Reader, why did I marry him?

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on maannut kirjahyllyssäni niin pitkään, että se on jo täynnä makuuhaavoja, vaan eipä se  haitannut lukemista. Ilman klassikkohaastetta olisin kuitenkaan tuskin vieläkään tullut tarttuneeksi tähän teokseen. Omalla kohdallani haaste antoi oivallisen sysäyksen kohdata vihdoinkin tämä kuuluisa paholainen. Olin jo etukäteen päättänyt, että luen tämän teoksen oli se sitten kuinka hidasta ja tuskallista tahansa ja niinpä teinkin varoiksi laskelman, kauanko Saatanan lukemiseen menee jos sitä lukee 20 sivua päivässä. Sivumäärä, jonka lukee vaikka unissaan tai päällään seisten. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että em. kaltaiset päiväkohtaiset sivumääräpakotteet eivät olleet tarpeen. Tempauduin mukaan tapahtumiin ja olin suorastaan ihmeissäni siitä, miten helposti tämän teoksen lukeminen kävi. Pitkä piimä loisti poissaolollaan. Saatana saapuu Moskovaan on realistinen ja totuudenmukainen kertomus eräistä tapahtumista Moskovassa. Olet

Blogistanian  ihka ensimmäinen klassikkohaaste on tätä kirjoittaessani juuri päättymässä ja on aika julkaista klassikoista kirjoitetut bloggaukset. Itse ainakin odotan suurella mielenkiinnolla, miten klassikoiden luku on bloggaajilta sujunut. Onko tiedossa iloisia yllätyksiä vai onko kenties joku teos osoittautunut ylitsepääsemättömäksi? Ja jos on, niin mikä. Itse tykkään haastaa itseäni lukijana ja niinpä välillä luen myös teoksia, joiden lukeminen ei ole helpoimmasta päästä. Saan jotakin kummaa nautintoa siitä, että kamppailen lukutieni läpi vastaan haraavan romaanin. Oma tuskallinen viehätyksensä on myös siinä, kun ei millään pääse teoksen kyytiin, vaikka sadat ja tuhannet ovat sen aiemmin lukeneet ja hyväksi ja hienoksi havainneet. Klassikoissa on ihan omanlaistaan viehätystä, jolle jokainen lukukerta tuottaa lisää merkityksiä. Klassikkohaaste on niin sanottu jatkuva haaste ja seuraavaa haastetta emännöi Tuijata.Kulttuuripohdintoja-blogin Tuija. Toivottavasti mahdol

Submarino on armottoman tinkimätön kuvaus kahdesta veljeksestä, jotka yrittävät selvitä elämästä hengissä eväillä, joita eivät koskaan saaneet. [Jotakin edellisen tapaista tästä teoksesta kai kuuluu kirjoittaa.] Jonas T. Bengtssonin romaani ei ole miellyttävä eikä kaunis. [Ei ole. Tästä lauseesta olen samaa mieltä.] Bengtsson sohaisee tanskalaiset idyllit rikki, näyttää maailman, jossa onnellinen ydinperhe on samalla tavoin vieras käsite kuin tuntematon sivisstyssana. [Jep.] Sen jälkeen kun aloin myydä heroiinia meistä on tullut se perhe, joka olemme aina halunneet olla. [Tämänkaltainen sitaatti saattaisi innostaa tarttumaan tähän teokseen. Sillä kiinnostavathan ne. Huumeet ja niiden aiheuttama ihmisen rappio. Niistä on mukava lukea omassa tutussa lukutuolissa istuen. Lukea ja ehkä vähän kauhistellakin tai ylpeillä siitä, että ei tunne moraalista ylemmyydentuntoa.] Teoksen takakannessa Sofie Oksanen toteaa, että Submarino on "elämän varjopuolen klassikko jo nyt.&quo

Se tunne sormenpäissä, kun otan käteeni Toni Morrisonin uusimman teoksen kuin särkyvän kallisarvoisen esineen. Kun pitelen sitä kädessäni, koskettelen, avaan ja haistan. Vanha piintynyt tapa. Lukeminen alkaa haistamisesta. Teoksen kansi on täydellisen kaunis. Jonotin kirjastosta juuri tätä kyseistä painosta, vaikka toinen editio olisi ollut nopeammin saatavilla. Tumma nainen valkoisessa mekossa ilman kasvojen yläosaa. Naisen mekko sulautuu taustaan. Hänen ihonsa hohtaa. Her color is a cross she will always carry. * Morrisonin uudemmat kirjat ovat olleet tiheitä, toisinaan suorastaan läpitunkemattomia, kuten esimerksiksi hänen romaaninsa Rakkaus (Love, 2003), joka ei ole auennut minulle kahdellakaan lukukerralla. God help the child sen sijaan on avara sali, johon lukija huomaa astuneensa asiaa enempää pohtimatta. Siinä on tunnelmansa puolesta jotakin samaa kuin ensimmäisessä lukemassani Morrisonin teoksessa Sinisimmät silmät (The Bluest Eye, 1970). God help the ch

Elämä on seinä;  olen siis tapetti. Elämä on aalto; olen siis pisara. Elämä on kulkue; olen siis askel. Blogini naistenviikon kunniavieras on Pirkko Saisio. Itse asiassa olen erittäin iloinen siitä, että sattumoisin luin  hänen teoksensa Signaali juuri naistenviikon kynnyksellä ja saatan nyt tuoda tämän teoksen blogiini juhlistamaan naistenviikkoa. Pirkko Saisio ei kaipaa esittelyjä. Hän on kulttuurijättiläinen. Monitaitaja. Kirjailija, näyttelijä, ohjaaja, opettaja, dramaturgi. Taistelija. Ihmisen puolustaja.  Ihmisen, joka kirjoitetaan isolla alkukirjaimella myös lauseen keskellä. Signaali on muistelmatyylinen autofiktiivinen kokoelma Pirkko Saision havaintoja elämästä. Siitä, mitä tapahtui vuosia sitten ja mitä tapahtui niiden vuosien jälkeen. Kun mennään menneisyyteen, muisti muuttaa kuvat epätarkoiksi. Jotenkin sen meni. Jos ei näin, niin jotenkin toisin. Tärkeimmällä sijalla ei ole se, mistä Saisio kertoo, vaan se, miten hän kertoo. Joskus - Saision tekst

Aihe: Kiireellinen avunpyyntö En kirjoita Sinulle sattumalta. Etsin luotettavaa ulkomaalaista henkilöä tai yhtiötä ja olen saanut yhteystietosi Nigerian kauppa- ja teollisuusministeriöstä. Toivon, että voin luottaa Sinun apuusi taloudellisten asioideni järjestelyssä. Aviomieheni ja Nigerian entisen pääministerin kenraali Sani Abachan äkillisen kuoleman johdosta olen joutunut äärimmäiseen  hätään nykyhallituksen toimenpiteiden johdosta. jne. jne. jne. (vapaa suomennos Nwaubanin tekstin pohjalta). Edellä olevaan tapaan alkaa perinteinen, suorastaan jo klassikoksi muodostunut nigerialainen sähköpostihuijaus, josta nigerialaiset käyttävät lyhyttä ja ytimekästä nimeä 419. Nimenä käytetty luku on peräisin nigerialaisesta lainsäädännöstä. Lahjakas nuori nigerialaiskirjailija Adaobi Tricia Nwaubani tutustuttaa lukijan näihin huijauksiin huijareiden itsensä näkökulmasta. Teoksen päähenkilö Kingsley ei syntynyt huijariksi. Päinvastoin hän varttui perheessä, jossa arvostett

Haaleaa tiskivettä, kulahtanutta tapettia ja keskiruskeat paksuhkot sukkahousut. Jossakin edellä mainittujen luomassa kolmiossa tyttö, joka on Jenny Erpenbeckin romaanin päähenkilö. Voi hyvänen aika. miten värittömäksi Erpenbeck teoksensa päähenkilön kirjoittaa. Tytön rinnalla Murakamin Värittömän miehen vaellusvuosien mies on suoranainen ilotulitus. * Erpenbeckin pienoisromaani päätyi luettavakseni Berliini-innostukseni kautta. Kirjailija on teoksen etuliepeen mukaan itä-berliiniläisen kulttuurikodin kasvatti ja kaikki itä-Berliiniin liittyvä on minusta syystä tai toisesta varsin kiinnostavaa. Oli kyse sitten niistä eräistä kuuluisista suolakurkuista tai kirjallisuudesta. Vanhan lapsen tarina on Erpenbeckin vuonna 1999 ilmestynyt esikoisteos. Teos kertoo tytöstä, jolla ei ole nimeä. Hänet löydetään kadulta seisomasta ämpäri kädessään. Hän ei tiedä, mitä hänelle on tapahtunut, eikä edes sitä, kuka hän on. Ainoa asia, jonka hän tietää on hänen ikänsä. Hän on 14 vuotias. E

John Travolta liikkuvine lantioineen sormi pystyssä - siinä ensimmäinen mielikuvani, kun luin Heather O'Neillin teoksen nimen. Ja onhan tämäkin omanlaistaan lauantai-illan huumaa. Tosin kirjan päähenkilölle Nouschkalle  ja hänen kaksoisveljelleen Nicolasille lauantai on melkeinpä joka päivä, eikä se ole pidemmän päälle hyvä asia ollenkaan. Kanadalainen Heather O'Neill on taas yksi niistä kirjailijoista, jotka olen löytänyt Baileys-kirjallisuuspalkinnon kautta. Olen lukenut aiemmin hänen teoksensa Lullabies for little criminals (2006), joka kertoo 12-vuotiaasta Babystä, joka elelee heroiiniriippuvaisen isänsä kanssa. Tälle teokselle ominaisia ajelehtimisen ja irrallisuuden tunnelmia on löydettävissä myös nyt lukemastani O'Neillin romaanista. * Nouschka ja Nicolas Tremblay ovat 19-vuotiaita nuoria aikuisia, jotka elävät isänsä, riemukkaista sanoituksista tunnetun folklaulaja Étienne Tremblayn varjossa. Kaksosten äiti, yksi Étiennen viettelemistä nuorista tytöis

Löysin Niccolò Ammanitin kuutisen vuotta sitten. Luettuani hänen romaaninsa Taivaan ja maan väliltä (Come Dio comanda, 2006) olin niin vaikuttunut, että halusin saman tien lukea kaiken, mitä hän on kirjoittanut. Ei kulunut pitkääkään aikaa, kun tartuin teokseen I'm not scared (Io non ho paura, suom. Minä en pelkää) ja tätä lukukokemusta seurasi hillittömyydessään huikea Juhla alkakoon (Che la festa cominci, 2009). Kun nyt aloin tarkastella wikipediasta Ammanitin tuotantoa, huomaan, että minulta on jäänyt lukematta Ti prendo et ti porto via (1999), joka on käännetty englanniksi nimellä Steal you away, mutta jota ei tietääkseni ole suomennettu. Tieto lukematta olevasta Ammanitin teoksesta ilahduttaa minua suuresti, sillä juuri lukemani nuortenkirja Me and You (Io e te, 2010) jätti minuun palon lukea lisää Ammanitia. Mieluummin heti tai ainakin mahdollisimman pian. Me and You kertoo teini-ikäisestä Lorenzosta, jolla on vaikeuksia löytää paikkaansa ikäistensä porukassa. Hän

Ihan kakaroita on vimmainen ja filtteritön kuvaus siitä, miten Patti Smithistä tuli Patti Smith ja Robert Mapplethorpesta Robert Mapplethorpe. Mikä tekee taiteilijan? Sinnikkyys kestää puutetta ja nälkää, köyhyyttä ylipäätään viikosta ja kuukaudesta toiseen. Luja usko ja luottamus omien teosten taiteelliseen merkitykseen. Epätoivo. Epäily. Tinkimättömyys. Sokerina teessä lahjakkuus. Pattin ja Robertin mukana muutan asumaan hotelli Chelseaan. Todellisuudessa minun hotelli Chelseani on hotelli Dalmacija Kroatian Makarskassa. Istun hotellihuoneessa lukemassa Patti Smithistä ja Robet Mapplethorpesta toisella puolella vuoret ja toisella meri. Äkillinen ukkosmyrsky raiskaa maisemaa. Olen muusta maailmasta erillään, hotellihuoneeseen suljettuna. Olen Patti. Toisinaan Robert. Luen heidän tarinaansa. Katson välillä kamerasta ottamiani valokuvia ja mielessäni heiluvat Robertin vahvat kukkaset, joita katselin Kiasman näyttelyssä. Ihan kakaroita olisi pitänyt lukea englanniksi, mutta