Reader, why did I marry him?

Ajatelkaa, jos olisi sellainen kirja, että kun siitä sanoo mitä tahansa niin jollakin tapaa se siihen kirjaan aina osuu. Että mikään kyseisestä kirjasta sanottu ei voisi mennä kokonaan pieleen, jos toki ei voisi olla varma siitäkään, etteikö sanottu voisi mennä kokonaan ei-pieleen. Jos sellainen kirja olisi, se voisi olla Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto . Voisi olla. Olisi? Taivaallisessa vastaanotossa mielenkiintoisinta ei ole siinä kuvattu Jan Holmin sydänleikkaus sinänsä, eikä sekään että kirjan kuluessa tulee kirjoitetuksi toinen kirja. Ja nämähän ovat ne asiat, jotka tästä kirjasta useimmiten mainitaan. Jostain syystä.  Ja tämähän ei tarkoita, etteikö sydänleikkaus niin konkreettisesti kuin metaforanakin olisi olennainen osa tätä kirjaa ja sen kautta tie johtaa myös autofiktioon, jonne tien on johdettava, jotta autofiktion käsite ja merkitys voitaisiin asettaa riippukeinuun, jota tuulet tuudittavat niin pää- kuin väli-ilmansuunnistakin. Saa ottaa autofiktion vakavissaan, m

Hei Sofia Blanco Sequeiros, Saanko sertifikaatin, kun esseidesi lukemisen seurauksena katsoin elokuvan Ad Astra?   Filosofi ja kirjallisuuskriitikko Sofia Blanco Sequeirosin esseeteos Voitto (Kosmos, 2021) sisältää viisi pitkähköä esseetä, joissa hän käsittelee Cheekiä, urheilun sukupuolittuneisuutta, avaruuselokuvia, Kaija Rantakarin runokirjaa Salit sekä filosofian merkitystä ja tapaa lähestyä maailmaa. Voitto ja voiton filosofia/tematiikka yhdistää esseitä, mutta se ei tarjoudu itsestään selväksi - saati itseään tyrkyttäväksi - lähestymistavaksi. Kun Blanco Sequeiros kirjoittaa urheilusta yleensä sekä itsestään urheilijana (hänen lajinsa on miekkailu) ovat voittoon ja voittamiseen liittyvät kysymykset konkreettisesti läsnä.  Toisinaan taas kyseessä on enempi piiloleikki, jossa voitto laskee sataan ja menee piiloon ja minä lukijana yritän löytää sen. Tämän on myös tämän teoksen kiehtovimpia puolia. Esseissä minua kiinnostavat eniten aiheet, joihin minulla on jonkinlainen suhde (tiet

Ensimmäinen ajatukseni on: onpa se iso. Toki, kuten tiedämme, koolla ei ole väliä. Silti, se on erittäin vakuuttavan kokoinen ja sen lisäksi kaunis ja houkutteleva. Puhun siis Sari Rainion ja Juha Rautaheimon cozy crime -dekkarista Vainajat eivät vaikene  (Siltala, 2021), joka on ensimmäinen osa tekijöidensä Mortui non silent -sarjaa. Teoksen kirjoittajissa yhdistyy ammattitaito, jonka pohjalta on oivallista lähteä kehittämään dekkarisarjaa. Rainio on Siltalan kustannustoimittaja, Rautaheimo väkivaltarikosyksiköstä eläköitynyt tutkinnanjohtaja. Olen viime vuosina lukenut huomattavasti vähemmän dekkareita kuin aiemmin, mikä johtuu osin siitä, että nykydekkarit ovat valitettavan usein väkivaltaista bulkkikamaa. Omiin todellisuuspakoihini cozy crime -dekkarit ovat tervetullut tuttavuus ja tähän tarpeeseen Vainajat eivät vaikene osuu kuin kaulan ympärille murhavälineeksi kiedottava silkkihuivi. Silkkihuivi löytyy myös asunnostaan kuolleena löytyvän kuusikymppisen Hannele Laineen kaulalta.

  Oletko immuuni naiskauneudelle? Minä en ole ja siksi poimin mukaani kirjaston vaihtohyllystä Carlos Fuentesin romaanin Inez (2002). Ihastuin tämän teoksen kannessa olevan naisen kasvoihin, valojen ja varjojen leikkiin ja siihen ihmeelliseen tapaan, jolla hänen korvansa piirtyy varjoista esiin.   Kävi sellainen ... humahdus. Carlos Fuentes (1927-2012) on meksikolainen kirjailija, jota on pidetty yhtenä kaikkein parhaimmista espanjankielisistä nykykirjailijoista. Kirjoitan edellisen lauseen uusiksi: Carlos Fuentes (1927-2012) on meksikolainen kirjailija, jota voidaan pitää yhtenä parhaana mieskatseen esiintuovana espanjankielisenä nykykirjailijana.  Tämän äijän teksti on ainakin Inezissä paatoksellista rakkautta ja kuolemaa täynnä ja vaikuttaa siltä kuin hän menisi aivan tiloihin omista naisia esineellistävistä kuvauksistaan. Otan tähän pitkäkhön sitaatin, jotta näet, että en liioittele. Hän tottui makaamaan pää tyynyllä selällään ja katselemaan, kuinka Inezin vartalo kohosi hänen ylä