Reader, why did I marry him?

Suomenruotsalainen modernismi on yksi pitkäaikaisista kirjallisista rakkauksistani ja sen kunniaksi tämän vuoden viimeisin BAR Finland -postaus käsittelee Henry Parlandin romaania Rikki - Veloxpaperille vedostamisesta (Sönder - Om framkallning av Velox papper). Olen lukenut tämän teoksen aiemmin ruotsiksi, mutta en tällä kertaa onnistunut saamaan käsiini sitä keltavihreäkantista kappaletta, johon olen kovin kiintynyt. Sen sijaan huomasin yllätyksekseni, että Sönder on suomennettu nimellä Rikki vuonna 1996 ja kustantaja on Tamara Press, josta en aiemmin muista edes kuulleeni. Hieno kulttuurityö Tamara Pressiltä saattaa tämä teos myös suomenkielisten lukijoiden ulottuville. Parland itse kirjoittaa, että hänen teoksensa nimi on Rikki, koska ne rakennelmat, joita kirjailija luo, todellisuus aina murskaa monin tavoin. Rikki sopii vuoden päätösteokseksi erinomaisesti myös siksi, että vuosi 2016 on ollut monella tapaa juurikin rikki. Oma maailmani särkyi heti vuoden alussa. Tarkkaan ot

Tähän aikaan vuodesta on tapana julkaista lista parhaista vuoden aikana luetuista kirjoista. Ikävä tehtävä, koska kirjojen vertaaminen toisiinsa ei ole yhtään mukavaa. Toisekseen tällaiset listaukset keskittyvät yleensä pelkästään kyseisenä vuonna julkaistuihin teoksiin. Ei hyvä. Haluan ottaa mukaan myös vanhempia teoksia. Aina kun valitsen yhden teoksen, huutaa toinen vieressä: miksi en minä pääse mukaan. Tämän vuoksi sovittakoon niin, että alla oleva lista ei ole millään tapaa kaiken kattava, eikä missään mielessä sen enempää objektiivinen kuin subjektiivinenkaan. Otsikossa mainittu "parhaat" on sekin lähinnä klikkauksenkerääjä. Olen lukenut tänä vuonna lähes 100 teosta (linkki luettuihin tässä ). Niistä olen valinnut mukaan seuraavat, joista jokaiselle olen antanut oman "Vuoden"-tittelinsä. Teoksen nimen jälkeen olevat tekstit ovat lainauksia bloggauksistani. Vuoden nainen - Eeva Kilpi: Tamara ( klik ) 'Tamarassa' ei juhli jättikyrpä, mutta sen

Haisee märkä lammas ja lampaiden veriset sisälmykset. Sataa pahaenteistä sadetta ja puissa laulavat paitsi linnut myös epämääräinen paha, joka ympäröi sen talon, jossa Jake Whyte asuu. Tunnelmassa on jotakin goottilaista ilman että kyse on gotiikasta lainkaan. Epäilen, että tässä romaanissa ei tule hyvin käymään. * Evie Wyldin All the Birds, Singing oli vuonna 2014 Baileys-palkinnon ns. pitkälistalla ja jo tuolloin kiinnitin siihen huomiota ja laitoin sen mentaaliselle lukulistalleni. Ilahduin kovasti, kun huomasin että Tammi julkaisi tämän teoksen suomeksi Sari Karhulahden suomennoksena. Kaikki laulavat linnut veti puoleensa, mutta jokin pisti samanaikaisesti vastaan. Vasta kun Wyldin romaani tyrkytti itseään minulle kirjastossa nappasin sen mukaani. Tosin ehdin uusia lainani pariinkin kertaan ennen kuin tuli tunne, että juuri nyt minä haluan lukea nimenomaan tämän kirjan. Niin otin ja luin ja löysin vahvan maailman. Aloitin lukea Wyldin romaania illalla ennen nukkumaan me

Olemme kävelyllä Helsingissä, minä ja hän. Hän on Jukka Viikilän romaanin herra Engel ja minä olen minä. Emme puhu mitään, koska Engel haluaa puhua vain saksaa ja minun saksankielen taitoni ei riitä keskusteluun. Kävelemme ja käsikynkkämme ovat tyhjiä. Se minua tässä eniten häiritsee. Se, että käsikynkkämme ovat tyhjiä. Ohitamme yliopiston päärakennuksen, tuomiokirkon ja kaupungintalon. Jatkamme matkaa kohti Tähtitorninmäkeä ja yliopiston observatoriota. Minusta alkaa tuntua yhä vahvemmin siltä, että herra Engel ei ole seurassani vapaaehtoisesti. Pitkä odotus En ole pitänyt kiirettä tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittaneen teoksen lukemisella. Aluksi tämä johtui siitä, että minulla oli vahva tunne, että Akvarelleja Engelin kaupungista ei ole minun romaanini. Tuntui, että lähes kaikissa blogiarvioissa, joita tästä teoksesta luin ja joita onkin kunnioitettavan paljon, kirjoitettiin tämän romaanin kauniista kielestä. Apua! Kun yksi ja toinen puhuu teoksen kauniista kielest

Olen niin tuhannen fiiliksissä novellimaratonista, että tekisi vaan mieli huutaa ilosta. En etukäteen olisi osannut kuvitella, että maraton voisi olla niin huikea kokemus kuin se oli. Novellihalu kasvoi syödessä ja loppusaldoksi tuli 31 luettua novellia 14 eri kokoelmasta. Tulos on erinomainen, koska maratonin 24 tuntiin kuului myös kaupassa ja kirjastossa käyntiä, ruoanlaittoa sekä Step Up -tanssikoulun joulunäytös. Niin ja muutama tunti piti nukkuakin välillä. Halaukset ja kiitokset kaikille kanssamaratoonareille. Oli ihan mieletöntä seurata, miten suurella innostuksella novelleja luettiin. Twitterissä #novellimaraton oli ahkerassa käytössä ja maratoonarien twiitit toimi mahtavina tsemppaajina. Erityiskiitokset vielä Eniten kiinnostaa tie -blogin Suketukselle, jonka novellimaratonhimo sai minut tämän maratonin järjestämään. Niille novellimaratoonareille, jotka vielä ovat matkalla isot tsempit. You can do it! * En ole lähtökohtaisesti ollenkaan maraton-tyyppiä, jos ajatellaa

Näin unta Peter Sandströmistä. En muista, mitä unessa tapahtui, mutta Sandström oli ihan itsensä näköinen. Villisti veikkaan, että uneni johtui siitä, että olen mietiskellyt viime aikoina paljon Laudaturia, jonka ensimmäisellä kerralla luin ruotsiksi ( klik ) ja nyt vielä uudestaan suomeksi. Kieli ei vaikuttanut juurikaan siihen, miten Laudaturin koin, joten tästä voitaneen päätellä, että Outi Mennan suomennos on varsin onnistunut. Toki toisella lukukerralla lukee eri tavalla johtuen ihan jo pelkästään siitä, että kirjan tapahtumat ovat tuttuja. Eniten minua jäi ensimmäisen lukukerran jälkeen mietityttämään autofiktio ja tässä kirjoituksessa ajattelen ääneen asian tiimoilta. * Kun kirjoitin Sandströmin Valkea Kuulaasta helmikuussa 2015 ( klik ) minulle selvisi, että Sandströmin teosten päähenkilö on yleensä Peter-niminen mies. En siitä silloin ajatellut sen kummempia. Totesin vaan itsekseni, että tämäpä hauska keksintö. Kiinnostava keksintö, jonka avulla kirjailija luo lukij

Monet romaanit näen lukiessani kuvina. Kerran on käynyt jopa niin, että olen ihan tosissani selostanut elokuvan tapahtumia, kunnes tajusin, että kyseisestä kirjasta ei ole edes tehty elokuvaa, vaan kuvat olivat kulkeneet pelkästään pääni sisällä. Harvinaisempaa sen sijaan on, että "kuulen" romaanin henkilöiden puhuvan. Näin kuitenkin kävi Evelyn Waugh'n teoksen kohdalla, jonka tiheään toistuvat divine-huudahdukset olivat kuin livree-pukuisia palvelijoita, jotka samppanjatarjottimet käsissään osoittivat minulle tietä eteen päin. The pretty things Waugh kuvaa romaanissaan joukkoa nuoria ihmisiä, jotka ovat omistaneet elämänsä pääosin juhlimiselle ja oikeanlaisen vaikutuksen tekemiselle muihin ihmisiin lukemattomissa erilaisissa juhlissa. "Masked parties, Savage parties, Victorian parties, Greek parties, Wild West parties, Russian parties, Circus parties, parties where one had to dress as somebody else, [...] parties in flats and studios and houses and ships

Novellikokoelmakandidaatteja omalle novellimaratonilleni Tässä parin bloggarikaverin kanssa päätettiin pitää novellimaraton lauantaina 17.12.2016. Joo. Ihan huono päivä. Kaikilla on varmaan jotain jouluaskarteluja sun muita meneillään. Mutta ajatelkaas, kun ihmiselle tulee novellimaratonin tarve, kuten kävi Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketukselle, niin onhan sitä autettava kaveria hädässä ja laitettava novellimaraton pystyyn. Ja varsinkin, kun Tiia & Tommi Karvakasakirjoista oli heti valmiina lähtemään mukaan. Käytännön hommelit menee niin, että lukeminen aloitetaan lauantaina 17. päivä ja siitä sitten jatketaan 24 tuntia. Aikaisimmillaan voi aloittaa heti keskiyöllä, kun perjantai 16. päivä vaihtuu lauantaiksi ja viimeisin aloitushetki on lauantaina 17.12 klo 23.59. Jos on epäselvää niin kysykää. En ole ennen järjestänyt lukumaratonia, joten kenties en huomannut kertoa jotain oleellista. Hommaan kuuluu, että raportoit lukemastasi koostepostaukseen, jonka j

Novellihaaste ilman Raija Siekkistä olisi kuin ....  niin mitä se olisi. Eipä paljon mitään, tyhjä ja vajaa. Raija Siekkinen on yksi ehdottomimpia suomalaisia kirjailijasuosikeitani. Tiesin kyllä, että kun lukisin Siekkistä tulisi ennen pitkää se hetki, että istun tässä tuijottamassa tyhjää draftia, sillä Siekkisen teksteistä kirjoittaminen on minulle hirveän vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta. Tämän koin jo aiemmin, kun yritin kirjoittaa Siekkisen pienoisromaanista Saari ( klik ). Nolosti kävi, teksti jäi kesken. En osannut, en pystynyt, en edes halunnut. Ja taas olen samassa pisteessä, mutta nyt menen siitä pisteestä läpi. Olkoon kompurointia, jos on ollakseen, mutta menen. Metallin maun novellit ovat lähtötelineitä. Olen pikajuoksija, hyvin hidas sellainen. Painan sormenpäät radan pintaan ja odotan starttipistoolin käskyä. Sitä ei tule tai ehkä tulikin, ehkä en vain kuullut. Viereisillä radoilla ei ole ketään. Jospa näenkin unta. Kovasti Calderonin näköisen tyypin varjo h