoiksi, kuljettaa oma elämä paperilla kuin lautalla toisiin elämiin. Kirjainten avulla on hän nostanut pinnalle monia asioita, jotka ovat vaikuttaneet hänestä varjelemisen arvoisilta, ja työntänyt takaisin menneisyyteen sellaista, mikä on tehnyt kipeää. (s. 109)
Kodin ikävä puolestaan on todiste kirjailijan kyvystä käsitellä myös sitä, mikä tekee kipeää. Samalla se osoittaa kirjallisuuden voiman sanoa sellaista, mitä muuten ei voi sanoa.
Walserin Goethe saa nyt jäädä toiseen kertaan, mutta olen Stefan Mosterin kanssa samaa mieltä siitä, että näiden romaanien tärkein yhtymäkohta on kielitietoisuus. Se ei kuitenkaan estä niitä toimimasta kiinteässä yhteydessä tähän maailmaan ja historiaan. Kumpikin kirjailija on etsinyt juuri sitä kielellistä muotoa, jolla voi ilmaista juuri tietyn historian kokemuksen. Molemmissa muoto ja sisältö ovat erottamattomasti yhtä ja määrittävät toinen toistaan.
Lopuksi toivotan kaikille lukijoillemme antoisaa joululomaa hyvien kirjojen parissa. Ja tervetuloa Café Voltaireen jakamaan lukukokemuksianne – olemme auki koko joulun!
----------------------------------------------------------------------------------
Jenny Erpenbeck: Kodin ikävä (Heimsuchung). Suom. Helen Moster. Avain, 2011.
”Kirjakerho: Historian kuvat saksalaisessa nykykirjallisuudessa” on kuunneltavissa vielä 10 päivän ajan Ylen Areenassa http://areena.yle.fi/audio/1322219607649:
”Kirjakerhossa puhutaan saksalaisesta nykykirjallisuudesta, Goethen rakkaudesta ja unohdukseen kykenevästä muistista. Pietari Kylmälän vieraina ovat kirjallisuudentutkija Hanna Meretoja ja kirjailija-kääntäjä Stefan Moster. Puheenaiheena ovat Jenny Erpenbeckin romaani Kodin ikävä sekä Martin Walserin romaani Muuan rakastava mies. Erpenbeckin romaanin on suomentanut Helen Moster ja Walserin romaanin Otto Lappalainen. Ohjelmassa kuullaan myös, mikä on Goethe-syndrooma.”
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Harri Haanpää Liken kustannuspäälliköksi
Liken tiedote tänään:
Like Kustannus Oy laajentaa kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimintaansa. Harri Haanpää aloittaa tammikuussa Liken kustannuspäällikkönä ja kehittää kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannusohjelmaa yhdessä kustannustoimittaja Stella Vuoman ja julkaisujohtaja Päivi Paappasen kanssa.
Sofi Oksasen uusi romaani ilmestyy ensi syksynä Likeltä. Oksanen toteaa: ”Liken kirjallinen profiili edustaa itselleni tärkeitä arvoja, kuten sananvapauden ja ihmisoikeuksien kunnioittamista ja yhteiskunnallista valveilla oloa - välittämistä, niin ihmisen kuin maailman tilasta. Liken joukkoihin on helppo liittyä.”
Myös Riikka Ala-Harja julkaisee seuraavan kirjansa Likeltä. ”Haluan työskennellä Harri Haanpään kanssa”, hän toteaa.
Like Kustannus Oy laajentaa kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimintaansa. Harri Haanpää aloittaa tammikuussa Liken kustannuspäällikkönä ja kehittää kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannusohjelmaa yhdessä kustannustoimittaja Stella Vuoman ja julkaisujohtaja Päivi Paappasen kanssa.
Sofi Oksasen uusi romaani ilmestyy ensi syksynä Likeltä. Oksanen toteaa: ”Liken kirjallinen profiili edustaa itselleni tärkeitä arvoja, kuten sananvapauden ja ihmisoikeuksien kunnioittamista ja yhteiskunnallista valveilla oloa - välittämistä, niin ihmisen kuin maailman tilasta. Liken joukkoihin on helppo liittyä.”
Myös Riikka Ala-Harja julkaisee seuraavan kirjansa Likeltä. ”Haluan työskennellä Harri Haanpään kanssa”, hän toteaa.
maanantai 5. joulukuuta 2011
Kustannusalan suurkonferenssi kesäkuussa 2012 Kapkaupungissa
Päivi Brink kirjoittaa:
The International Publishers Association järjestää kansainvälisen kustannusalan konferenssinsa IPA Publishers Congress Kapkaupungissa 12. - 14.6.2012. Teemana on “Publishing for a New Era” eli uuden aikakauden kustantaminen.
"IPA Publishers Congresses aim to offer a platform for full and open discussion among publishers from all over the world on basic industry problems and challenges."
Tässä tapahtuman verkkosivut: http://www.ipa2012.co.za/
"The program for this Congress is already at an advanced stage and will consist of Plenary as well as Parallel Breakaway sessions covering topics such as Publishing & Public Policy; E-Books; New Media Strategies; International Trade Issues – Publishing Across Borders and Digital Migration in Educational Publishing, all presented by leaders in their field."
Sinne minä menen!
Mikä on IPA?
"The International Publishers Association (IPA) is an international industry federation representing all aspects of book and journal publishing. Established in 1896, IPA's mission is to promote and protect publishing and to raise awareness for publishing as a force for economic, cultural and political development. Around the world IPA actively fights against censorship and promotes copyright, literacy and freedom to publish. IPA is an industry association with a human rights mandate."
www.internationalpublishers.org
The International Publishers Association järjestää kansainvälisen kustannusalan konferenssinsa IPA Publishers Congress Kapkaupungissa 12. - 14.6.2012. Teemana on “Publishing for a New Era” eli uuden aikakauden kustantaminen.
"IPA Publishers Congresses aim to offer a platform for full and open discussion among publishers from all over the world on basic industry problems and challenges."
Tässä tapahtuman verkkosivut: http://www.ipa2012.co.za/
"The program for this Congress is already at an advanced stage and will consist of Plenary as well as Parallel Breakaway sessions covering topics such as Publishing & Public Policy; E-Books; New Media Strategies; International Trade Issues – Publishing Across Borders and Digital Migration in Educational Publishing, all presented by leaders in their field."
Sinne minä menen!
Mikä on IPA?
"The International Publishers Association (IPA) is an international industry federation representing all aspects of book and journal publishing. Established in 1896, IPA's mission is to promote and protect publishing and to raise awareness for publishing as a force for economic, cultural and political development. Around the world IPA actively fights against censorship and promotes copyright, literacy and freedom to publish. IPA is an industry association with a human rights mandate."
www.internationalpublishers.org
perjantai 2. joulukuuta 2011
Christa Wolf on kuollut
Päivi Brink kirjoittaa:
Saksalainen kirjailija Christa Wolf kuoli eilen 82-vuotiaana.
Liisa Steinby kirjoittaa Wolfista esseessään Muistijälkiä-kirjassa muun muassa näin:
"Wolfille ei kansallissosialismi näin ollen yksinkertaisesti lakannut olemasta vuonna 1945, vaan nuo vuodet läpi eläneet joutuvat kantamaan sen synnyttämiä psyykkisiä toimintamalleja aina mukanaan tai kykenevät niitä vain vaivoin muuttamaan." s.250
Voit lukea lisää Spiegelin sivuilta: http://www.spiegel.de/kultur/literatur/0,1518,801067,00.html
Saksalainen kirjailija Christa Wolf kuoli eilen 82-vuotiaana.
Liisa Steinby kirjoittaa Wolfista esseessään Muistijälkiä-kirjassa muun muassa näin:
"Wolfille ei kansallissosialismi näin ollen yksinkertaisesti lakannut olemasta vuonna 1945, vaan nuo vuodet läpi eläneet joutuvat kantamaan sen synnyttämiä psyykkisiä toimintamalleja aina mukanaan tai kykenevät niitä vain vaivoin muuttamaan." s.250
Voit lukea lisää Spiegelin sivuilta: http://www.spiegel.de/kultur/literatur/0,1518,801067,00.html
torstai 1. joulukuuta 2011
Finlandia Rosa Liksomille
Päivi Brink kirjoittaa:
Rosa Liksomin Hytti nro 6 sai Finlandia-palkinnon. Se oli minunkin suosikkini, vaikka en lukenut ehdokkaista vielä yhtäkään. Diktaattorituomari Pekka Milonoff sanoi juhlapuheessaan näin:
"Rosa Liksomilla on ainutlaatuinen taito kehitellä eläimellisistä järkäleistä ja muusta vinksahtaneesta väestä täysin tunnistettavia ja rakastettavia ihmisiä. Satunnaisilta vaikuttavien impressioiden kautta hän osuu aina millintarkasti ytimeen. Ei minkäänlaisia arvottavia luonnehdintoja, ei tulkintoja, ei kannanottoja, vain syvästi oivaltavaa dokumentointia. Havaintoja. Liksom on hallitun liioittelun mestari. Kärjistyksistä ja nopeista käänteistä syntyvä huumori on armotonta ja absurdia. Hän piirtää parilla tarkkaan valitulla vedolla, minitarinalla, kokonaisen ihmiskohtalon."
Koko puhe löytyy täältä:
http://www.kustantajat.fi/kirjasaatio/palkinnot/finlandiaehdokkaat2011/milonoff2011/
Rosa Liksomin Hytti nro 6 sai Finlandia-palkinnon. Se oli minunkin suosikkini, vaikka en lukenut ehdokkaista vielä yhtäkään. Diktaattorituomari Pekka Milonoff sanoi juhlapuheessaan näin:
"Rosa Liksomilla on ainutlaatuinen taito kehitellä eläimellisistä järkäleistä ja muusta vinksahtaneesta väestä täysin tunnistettavia ja rakastettavia ihmisiä. Satunnaisilta vaikuttavien impressioiden kautta hän osuu aina millintarkasti ytimeen. Ei minkäänlaisia arvottavia luonnehdintoja, ei tulkintoja, ei kannanottoja, vain syvästi oivaltavaa dokumentointia. Havaintoja. Liksom on hallitun liioittelun mestari. Kärjistyksistä ja nopeista käänteistä syntyvä huumori on armotonta ja absurdia. Hän piirtää parilla tarkkaan valitulla vedolla, minitarinalla, kokonaisen ihmiskohtalon."
Koko puhe löytyy täältä:
http://www.kustantajat.fi/kirjasaatio/palkinnot/finlandiaehdokkaat2011/milonoff2011/
ENQUISTIN LUOLAT
Päivi Kosonen kirjoittaa
ENQUISTIN LUOLAT
Per Olov Enquist
Kolmannen luolan salaisuus
Kuvittanut Leonard Erlbruch
Suomentanut Marja Kyrö
Tammi, 2011
(Alkuteos: Den tredje grottans hemlighet)
Tämä on tunnetun ruotsalaismodernistin kirja. Se tuli vastaan kirjakaupassa lasten- ja nuorten kirjallisuuden pöydällä, kun kuopukselle etsittiin ajankulua sairaslomapäiviksi. Oikein sähköistyin nähdessäni kirjailijan, Per Olov Enquistin, nimen kirjan kannessa.
Aloitin näet vähän aikaa sitten kirjoittaa häntä käsittelevää esseetä. Alkuun kirjoittaminen sujui, mutta sitten jämähdys, pysähdys. Tekstiä oli, mutta olin täysin eksyksissä sen suhteen, mitä olin sanomassa. Tässä tilanteessa Kolmannen luolan salaisuus tuntui merkiltä. Minun oli ostettava se ja luettava se heti. Sen luettuani kaikki selviäisi ja löytäisin esseeseen näkökulman.
Minun on vaikea muodostaa käsitystä siitä, kuinka paljon Enquistilla on Suomessa lukijoita tällä hetkellä. Luulen, että hänet on unohdettu Henkilääkäri-suosion jälkeen. Eihän edes omaelämäkertaa suomennettu. En ole kuullut kenenkään sanovan siitä mitään.
Jos nyt kuitenkin joku muistaa tämän hienon ruotsalaismodernistin, niin kannattaa ehdottomasti lukea myös Kolmannen luolan salaisuus, vaikka se onkin lasten- ja nuortenkirjallisuuden osastolla. Kirjassa on kaikki Enquistin kirjallisuuden vakioelementit ja -kuvat: kartanpiirtämiset, vuoret ja luolat ja niiden varaan rakentuva maaginen lukemisen matka.
Enquistille kirjoittaminen on aina matka sisäänpäin itseen ja samalla aina myös matka ulos, johonkin ajankohtaiseen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Tässä kirjassa nuo tarttumapisteet ovat ruotsalaismodernistin vanheneminen ja kansankodin heikkeneminen.
Luonto on aina ollut Enquistille tärkeä. Tässä kirjassa mukaan tulevat villit eläimet: sudet, karhut ja käärmeet, joiden kanssa ihmiset voivat elää rinnakkain ja saada yhteisiä kokemuksia. Välittäjinä ovat koirat ja pienet lapset – kun vain ehdimme pitää heistä huolta.
ENQUISTIN LUOLAT
Per Olov Enquist
Kolmannen luolan salaisuus
Kuvittanut Leonard Erlbruch
Suomentanut Marja Kyrö
Tammi, 2011
(Alkuteos: Den tredje grottans hemlighet)
Tämä on tunnetun ruotsalaismodernistin kirja. Se tuli vastaan kirjakaupassa lasten- ja nuorten kirjallisuuden pöydällä, kun kuopukselle etsittiin ajankulua sairaslomapäiviksi. Oikein sähköistyin nähdessäni kirjailijan, Per Olov Enquistin, nimen kirjan kannessa.
Aloitin näet vähän aikaa sitten kirjoittaa häntä käsittelevää esseetä. Alkuun kirjoittaminen sujui, mutta sitten jämähdys, pysähdys. Tekstiä oli, mutta olin täysin eksyksissä sen suhteen, mitä olin sanomassa. Tässä tilanteessa Kolmannen luolan salaisuus tuntui merkiltä. Minun oli ostettava se ja luettava se heti. Sen luettuani kaikki selviäisi ja löytäisin esseeseen näkökulman.
Minun on vaikea muodostaa käsitystä siitä, kuinka paljon Enquistilla on Suomessa lukijoita tällä hetkellä. Luulen, että hänet on unohdettu Henkilääkäri-suosion jälkeen. Eihän edes omaelämäkertaa suomennettu. En ole kuullut kenenkään sanovan siitä mitään.
Jos nyt kuitenkin joku muistaa tämän hienon ruotsalaismodernistin, niin kannattaa ehdottomasti lukea myös Kolmannen luolan salaisuus, vaikka se onkin lasten- ja nuortenkirjallisuuden osastolla. Kirjassa on kaikki Enquistin kirjallisuuden vakioelementit ja -kuvat: kartanpiirtämiset, vuoret ja luolat ja niiden varaan rakentuva maaginen lukemisen matka.
Enquistille kirjoittaminen on aina matka sisäänpäin itseen ja samalla aina myös matka ulos, johonkin ajankohtaiseen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Tässä kirjassa nuo tarttumapisteet ovat ruotsalaismodernistin vanheneminen ja kansankodin heikkeneminen.
Luonto on aina ollut Enquistille tärkeä. Tässä kirjassa mukaan tulevat villit eläimet: sudet, karhut ja käärmeet, joiden kanssa ihmiset voivat elää rinnakkain ja saada yhteisiä kokemuksia. Välittäjinä ovat koirat ja pienet lapset – kun vain ehdimme pitää heistä huolta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)