Reader, why did I marry him?

Kuukauden viimeisenä päivänä julkaistavassa BAR Finland -sarjassa olen kirjoittanut enimmäkseen suomalaisen kirjallisuuden vähän jo vanhemmista merkkiteoksista. Kokeellisempi kirjallisuus on jäänyt paitsioon ja tätä tilannetta nyt korjaan kutsumalla kirjalliseen baariini Juhani Karilan. Kiinnostuin Juhani Karilan tavasta kirjoittaa, kun luin hänen runoanalyysejään Satu Grünthalin toimittamassa teoksessa Säkeilyvaara - Runouden käyttöopas (WSOY 2016). Välillä olin Karilan kanssa vahvasti eri mieltä. Toisinaan taas hänen ironiansa oli vastustamatonta. Erityisesti seuraava hänen Säkeilyvaaraan kirjoittamansa runokirjoihin liittyvä huomautus on jäänyt mieleeni: Runokirjaan pitäisi suhtautua kuin käsiaseeseen. Uusien ohjeiden mukaan kirjakauppiaan olisi hyvä nojata molemmin käsin tiskiin ja luoda painokas silmäys asiakkaaseen, joka haluaa hankkia itselleen runokirjan. Omenakrokotiilin kuolemalta en odottanut realismia, enkä sitä myöskään onneksi saanut. Teos sisältää 10 novelli

Ranskattaret voivat syödä mitä vaan, eivätkä koskaan liho. Heillä on aina tukka seksikkäästi sekaisin ja he näyttävät tyylikkään tyrmääviltä. Bébénsä he kasvattavat rennon luontevasti ja kotityöt hoituvat ilman stressiä nousujohteisen uran ohella. Miestensä sivusuhteisiin he suhtautuvat lempeän ymmärtäväisesti. Edellisen kappaleen myytteihin voi uskoa ken tahtoo, mutta jos lukee Annastiina Heikkilän Bibistä burkiniin - Totuuksia ranskatarmyytin takaa uskomukset saavat uuden ulottuvuuden. Annastiina Heikkilä on Yleisradion Pariisissa asuva uutistoimittaja, joka on tarkastellut ranskalaista elämänmenoa aitiopaikalta useita vuosia. Hänen teoksensa sisältää monien ranskalaisten naisvaikuttajien haastatteluja ja kopina vaan kuuluu, kun ranskattariin liitetyt myytit putoilevat. Itselleni ainakin tuli moni kirjassa kuvattu asia melkoisena yllätyksenä. Ranskaan ja ennen muuta Pariisiin liitetyt mielikuvat ovat viime vuosina alkaneet rakoilla keskenään hyvin erilaisista ilmiöistä johtu

Tämä talo mätänee. Ja tämä olohuone. Läppärini kirjaimet kasvavat hometta. Hajottajaitiöt vinkuvat ja kärpäset surisevat yhä vaativammin. Satu Mannisen Camouflage on voimakas kokoelma, jota hallitsee marras. Se litisee, lätisee, rouskuttaa. Se vie kohti peruuttamatonta. Ihan vielä siellä ei olla. Juuri nyt ollaan siinä kohtaa, missä lihaa huomaamattomasti alkaa irrota luista. Ollaan oksennuksen kirjomalla pihamaalla, jolla valtaa pitävät lihansyöjäkasvit. Niiden leuoista lähtee ikävänoloinen ääni. Ollaan sen talon edessä,  josta Sirkka Turkka kirjoitti: talo tulvi verta, sen edessä veri tulvi verta . Camouflage on dystooppista runoutta, joka kertoo maailmasta, jossa ilmastonmuutos on ohittanut pisteen, jossa siihen voisi vielä vaikuttaa. * Me ja meidän mukanamme kaikki, joka on ympärillämme, lahoamme päivä päivältä yö yöltä enemmän. Luonto on ottanut ihmisestä vallan. Sen agentit riehuvat. Ne tykkäävät pyydystää. Ne tykkäävät pyydystää sellaisia kuin sinä ja minä. Niiden

Kuva: Patrik Pesonius Mitäköhän juuri näin? Olo KOM-teatterin Aterian jälkeen on sanotaanko nyt vaikka. Juu sanotaan. Olo on mielenkiintoinen. Sen kuitenkin tiesin tulivuoren varmasti, että tämän esityksen jälkeen en suuntaisi mihinkään hampurilaispaikkaan. Ai miks? No malta hetki. Jutun juju on se, että Aterian päähäiskät Meke (Niko Saarela) ja Koistinen (Juho Milonoff) ovat töissä hampurilaispaikassa ja puhuvat paljon paskasta, koska sitähän kaikki on - mukaan lukien ennen muuta myös heidän elämänsä. Jäbät innottaa mua ja siks laulan nyt: Me ollaan paskantajii kaikki / Kun oikein silmiin katsotaan / Paskantajii elämän / Ihan jokainen tral-lal-lal-lal-laa Se, että puhutaan paskasta ei tarkoita, että puhuttaisiin paskaa. Siinä on sellanen vissi ero. Joka tapauksessa Ateria ei ole fine diningista kuullutkaan. Se on pinnalta kreisikomedia miehistä, joiden elämä on (epä)järjestynyt hampurilaisten ympärille. Meke ja Koistinen ovat nykyajan Ohukainen ja Paksukainen ilman

Vyöry kirjaimellisesti vyöryi kotiini. Ponnisti tiensä postiluukun läpi monenkirjavien mainosten pehmustamana. Ihmetteli hetken, mikä on tämä uusi ympäristö. Venytteli ja alkoi kuiskia houkutuksen sanoja. Myönnän. Annoin sille periksi heti kättelyssä ja niin aloitimme yhteisen matkamme. Vyöry ja minä. En tiennyt Niina Revon romaanin sisällöstä ennakolta mitään. Olin toki nähnyt sen esiintyvän someissa, mutta siitä, mistä kirjassa on kysymys minulla ei ollut aavistustakaan, joka osoittautuikin varsin otolliseksi lähtökohdaksi. Vyöryn alku on humahdus. Tuntuu siltä kuin lyötäisiin tiilellä päähän. Edellinen lause on tiilihuumoria, jonka ymmärtämiseksi on tarpeen kertoa, että Vyöry alkaa niin, että heti sen ensimmäisellä sivulla Sylvia panee merkille, että vastapäisen talon edessä on veritahra ja tiili. Kun hän vielä kertoo tyttärelleen Minnille, että "äiti on päättänyt lopettaa työt ja alkaa viettää aikaansa kävelemällä" olen saanut vahvan vihjeen siitä, että kyseess

Ehkä minun ei pitäisi kirjoittaa tästä kirjasta mitään. Ehkä olisi parempi tallettaa Terese Marie Mailhotin teoksen synnyttämät kuvat ja ajatukset syvälle sydämeen ja tutkia niitä itsekseen. Ehkä pitäisi luovuttaa ja antaa olla. Jättää paikalleen niin kuin jätetään marja pensaaseen tai mustikka varpujensa suojaan. Some things are too large kirjoittaa Mailhot ja juuri niin tunnen asioiden olevan tätä kirjaa ajatellessani. Liian iso minulle, vaikka fyysisesti taskukokoinen. Vaan yritän silti. Yritän, jotta joku - kuten sinä - kuulisit tästä kirjasta. Terese Marie Mailhot on kanadalainen kirjailija. Heart Berries - A Memoir syntyi kun hän kirjoitutti itsensä sisään sairaalaan ja hänelle annettiin kynä ja kasa tyhjää paperia. Mailhot syntyi alkuperäiskansojen reservaatissa Brittiläisessä Kolumbiassa, josta perhe muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin. Hänen lapsuutensa oli täynnä niin aineellista kuin henkistäkin köyhyyttä. Mailhotin äiti oli sosiaalityöntekijä, mutta äitinä poissao

Sayaka Muratan Convenience Store Woman on paitsi Japanin Sivuhenkilö aika lailla täydellinen paketti, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Kertomus Keikosta, ruokakaupan myyjästä,  on loppuunsa asti hallittu ja ovela kokonaisuus, joka avautuu puheenvuoroksi ihan jostakin muusta kuin mitä se pintatasollaan tuo esiin. Sayaka Murata (s. 1979) on kotimaassaan Japanissa palkittu kirjailija, joka on saanut Mishima Yukio -palkinnon peräti neljä kertaa. Convenience Store Woman on hänen kymmenes teoksensa ja ilokseni Wikipedia tietää kertoa, että myös useat muut Muratan teokset on käännetty englanniksi. Ihastuin nimittäin Muratan kirjoitustapaan siinä määrin, että haluan ehdottomasti lukea häntä lisää. ( Edit . 15.11.2018 11.06 The Convenience Store Woman on toistaiseksi ainoa Murakalta englanniksi käännetty romaani). Teoksen päähenkilö Keiko oli jo lapsena erilainen. Sosiaaliset säännöt ja koodistot eivät soittaneet hänessä kellon kelloa ja niinpä esimerkiksi kun puist

Tunnottomien valtakunnassa ei ole pinkkiä, eikä glitteriä. Sen temaattiseti hallitsevin väri on sisälmystenpunainen ja tuoksu spermanhajuinen. Kirjan kannessa ei turhaan lue: Hard core. Kathy Acker (1944/1948-1997)* oli amerikkalainen kirjailija, jonka teokset ovat provokatiivisia ja vahvasti seksuaalisuuden maaperää kyntäviä. USA:ssa hänen teostensa ympärillä on käyty metakka jos toinenkin ja Ackerin kuolema kirvoitti valtaisan määrän sekä häntä kehuvia että haukkuvia kirjoituksia.** Tunnottomien valtakunnan (Empire of the Senseless, 1988) lisäksi suomeksi on käännetty myös Pussy, merirosvokuningatar ( Pussy, King of the Pirates, 1996). Miksiköhän muuten kuningas on suomennettu kuningattareksi? Outoa. Jos väitän, että Kathy Acker on kautta aikojen vimmaisin amerikkalainen naiskirjailija on hyvin mahdollista, että olen täysin oikeassa. Omassa lukuhistoriassani hänen räävittömyyttään lähimmäksi pääsee ranskalainen Virginie Despentes, mutta Ackerin rinnalla hänkin saattaa usein

©Mitro Härkönen Tämä kirjoitus ei ole arvio Kansallisteatterin Homoäidistä, vaan yhden sellaisen kysymyksen käsittelyä, joka alkoi vaivata minua entistä enemmän Homoäitiä katsellessa. Tähän alkuun otan kuitenkin ensin faktat. FAKTAT: Homoäiti perustuu sen ohjanneen Heini Junkkaalan alunperin noin 1000-sivuiseen omaelämäkerralliseen käsikirjoitukseen, josta on tiristetty ja tiivistetty esitys Omapohja-näyttämölle. Homoäitiä esittää Katja Küttner ja vallan hyvin esittääkin. Esityksessä pureudutaan äitiyden kipupisteisiin ja vaikka kyseessä on homoäiti ovat nämä kysymykset ihan samoja, joita kokee myös heteroäiti. Edellinen lienee itsestään selvää, mutta halusin sanoa sen kuitenkin ääneen siltä varalta, että joku miettii, voiko mennä katsomaan esitystä, jonka nimi on Homoäiti. Epäröijää voin rauhoitella iskemällä silmää ja toteamalla, että ei se homous varsinaisesti siinä äitiydessä ole.  Homoäitiä esitetään toisen näytelmän, Listan, lavasteissa. Toki mm. ääniteknii

Olin Helsingin kirjamessuilla Teoksen järjestämässä tilaisuudessa, jossa Henriikka Tavi puhui lyhyesti uutuusromaanistaan Tellervo. Kun hän totesi, että kyseessä on chick litin ruumiinavaus, tunsin miten tuskanhiki alkoi valua pitkin selkärankaa. Apua! Apua siksi, että Tavin runokokoelma Esim. Esa on ollut minulle big thing ja siitä johtuen odotukseni Tavin romaania kohtaan olivat nousseet kuin villiintyneet pörssikurssit. Apua siksi, että chick lit taas ei ole ollenkaan juttuni ja omakohtainen kokemukseni tästä genrestä rajoittuu suurin piirtein Riikka Pulkkisen romaaniin Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän , jonka kuuntelin aiemmin tänä vuonna ja havaitsin varsin ihastuttavaksi, mutta sen jälkeen en ole kuitenkaan tuntenut halua lukea lisää chick litiä. Voi siis sanoa, että  tietoni tästä genrestä perustuvat lähinnä omiin ennakkoluuloihini. Tellervo paljastaa, mistä chick lit -kirjallisuus on tehty. Samanaikaisesti se on myös hyvin ranskalaisen oloinen romaani, jossa

Nyt on sitä luokkaa pläjäytys, että veri huristelee pitkin suonten seinämiä ja uhkaa seota askelissaan. On aivan loistava juttu, että S&S-kustantamon kautta on viime vuosina saatu enenevässä määrin suomenruotsalaista kirjallisuutta myös suomeksi. Mitä me suomenkieliset olisimmekaan menettäneet, jos emme olisi päässeet lukemaan Peter Sandströmin kirjoja, joiden päähenkilönä on aina Peter-niminen mies. Tai jos meille ei olisi annettu mahdollisuutta asettua sohvannurkkaan vilttiin kääriytyneenä Eva Frantzin cosy-dekkareiden seurassa. Ja nyt meitä hellitään Sabine Forsblomin uutuusteoksella Betinka , joka on hänen kolmas romaaninsa, mutta ensimmäinen, joka on suomennettu. Joku suomenkielinen lukija saattaa muistaa Forsblomin siitä, että hänen romaaninsa Maskrosgudens barn (2015) oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuus-palkintoehdokkaana. Laitoin tuolloin tämän teoksen itsekin lukulistalleni ja vaikka luen myös ruotsiksi, niin kummasti vaan tämäkin teos on jäänyt lukematta.

Nyt kävi tavalla, jolla on hyvin harvoin runoja lukiessa käynyt. Romaanien kohdalla ajattelen aina toisinaan, että jos olisin kirjallisuudentutkija, tässä olisi kirja, jonka kimppuun haluaisin käydä kirjallisuusteoreettisen apparaatin keinoin. Runojen kohdalla niin ei juuri ole käynyt ja runot ovatkin minulle lähempänä kuvataidetta kuin romaaneja. Runoja lukiessa voin hihkua ja hehkua samaan tapaan kuin taidenäyttelyssä tai museossa ilman että koen, että minun olisi osattava perustella tuntemukseni. Nautinto riittää. Usein sitä on yltäkylläisesti. Kaija Rantakarin runokokoelma Koko meren laajuus on kuitenkin toista sorttia. Sitä lukiessani jossakin mieleni pohjalla jyskytti, mutta en saanut kiinni, mikä tuon jyskeen aiheutti. Yhtäkkiä - kuin juurikin se kuuluisa kirkas salama - välähti ja tiivistyi yhteen nimeen. Luce Irigaray. Luce Irigaray (s. 1930) on ranskalainen feministi, filosofi ja kulttuuriteoreetikko, joka on tutkinut erityisesti sukupuolten välistä eroa. Hänen a