Reader, why did I marry him?

Nyt lähdetään Jannen matkaan! Tämä teksti on osa 31. suomalaisen kirjallisuuden helmiä käsittelevää blogini BAR Finland -sarjaa. Aiempia tekstejä pääset lukemaan tästä . On itsestään selvää ja kiistatonta ja kaikella tapaa vastaan väittämätöntä MOT MOT MOT, että Elmer Diktoniuksen romaani Janne Kuutio on yksi suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksia. Se ilmestyi ruotsiksi vuonna 1932  nimellä Janne Kubik ja lukemani painoksen alkulehden mukaan Diktonius muovaili (mitä ikinä tämä ilmaus käytännössä tarkoittaakin) sen itse suomeksi. Suomenkielinen painos saatiin markkinoille vuonna 1946. Teoksen alaotsikko on "puupiirros sanoin" ja puupiirroskuvat ovat Tapio Tapiovaaran käsialaa. Nykytermein kuvattuna Janne Kuutiota voisi kutsua episodiromaaniksi, sillä se koostuu erillisistä suht itsenäisistä kappaleista, joita pitää koossa kirjan nimihenkilö. Jokainen kappale on myös ikään kuin tiivistetty puupiirroskuvaksi, joka tuo tähän teokseen hieman sarjakuvamaisen tunnun. R

Kuva:   ©Marko Mäkinen Kaksi naista seisoo liikkumatta selin yleisöön. Heillä on valkoiset puserot, mustat pitkät hameet ja hiukset nutturalla. Mitään ei tapahdu pitkään aikaan ja kun vihdoin näyttelijän käsi kohoaa ja hipaisee hiuksia korvan taakse, tunnen miten omakin päänahkani värisee. Tunnelma on latautunut ja niin tiivis, että unohdan pelätä saavani yskänkohtauksen. En tiedä yhtään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja Marina Abramovicin performanssien kuvat kulkevat mielessäni. Jopa niin, että hetken tuntuu aivan uskottavalta, että kun toinen naisista kääntyy käy ilmi, että hän on Abramovic. Ajattelin alunperin pitää Jurkan Nora-nautinnon ihan vaan itselläni ja maiskutella sitä mielessäni, mutta mihinkäs sitä bloggari sanoistaan pääsisi eli pakko on laittaa muistiin muutama ajatus Norasta, koska se nyt vaan oli ihan jumaleissönin mahtava esitys ja juuri sellaista ihmistä monitasoisesti aktivoivaa teatteria, johon olen lääpälläni. Alma Lehmuskallion ohjaamassa Norassa nimihe

Onko nainen islamin tulevaisuus? Tähän kysymykseen voi etsiä vastausta lukemalla Sherin Khankanin kirjan. Lähtökohdat teoksen lukemiselle ovat mielenkiintoiset paitsi sen nimen esittämän voimakkaan väitteen vuoksi myös siksi, että Khankanin äiti on suomalainen, isä syyrialainen. Ei ihan voida väittää, että Khankan on ensimmäinen suomalainen naisimaami, joka on perustanut moskeijan Pohjoismaihin, mutta kovin kaukana tästä ei olla. Erilaiset kulttuuritaustat ovat lapsesta asti vaikuttaneet Khankaniin niin, että hän on ikään kuin automaattisesti alkanut tarkastella asioita useammasta näkökulmasta. Oman kontekstinsä tarjoavat niin lapsuudenkesät Suomessa kuin vierailut syyrialaisten sukulaisten luona Damaskoksessa. Näitä kahta eri puolta liimaa yhteen tanskalaisuus. Khankan on vahvasti moniäänisyyden kannattaja ja tärkeimpiä syitä moskeijan perustamiselle olikin hänen mukaansa halu saada naisten ääni kuulumaan peripatriarkaalisen islamin piirissä. Khankan haluaa tuoda koraanin tulk

Ai että mitä olen tehnyt viime aikoina? Olen lukenut Veera Antsalon runoelmaa Imago. Olen aloittanut alusta ja lukenut loppuun ja aloittanut alusta ja lukenut loppuun ja aina välillä olen lukenut keskeltä ja sieltä täältä ja tätä olen toistellut nyt viimeiset kolmisen viikkoa. Sillä olen ihastunut. Kenties jopa rakastunut. Minussa loksahtelee. Tuntuu siltä, että aika avautuu äärettömäksi ja yhdessä hetkessä tulee kokeneeksi 5 miljardia vuotta. Tuntuu siltä, että alkutuuli ja myöhempien aikojen tuleva tuuli yhdistyvät siinä kohdassa, jossa istun ja luen ja hämmästelen. Se on mahtavaa. Imago on mahtava. Tässä kohdassa on kuolaa. Puhun Imagosta kaikille, joiden voisin uskoa olevan siitä kiinnostunut. Puhun myös niille, jotka eivät yleensä lue runoja. Imago kulkee taskussani. Siinä, jossa on reikä ja siinä, joka sijaitsee muualla kuin maailman konkretiassa. Säilön aikaa ja tuijotan hypnoottisesti (menihän se niin?) miten aika laajenee tämän kirjoittamani sivun yli ja tämän huon

Johan oli jo aikakin! Kamila Shamsie on kirjailija, jonka kirjoista haluaisin pitää ja suorastaan innostua, sillä hänen teoksensa ovat hyviä, kenties jopa loistokkaita. Silti olen joutunut jo useamman kerran toteamaan, että en vaan pääse niihin sisään. Viimeisin pettymykseni oli Jumala joka kivessä , jonka kanssa kompastuin sen runsaisiin historiallisten tapahtumien kuvaukseen.  Tunnistin toki taidokkuuden ja siksi aloin jo epäillä, että minulta puuttuu Shamsien teoksista hurmaantumisen geeni. Mutta sitten tuli Shamsien uutuusromaani: Joka veljeään vihaa. Suomennoksen nimi on osin - ja tavallaan nerokkaastikin - harhaanjohtava ja kaukana teoksen alkuperäisestä nimestä Home Fire, jonka suora kääntäminen toki olisi ollut kankeaa ellei mahdotonta. Jotta suomennoksen nimi toimisi se on ymärrettävä laajemman veljeyden konseptin kautta. Home Fire taas viittaa paitsi romaanin henkilöiden kotiin esittää myös kysymyksen siitä, mikä on koti ja ja missä se on. Joka tapauksessa. Vihdoin se

Nyt jyllää 80-luku. Tälle vuosikymmenelle johdattaa jo Noora Vallinkosken esikoisteoksen Perno Mega City kansi. Ihan hirvittävän rumahan se on,  mutta samalla itseensä oleellisesti 80-lukua kiteyttävä. Muistan omastakin maaseutunuoruudestani, että paikkakunnan perään oli tapana laittaa juuri Mega Cityn kaltaisia yltiöironisia lisäkkeitä, jotka ylläpitivät toivoa siitä, että jonain päivänä avautuisivat ovet isompaan maailmaan. Lukemani ennakkokappaleen sisäkannessa on Noora Vallinkosken viesti lukijalle. Siinä hän kirjoittaa, että Perno Mega City sai alkunsa, kun hän vieraili vanhempiensa luona Turussa ja vierailu oli taas kerran täynnä ahdistusta. "Illalla katsoimme Hauskoja kotivideoita. Kirjoitin muistivihkoon: televisiossa äitiä naurattaa minipossu, joka soittaa pianoa . Minua ei naurattanut. Tunsin katoavani kokonaan." (kursivointi Vallinkosken) Tunnistan Vallinkosken kokeman ahdistuksen niin täysin, että suorastaan putoan siihen. Kuinka monta kertaa olenkaan kok

Johan on Kansallisteatterin suurelle näyttämölle soppa keitetty. Kyseessä ei olekaan ihan mikä tahansa liemi, vaan master chef Saision luoma keitos, joka saa konfeteiksi naamioituneet Michelin-tähdet lentelemään pitkin lavaa. Ovatko ne ansaittuja vai kiilteleekö niissä kissaeläimen petollinen kulta? Ei taivahassa kuolon vaaraa, ei kyyneleitä, yötäkään Näin lauloi kerran musta Saara ... paitsi että Kansallisteatterin Musta Saara ei laula, eikä konteksteja kannata muutoinkaan hakea virsien maailmasta. Nimensä Musta Saara lainaa romanien suojeluspyhimykseltä Pyhältä Saaralta. Vaikka esitys kertoo juuri romaneista, eivät he ensimmäisessä näytöksessä ole juurikaan näyttämöllä, eikä heistä paljoa puhuta, joka peilaa suoraan sitä tilannetta, mikä romaneilla on läpi Euroopan. Heidän ohitsensa kuljetaan pysähtymättä. Heidät ajetaan pois ja heitä syytetään siitä, että he eivät pysy aloillaan. Heitä ei haluta nähdä, eikä kuulla. "Kuusi miljoonaa juutalaista ei voi olla alaviite, mu

Sukupuoli. Aika kumma sana oikeastaan, kun sitä alkaa miettiä. Ovatko suomalaiset ja suomensukuisia kieliä puhuvat enemmän osa sukuaan kuin vaikka englanninkieliset, jotka käyttävät sukupuolesta sanaa gender tai sex? Monissa muisskaan kielissä sukupuolen ja suvun välillä ei ole suoraa yhteyttä. Ruotsiksi sukupuoli on kön, Italiaksi sesso ja ranskaksi sexe tai genre. Miksi suomenkielessä sukupuoli yhdistyy sukuun, kun sukupuoli on jo muutoinkin ihan riittävän monimutkainen juttu? Entäpä jos sukupuolta voisi aina halutessaan vaihtaa ja muokata pelkällä tahdonvoimalla? Tämä on mahdollista Andrea Lawlorin romaanin päähenkilölle, joka on välillä Paul, välillä Polly. Kun tämä kirja käveli netissä vastaan, tilasin sen melkein samoin tein, sillä aihe on super mielenkiintoinen. Lawlorin teosta lukiessa ei voi olla tulematta siihen johtopäätökseen, että on aika köyhää, että sukupuoli on niinkin pysyvä asia kuin se on. Elämä olisi paljon yllätyksellisempää ja värikkäämpää, jos sukupuolt

Otan sinua kädestä ja kädestä sinua pidän, kunnes kätesi erkanee ja omani jää hapuilemaan tyhjää. Sitä ennen, kenties paljonkin sitä ennen, me liu'utaan läpi veden. Uimaveden ja itkuveden ja muun sellaisen märän aineksen, jota vedeksi kutsutaan, koska vesi on sana, joka sitä parhaiten kuvaa. Tua Forsström on kirjoittanut sanoja, joihin palaan vuodesta toiseen. Hän on kirjoittanut merenvihreistä leningeistä, joka roikkuvat kaapissa omieni vieressä. Hän on tatuoinut käsivarteeni sanat: Man anmäler sig saknad. Man anmäler sig skadad. Jag förvarade någon tätt i min mun tills det flödade över.  (Snöleopard) Nyt hän sanoo: Kirjoita käsivarteeni että vaellamme pimeydessä. On olemassa yhdistys niille jotka vaeltavat pimeydessä. Jotain tapahtui, väärinkäsitys jota ei voi selvittää. Etsimme toisiamme maailmassa hiljaisessa vastarintaliikkeessä. Hetken tuntuu yhteiseltä. Sellaista harhaa tarvitaan, jotta voi sanoa ääneen: Me molemmat olemme väärässä maailmassa, mutta emme

Muriel Spark ei petä. Kun some-tilit pullistelevat kirjallisista uutuuksista on nautinnollista jättää ne rauhaan ja hypätä 50 vuotta ajassa taakse päin. Vaikuttaakin siltä, että Sparkista on kovaa vauhtia tulossa yksi niistä kirjailijoista, jotka auttavat minua torjumaan sitä ahdistusta, jota uutuusteoksista lähtevä mekkala herättää. The Public Image (1968) on viiltävän satiirinen kertomus siitä, miten ihmiselle on tärkeintä pitää yllä oikeanlaista julkisuuskuvaa. Samalla esiin nousee aviopuolisojen välinen kauna, kun toinen menestyy ja toinen ei. Tässä tapauksessa se menestyvä osapuoli on vieläpä nainen eli rouva Frederick Christopher, jonka elokuvamaailma tuntee English Lady-Tigerina. Herra Christopher on näyttelijä hänkin, mutta hänen hommansa tyssäävät melko lailla alkuunsa ja hän alkaa kirjoitella elokuvakäsikirjoituksia. Sillä välin hänen vaimonsa Annabel saa yhä isompia rooleja ja hänen maineensa ja tunnettavuutensa kasvaa ja sitä myötä oikean imagon ylläpito käy entistä

If you're lonely, this one's for you kirjoittaa Olivia Laing teoksen omistussanoissa. Yksinäisyyden kaupunki, jota jokainen yksinäinen asuttaa omalla tavallaan. Kaupunki, jossa lohtu voi syntyä siitä, että ei ole kaupungin ainoa asukas, vaikka ketään toista ei olisikaan näkösällä. Että näitä tyhjiä katuja on kulkenut joku toinenkin, vaikka hänen askeltensa ääni on vaiennut jo aikoja sitten. The Lonely City on lajiltaan hybridi, jossa Laingin henkilökohtaiset muistot ja hänen oma elämänsä sekoittuvat taide-esseeseen sekä psykologisiin ja filosofisiin mietiskelyihin. Laingin kirjoitustapa on riisuva. Samalla kun hän kertoo omista kokemuksistaan ja kuvaamistaan taiteilijoista hän purkaa myös minua. Painaa sieltä, missä kipu on kipua ilman mielihyvän värähdyksiä. En oikeastaan haluaisi kirjoittaa Olivia Laingin kirjasta mitään. Haluaisin mustasukkaisesti pitää sen herättämät ajatukset ja kokemukset itselläni. Laittaa ne laatikkoon ja lukon päälle. Laittaa lukitun laatik

Jos olisi olemassa sellainen työpaikka kuin Kinky bootsin sarjakatselija, niin hakisin kyseistä työtä heti. Esityksen jälkeen koko yleisö seisoo ja taputtaa. Meillä kaikilla on kuvitteelliset punaiset korkosaappaat ja koroissa korkojen taika. Näin me olemme yhtä ihastuksesta huokailevaa, villisti taputtavaa, rakkauden täyttämää massaa. Tälläistä se on, kun monta sydäntä lyö kuin yksi. Äh, saattaa kuulostaa imelältä, mutta on silti ihan totta. Ja jos jo tässä vaiheessa aavistelet, että tämä teksti menee pelkäksi kehumiseksi, niin olet kyllä ihan oikeassa. Samuel Harjanteen ohjaama Kinky boots tuuttaa viestiä rakkauden ja itsensä hyväksymisen tärkeydestä.  Tarinana se rakentuu kenkätehtaan ympärille ja nytkähtää käyntiin, kun Charliesta hänen isänsä kuoltua tulee vastoin tahtoaan kenkätehtaan johtaja. Ongelmia ilmaantuu heti. Kengät eivät mene kaupaksi ja tilaajat palauttavat niitä lavakaupalla. Mikä neuvoksi? No tietysti markkinarako. On tehtävä kenkiä kohderyhmälle, jolle nii

Tainaron vie sinne, minne arkielämässä ei ole pääsyä, vaikka se, mitä se tarjoaa on tulossa joka hetki lähemmäs. Kansallisteatterin Tainaron perustuu Leena Krohnin samannimiseen romaaniin vuodelta 1985. Muistan, miten kaverini aikoinaan hehkutti Tainaronia ja hänen innoittamaan luin sen itsekin. Tuolloin elettiin 90-lukua, joten mitään tarkempia muistikuvia minulla ei tästä romaanista enää ole. Lähdinkin katsomaan teatteriesitystä nimenomaan teatteriesityksenä, en kirjaan pohjautuvana sovituksena. Kansallisteatterin Tainaron ei ole puheateatteria, vaan maailma. Vuorosanat ovat siinä yhtä lailla elementti kuin lavastus, musiikki ja äänimaailmakin. Olin odottanut palavasti näkeväni Kati Outisen näyttämöllä, sillä olen aiemmin nähnyt hänet vain elokuvarooleissa. Lienee niin arvattavaa, että erikseen ei tarvitsisi edes mainita, mutta sanon nyt varmuuden vuoksi kuitenkin, että odotuksiani ei ainoastaan palkittu, vaan sain enemmän. Outisen ei oikeastaan tarvitsisi edes sanoa mitään