Reader, why did I marry him?

Rosa Meriläinen ja naisen nauru Lukupiiristä poistuessani olen Siri Hustvedtin Vapiseva nainen. Minulla on hermotiloja. Ruumiini päivittää viestiä kokemuksestani. Se käy hitaasti. En millään pysty menemään kuuntelemaan seuraavaa esitystä, vaikka niin olin suunnitellut. En pysty ottamaan vastaan mitään. En halua ottaa vastaan mitään. Menen pressitilaan juomaan kahvia ja kirjoitan yhden lukupiiriin liittyvän twiitin. En kykene lähtemään kotiin. Kuljeskelen messutilassa ja vedän randomisti divarin hyllystä käteeni yhden vanhalta näyttävän kirjan. On jo vähän liikaa, että kyseinen teos on Axel Munthen Huvila meren rannalla. Liikaa siksi, että Munthella on keskeinen rooli Rosa Meriläisen romaanissa Osteri. Siinä minä sitten vapisen Munthen teos kädessäni ja ajattelen, että nyt pitää muistaa hengittää. Jatkan vaeltelua ja yritän panssaroida itseäni ostamalla Christa Wolfin Kassandran ja Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren. Victorian synty Kuukauden lopussa minulla on ta

WSOY:n ja Tammen järjestämä bloggariaamiainen on tullut jo traditioksi. Itse osallistuin sille nyt kolmatta kertaa ja luulen, että en suuremmin valehtele, kun sanon, että bloggarien arvoasteikossa tämä on tilaisuus huipuimmasta päästä. Kihinä ja kuhina on kova, kun tuijottelemme toistemme nimilappuja ja yritämme yhdistää ihmisiä ja blogeja. Tänä vuonna tilaisuus oli suositumpi kuin koskaan ja on mahtavaa, että kirjoista bloggaaminen kiinnostaa niin monia. Olkoot omassa ikävässä rauhassaan ne, jotka väittävät, että kirja ei enää kiinnosta. Aaamiaisella oli tänä vuonna kova kattaus, sillä paikalla olivat Claes Andersson, Anja Snellman, Tuula-Liina Varis, Hannu Mäkelä ja Riitta Jalonen.  Claes Anderssonia olen fanittanut niin kauan kuin olen hänestä tiennyt. Tämä ei johdu pelkästään hänen kirjallisesta tuotannostaan, vaan myös itse henkilöstä. Claes Anderssonista tulee olo, että maailman keskellä on rauha. Voi pysähtyä. Voi ihmetellä. Ei ole kiire. Taas ropisi yksi r

Olen kirjankansiesteetikko, joka  haluaa pudota romaaniin kannen kautta. Kansi on minulle siinä määrin merkityksellinen, että on olemassa useampiakin kirjoja (pääasiassa englanninkielisiä pokkareita), joiden ostamista olen lykännyt, koska en ole löytänyt niitä juuri sillä tietyllä kannella varustettuna. Tilanteissa, joissa olen  miettinyt, luenko vai en, olen joskus hylännyt kirjan silmääni miellyttämättömän kannen vuoksi.  Irlantilaisen Edna O'Brienin romaanin August is a wicked month kansikuva on pysähdyttävä. Lähikuvassa nainen, jonka kasvoja emme näe, mutta jonka kaula on paljastettu kuin odottamaan rakastajan veitseniskua. Tässä minä olen, minä tarjoan itseni, tee minulle mitä haluat. Kannen "painavuutta" lisää teoksen nimeen kätkeytyvä elokuu. Tuo hedelmällisyydestä raskas kuukausi, jolloin luonto tarjoaa värikylläisiä antimiaan. Sadonkorjuun kuukausi, joka kantaa mukanaan muistoja kesän hullun kirkkaista hellepäivistä, mutta kurkottaa jo kohti syksyistä kuo

Riitta Jalosen romaani Kirkkaus on teos, joka on kuin tehty lukijoiden rakastettavaksi ja mikäli kirjablogeja on uskominen on se otettu vastaan melko lailla yksimielisesti ihastuksesta huokaillen. Todellisen historiallisen henkilön/tapahtumien kuvaaminen kaunokirjallisesti on laji, johon suhtaudun jossain määrin epäillen. Tuoreessa muistissani on vielä se katastrofaalinen lukukokemus, jonka tarjosi Jayne-Anne Phillipsin Murhenäytelmä . Päinvastaista eli kerrassaan loistavaa todellisten tapahtumien fiktionaalistamista taas on viime aikoina lukemieni teostan joukossa edustanut Ryan Gattisin Vihan kadut , jonka hurjuus on aivan omaa luokkaansa. Kirkkaus puolestaan kertoo uusi-seelantilaisesta kirjailijasta nimeltä Janet Frame (1924-2004).  Hulluus kuvun alla Janet Frame oli kirjailijan oikea nimi, mutta hän alkoi myöhemmin käyttää salanimeä Nene Janet Patherson Clutha, jolloin Janet Framestä tuli hänen kirjailijanimensä. Janet Frame halusi paeta uuden nimen taakse, pitää its

Yaa Gyasin Homegoing on kirja, jonka lukemisen jälkeen on vaikea päättää, mitä lukisi seuraavaksi. Kiinnyin tähän teokseen niin, että olisin halunnut tarinan jatkuvan ja jatkuvan. Lukiessani oli monta kertaa mielessä, että kun Gyasi kuvaa jotain ihmistä on kuin tämä ihminen seisoisi nurmikentällä ja kun Gyasi kirjoittaa hänestä, hän nostaa tämän ihmisen ylös ja hänen mukanaan nousee valtavat palat maata. Sen maalla alla kulkevat sinnikkäät juuret, toisinaan katkeilevat. Sen maan nimi on historia. Tarkemmin ottaen ghanalaisten historia. Ghanalainen kirjallisuus on harvinaista herkkua. Siinä missä Nigeriasta tulee jatkuvasti kiinnostavaa englanninkielistä kirjallisuutta, ovat ghanalaiset teokset harvinaisuuksia. Maan tunnetuimmat kirjailijat lienevät Ama Ata Aidoo ja Taiye Selasi. Heidän lisäkseen vastaani on tullut ainoastaan Marilyn Heward Mills. Niinpä en epäröinyt lukemispäätöstä hetkeäkään Gyasin teoksen kohdalla, vaikka se onkin historiallista fiktiota, joka ei ole suosikkil

Pyramiden, Huippuvuoret kannen kuvassa "[U]rbaaniin löytöretkeilyyn kytkeytyneillä tutkijoilla ja kirjoittajilla on lähes kaikilla jokin lapsuusmuisto, joka liittyy hylättyihin paikkoihin. Useimmiten he ovat lapsena tai teininä vaellelleet hylätyillä teollisuusalueilla tai autiotaloissa." En ole tutkija, en edes urbaaneista löytöretkistä kirjoittaja, mutta lapsuusmuisto minulla on. Parin kilometrin päässä lapsuudenkodistani oli nimittäin hylätty tiilitehdas, joka kuumotti minun ja kaverieni mieltä. Pakko sinne oli mennä ja astua myös sisäänjohtavaan käytävään, vaikka sortumavaara oli ilmeinen. Tiedä sitten, johtuuko juuri näistä kokemuksista, että olen aina ollut kiinnostunut raunioiden estetiikasta, ns. rappiopornosta. Ja käsi kädessä kuljemme taloon autioon, vaikka meillä ei ole  yhtään sifonkihuivia Johanna Vehkoo on toimittaja, journalismiasiantuntija ja tietokirjailija. Hän on myös yksi feministisen ajatushautomo Hatun sekä hitaaseen journalismiin keskit

Näitä on nyt viime aikoina kirjoitettu paljon. Näitä romaaneja, joissa on useampia rinnakkaisia tarinoita, näkökulmia tai episodimainen rakenne. Mikäs siinä, mutta edellä mainitut ratkaisut eivät automaattisesti ole oikotie onnistuneeseen romaanin, kuten välillä lukiessa ko. teoksia on tullut mieleen. Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsin kunniaksi on todettava, että juuri tähän romaaniin nuo rinnakkaiset tarinankuljetuskeinot sopivat erinomaisen hyvin ja jopa niin, että ilman kyseistä kerrontaratkaisua tämä romaani ei olisi edes mahdollinen. Dolce vita  Dora, romaanin päähenkilö, on muotibloggari, jonka elämä on täydellistä hänen postaamissaan kuvissa. Hän käyttää huomattavia määriä aikaa, jotta kuvat näyttäisivät juuri sillä tapaa esteettisiltä kuin niiden kuuluukin näyttää. Kuvaukset Doran elämästä vaikuttavat hyvin autenttisen oloisilta, joka selittynee sillä, että Hakkaraisella on pitkä tausta life style -aikakauslehdistä ja hän hyödyntää sitä romaanissaan oivall

Oksan hyllyltä -blogin Marika Oksa lanseeraasi Seitsemännen taiteen tarinat -haasteen, jossa luettiin elokuviin liittyviä kirjoja (ks. haasteen tarkemmat säännöt tästä ). Haasteeseen kelpasivat myös elokuvat, jotka on tehty kirjan pohjalta. Haasteen voimassaoloaika oli 22.11.2015 - 5.10.2016. Lähdin innokkaasti tähän haasteeseen mukaan, mutta kuten minulle tuppaa käymään, niin varsin nopeasti haaste haipui mielestäni ja "saalis" jäi laihanpuoleiseksi. Tässä linkit postauksiin, joilla tähän haasteeseen osallistuin: Puolikas keltaista aurinkoa  (elokuva) Anna Karenina  (elokuva) Muriel Spark: The Prime of Miss Jean Brodie  (kirja) Jean Brodien parhaat vuodet  (elokuva) Don DeLillo:  Cosmopolis  (kirja) Cosmopolis  (elokuva) Brooklyn  (elokuva) Hauskaa sattuman soittoa löytyy siitä, että haasteen nimi oli Seitsemännen taiteen tarinat ja panokseni haasteseen käsittää seitsemän postausta. Lisäksi tätä kirjoittaessani on lokakuun 7. päivä. Hmm ...

Kun olin nuori, minulla oli selvä käsitys siitä, mitä on vapaus. Kuvitelmassani kuljin lentokentällä ja ja roikotin huolimattomasti kädessäni puoliksi juotua Jack Daniels -pulloa ja jostakin syystä minulla oli aina jalassani ne vähän hassut hillittömän leveälahkeiset farkut, jotka olin ostanut Amsterdamista. Yhtä kaikki se oli vapauden täydellisin kuva, sillä olin jo matkalla, mutta en vielä läheskään perillä. Hannele Mikaela Taivassalon romaanissa In transit ihmiset ovat liikkeessä tai ainakin liikkeelläolo on muuttanut heidän elämäänsä pysyvästi. Olla jossain, ei-vielä missään, mutta juuri nyt tässä, koska jossain on aina oltava, jos ylipäätään on hengissä. Välitila, jossa on jo lähtenyt, mutta jossa ei vielä ole saapunut on In transitin omin tila. Kaltaisilleni ihmisille, jotka rakastavat lentokenttiä ja juna-asemia ja niiden korvikkeena taksimatkoja tämä romaani on erityisen omiaan. Veitsistä kieleen Luin aikanaan Taivassalon romaanin Viisi veistä Andrei Kraplilla (F

Kovin usein ei mies mene tapaamaan ex-naisystävänsä uutta miestä ja päädy ajelulle tämän kotipihalla seisovaan karuselliin. Näin kuitenkin tapahtuu Peter Sandströmin romaanissa Laudatur. Tämä kuva olkoon se kuva, joka heijastetaan tämän blogikirjoituksen seinälle. Nämä kaksi miestä karusellissa, joka pyörii toisen miehistä pihalla. Nämä kaksi miestä hevosten selässä. Nämä kaksi, joista kenellekään ei tule  mieleen cowboy. Peter on Peter Tässä on nyt seinä. Juuri tässä. Sen takana on Peterin elämä. Laudaturissa Peter Sandström astuu itsensä ulkopuolelle ja murtaa tämän seinän pala palalta ja näyttää lukijalle ihmisen elämän kuin se olisi museo, jossa on kuljettava hartaana vaaleansiniset muovisuojat jaloissa. Laudatur kertoo keski-ikäisestä Peteristä, kuinkas muutenkaan, sillä Sandströmin kirjojen päähenkilöillä on tapana olla Peter, joka on kovasti tekijänsä oloinen. Joku jossakin sanoi, että Sandström on Suomen Knausgård. Jos nämä kaksi kirjailijaa on pakko niputtaa yhte