Reader, why did I marry him?

Harva romaani lyö niin painavalla halolla päähän kuin Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät (1957). Tarinan alussa Anni tulee karjakoksi maatilalle. Hänen alempaa asemaansa talonväkeen nähden Vartio korostaa panemalla Annin asumaan tilan päätalosta erilliseen rakennukseen, jossa hän saa seinänaapurikseen miehen nimeltä Napoleon. Nimi on enne. Napoleon on kuuluisan kaimansa mukaisesti suurmies - tosin todellisuudessa lähinnä omasta mielestään. Anni joutuu Napoleonin pauloihin, mutta lumous on väliaikaista. Aluksi nainen teki kaiken miehen mieliksi, noudatti tämän oikkuja, uskoi tämän vastenmielisyydet tiettyihin ruokiin ja niistä aiheutuvat pahoinvoinnin aistimukset. Nyt hän on uskovinaan ja tekevinään niin kuin mies on määrännyt, mutta tekee niin kuin itse parhaaksi näkee. Napoleon ruumiillistaa miehistä vapautta. Hän viipyy tämän tästä viinanhuuruisilla nais- ja muilla retkillään useammankin päivän. Talonväki sietää Napoleonin käytöstä, hänen poissaolojaan, ryyppäämistä

En edes muista milloin olisin kapinoinut yhtä raivokkaasti romaanin loppua vastaan kuin mitä tein Sadie Jonesin romaanin The Snakes kohdalla. Ei käy, en hyväksy. Ihan väärä loppu. Tahdon uuden ja paremman lopun, sillä The Snakes on ennen loppuratkaisua ja sitä kohti kulminoituvaa kertomuskulkua sitä taattua Sadie Jonesia, jonka lukemisesta nautin hurjasti. Olen lukenut kaiken, mitä Jones on kirjoittanut ja hänestä on tullut minulle luottokirjailija. Blogatessani Jonesin romaanista Fallout (Ehkä rakkaus oli totta, Otava), kuvasin tutustumistani hänen tuotantoonsa seuraavasti: "Sadie Jones kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka olen löytänyt Baileys Women's Prize for Fiction* -kirjallisuuspalkinnon kautta. Hänen esikoisteoksensa The Outcast  (Kotiinpaluu, Otava) oli ko. kilpailussa ehdokkaana vuonna 2008. Luettuani Outcastin minulla oli jo vahva tunne, että Jonesista tulee yksi lempikirjailijoistani. Tälläkin hetkellä, muistellessani tuota teosta, kylmät väreet menevät pitk

"Miksi lukea "hyvin" (=uskollisesti), jos se tuottaa alistusta ja esteettistä apatiaa?" Edellä olevan kysymyksen on esittänyt Lea Rojola artikkelissaan Sukupuolieron lukeminen - feministinen kirjallisuudentutkimus * ja tämän kysymyksen Rosa Meriläisen Virhe nostaa pöydälle kuin jäntevästi raukean kissaeläimen ja naukaisee minulle luvan keskittyä siihen, mikä tässä romaanissa on kaikkein kutkuttavinta. Otetaanpa aperitiivi: Olin alati kostea ja turvonnut. Mitä enemmän sain, sitä enemmän halusin. Jos hän ei saapunut, minä mourusin yksin ja työntelin sormia itseeni. 1920-luvulle sijoittuva Virhe kertoo kuvanveistäjä Ella Stewenistä ja hänen intohimoisesta rakkaussuhteestaan venäläisen vallankumousjohtaja Diman kanssa. Liikkeelle lähdetään Helsingistä, jossa pyörähdetään  maailman-pyörässä, mutta pian Ellalla on jo edessään matka Venäjälle sodan keskelle Diman yksityiseen panssaroituun junavaunuun, josta tulee kiihkoisan lihan näyttämö. Paluu Suomeen on myöhe

This book is a portrait of the artist as a young woman. Nyt on feministinen kirjallisuus ottanut uuden askeleen. Ei mitään osoittelevaa, ei oikeastaan kovin usein edes pinnalta feminististä. Siis katsokaamme syvemmälle. Menkäämme rivien väleihin ja tekstin eri osien välisille kohtaamispaikoille! Pysähtykäämme ja hengittäkäämme! Ai ai, mitä löytyykään. Tässä tekstissä on kaksi osaa. Osa 1 Yleistä kertoo Hustvedtin romaanin ominaispiirteistä. Osa 2 Feminististä analyysiä menee syvemmälle Hustvedtin teokseen ja siinä käsittelen nimenomaan teoksen feministisiä elementtejä. Varoitus : Osa 2 sisältää teoksen tulkintaa. Tiedoksi myös, että Memories of the Future ilmestyy suomeksi syksyllä 2019 Otavan kustantamana. 1. Yleistä En ole erityisemmin Siri Hustvedtin kirjojen fani. Eikun. Vaihdetaanpas aikamuotoa: En ole ollut erityisemmin Siri Hustvedtin kirjojen fani. Olen kyllä lukenut useimmat hänen teoksensa, mutta ne kirjat, joista monet muut ovat olleet ah ja vauh ( Kai

Hassan Blasim on Suomen realistisin kirjailija. Kun nyt tuollaista menin väittämään niin muistutan, että realismille on tyypillistä, että se kuvaa ympäristöä ja todellisuutta objektiivisesti ja yksi yhteen. Juuri niin Hassan Blasim tekee uutuusromaanissaan Allah99 , jossa hän näyttää todellisuuden koostuvan pirstaleista, keskeytyksistä, oudoista puheenvuoroista, panemisesta ja tuhannesta sälästä. Tämän maailman todellisuudelle pärjäävät vain mielikuvitustarinat, vain veriset ja väkivaltaiset kauhutarinat, joissa todellisuus kuolee ja tilalle syntyy houretta ja mielikuvitus päästetään irti kuin vauhkoontunut peto. Teoksen nimi Allah99 viittaa islamin Jumalan 99 nimeen,  jotka löytyvät Koraanista ja Blasimin romaanin sivuilta 168-169. Allah99 ei ole Tuhannen ja yhden yön satu, vaikka sen kertoja Hassan "Minervanpöllö" Buma saattaakin tuoda mieleen prinsessa Šeherazaden, joka kertoo tarinoitaan välttyäkseen teloitukselta. Hassanilla on sama päämäärä kuin prinsessalla.

Virolainen, toukokuussa Helsinki Lit -tapahtumaan tuleva Kai Aareleid (s. 1972) sai romaanillaan Korttitalo minut pohtimaan omalta kannaltani vähemmän miellyttävää asiaa. Korttitalon takakannessa Aareleidin romaania kuvataan mm. seuraavasti: "runollisen tarkasti kerrottu sukutarina Viron menneisyydestä ja muistoista." Näiden sanojen myötä näen edessäni virolaisia, joita ollaan kuljettamassa Siperiaan, näen kipua, kyyneliä ja suljetun yhteiskunnan. Aistin neuvostokommunismin kaikkialla häilyvän varjon, kuulen nyrkin iskevän oveen ja haistan kesken unien herätettyjen ihmisten pelon. Väärin meni. Jäin kiinni virolaiseen kirjallisuuteen liittyvistä ennakko-oletuksistani. Korttitalo kertoo toisenlaista tarinaa. Yksilön ja perheen tarinaa, jossa kommunismin kumu on läsnä taustaäänenä. Teoksen alussa oleva valokuva synnyttää voimakkaan tunteen siitä, että kyse on Aareleidin omasta henkilöhistoriasta, mutta yhtä hyvin kuva saattaa olla hämäystä, jonka avulla kirjailija tekee

Milloin, minä hetkenä, todellisuus muuttui epätodeksi, uneksi, harhaksi ja hapuiluksi? Missä pisteessä raja murtui? Missä oli piste? Missä se nyt on? Missä? Marjo Katriina Saarisen ¡Jälki! on omintakeinen kirja. Se on tarina Marionista ja Kaista, joista jälkimmäinen liittyy siihen miesporukkaan, joka ns. lähtee viemään roskia, eikä tule enää takaisin. Alkaa Marionin piina. Läheisen katoaminen on kamalaa ja epätietoisuus tekee elämästä sietämätöntä. Marion käy mielessään läpi hänen ja Kain välistä suhdetta, sen on-off -laatua ja myrskyisiä yhteenottoja. Kai vaikuttaa tyypiltä, jolla on jotakin salattavaa. Takautumien kautta käy ilmi, että hän on arvaamaton, mustasukkainen ja usein suorastaan ilkeä Marionille. Kaiken kaikkiaan Kaista muodostuu kuva, joka saa ihmettelemään, miksi Marion edes kaipaa Kain kaltaisen miehen tulevan takaisin. No, se johtuu varmaan rakkaudesta tai sellaiseksi luullusta. Mahdollista on myös, että kadottamalla Kain kertoja haluaa saada lukijan m

Pirkko Saision kirjat ovat kuin kaurapuuro. Joka aamu sitä haluaa syödä, eikä koskaan kyllästy ja päivä alkaa ihan väärin, jos puurohiutaleet on loppu. Mitä sitten tulee tähän Saision uusimpaan kirjaan, Epäröintejä, on vain oikeus ja kohtuus todeta, että se on varsinaista luksuskaurapuuroa. Kaikki kirjoittamiseni perustuu siihen, että se mikä voi tapahtua jollekin toiselle, voisi tapahtua minulle. Olen erityisen lovena kirjoihin, jotka käsittelevät kirjoittamista ja juuri siitä on kyse Epäröinneissä ilman että kyseessä on mikään varsinainen kirjoitusopas. Toki Saision teoksessa käsitellään sen alaotsikon - Tunnustuksia rakkaudesta, kirjoittamisesta ja esiintymisestä - mukaisesti muitakin teemoja, mutta tässä tekstissä tarkastelen Epäröintejä nimenomaan kirjoittamisen näkökulmasta. Ai miksi? No koska se nyt kiinnostaa minua kaikkein eniten. Lukiessani Epäröintejä mieleeni tulee Patti Smith kolmestakin syystä. Ensimmäinen näistä on se, että Saision tapa käsitellä kirjoittamist

Suhtaudun varsin epäluuloisesti kirjojen kansiin kirjoitettuihin mainosteksteihin ja myönnän hieman naureskelleeni, kun luin Lisa Hallidayn romaanin Asymmetry kannesta sanat "A book unlike any you've read". Näinköhän, ajattelin. Tällä kertaa kehusanat kuitenkin pitivät paikkansa. Asymmetry on vallan erikoinen kirja, enkä tosiaankaan ole lukenut aiemmin mitään vastaavaa.  Se on nimensä mukaisesti (pinnalta?) erittäin epäsymmetrinen teos, joka jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen (Folly) kertoo vanhemman mieskirjailijan ja nuoren naisen suhteesta, toinen osa (Madness) amerikanirakilaisesta Amar Jaafarista, jonka matkanteko pysäytetään Heathrow:n lentokentällä. Kolmannessa osassa palataan ensimmäisen osan mieskirjailijaan (Ezra Blazer's desert island discs). Asymmetryn kohdalla ei tarvitse pelätä, että tulisi paljastaneeksi sen juonen. Sen sijaan tästä teoksesta kirjoittaessa relevantti ongelma on, kuinka paljon paljastaa siitä, miten teoksen keskiosa liitty

Kaikki tietävät Maria Jotunin, Aino Kallaksen ja L. Onervan. Harvempi sen sijaan on kuullut Ain'Elisabet Pennasesta, joka syyttä on jäänyt edellä mainittujen varjoon.  Suurella ilolla kaivan nyt naftaliinista Pennasen ja hänen romaaninsa Voimaihmisiä  (1906). Voimaihmisiä on Ain'Elisabet Pennasen (1881-1945) esikoisteos. Romaanien lisäksi hän kirjoitti myös runoja sekä käänsi suomeksi japanilaisia tanka- ja haikurunoja. Voimaihmisiä on avainromaani, jonka pohjana on Pennasen suhde näyttelijä Aarne Orjatsaloon, jota romaanissa edustaa kapellimestari Georg Braun. Pennanen sai lapsen Orjatsalon kanssa ja aiheutti skandaalin, kun kieltäytyi menemästä tämän kanssa naimisiin ja päätti kasvattaa lapsensa yksinhuoltajana. Pennasen omasta elämästä löytyi muutoinkin runsaasti materiaalia kirjallisuuteen, käytti hän sitä sitten tai ei. Orjatsalon jälkeen hän avioitui ruotsalaisen Bruno Rolfin kanssa ja he saivat yhteisen pojan, joka kuitenkin avioeron myötä jäi isänsä huostaan. E

Annatuuli Saine ja Kati Outinen ©Marko Mäkinen Teatteri Jurkan Minä maalaan teidät kaikki on dramatisoitu elämäkerta Helene Schjerfbeckistä (1862-1946), joka on Suomen paitsi tunnetuimpia myös rakastetuimpia taidemaalareita. Uransa alkupuolen realismin ja naturalismin kautta Schjerfbeckistä kehkeytyi modernisti, joka niin taiteestaan kuin omasta elämästäänkin karsi kaiken ylimääräisen. Samaa "konmarittavaa" linjaa noudattaa myös Kati Outisen Jurkalle ohjaama näytelmä. Vuonna 2012 Ateneumissa pidettiin laaja Schjerfbeckin tuotantoa esittelevä juhkanäyttely, kun taiteilijan syntymästä oli kulunut 150 vuotta. Tuosta näyttelystä mieleeni on jäänyt erityisesti Schjerfbeckin omakuvien sarja, jossa ajankulun niin taiteellisen kehityksen osalta kuin ulkoisestikin saattoi lukea taiteilijan kasvoilta. Teatteri Jurkan Minä maalaan teidät kaikki liittyy osaksi Schjerfbeckin maalaamien muotokuvien sarjaa. Jurkan esityksessä monologi on muuntunut dialogiksi, jossa kohtaavat